Kun Ruotsiin saapui tieto maanostosta Delawaren jokilaaksossa
siirtokunnalle ja tarpeellisen puolustuslinnoituksen valmistamisesta,
ryhdyttiin siellä innolla varustamaan uutta retkikuntaa. Uuden Ruotsin
kauppayhtiön johtaja Klaus Fleming suunnitteli suuren siirtolaisjoukon
lähettämistä Delawareen Ruotsin siirtokunnan vahvistukseksi. Yhtiö
ryhtyikin neuvotteluihin tarvittavien aluksien varustamisesta
asianmukaiseen kuntoon ja siirtolaisten hankkimisesta. Toiseen
retkikuntaan toivottiin liittyvän huomattavan suuri määrä
uudisasukkaita, jotta saataisiin mahdollisimman pian Amerikan
ruotsalainen uudisasutus kansoitetuksi. Mutta näille laajakantoisille
suunnitelmille nousikin odottamattomia esteitä, jotka pysähdyttivät
hankkeet melkein alkuunsa.
Uuden Ruotsin kauppayhtiön hollantilaiset osakkeenomistajat ja
johtokunnan jäsenet kieltäytyivät rahallisista uhrauksista, jotka
olivat toisen siirtokuntaretken toteuttamiseksi välttämättömät. Tässä
Ruotsin hallituksen turvaamassa yhtiössä toimimaan oli hollantilaisia
näet kannustanut yksinomaan siirtomaakaupasta saatavan suuren voiton
toivo eikä kauemmaksi kantava kansallinen harrastus, kuten oli
ruotsalaisten laita. Kun ensimäinen retkikunta oli kuluttanut kaksi
kertaa niin paljon kuin oli arvioitu, eikä turkiksista enempää kuin
muistakaan siirtomaatavaroista, joita oli ollut lastina, saatu
riittävää korvausta suurten menojen peittämiseksi, niin
hollantilaiset, pettyneinä laskelmissaan, kieltäytyivät antamasta
enempää varojaan tähän yhtiöön. Ainoastaan Samuel Blommeart lupautui
rajoitetulla summalla yhä edelleenkin avustamaan yhtiötä laivain
varustamisessa.
Toisen retkikunnan alkuaan laajoja suunnitelmia täytyi näin ollen
ryhtyä supistelemaan, ja sen toimeenpanoa oli pakko viivyttää. Klaus
Fleming teki esityksen, että varojen hankkimista varten myötäisiin
entisen “Etelän kauppayhtiön” omaisuus ja niin saatu summa
käytettäisiin Delawaren siirtokunnan avustamista varten. Esitys
hyväksytyinkin, ja kun se oli pantu toimeen, saatiin jonkun verran
varoja uutta siirtokuntaretkeä varten. Päätettiin varustaa vain yksi
laiva tätä retkikuntaa varten. Sopivimpana tähän tarkoitukseen
pidettiin yhtiön omaa laivaa lujarakenteista Kalmar Nyckeliä.
Linnapalvelukseen tarvittavia sotamiehiä oli varsin vaikea saada
kokoon. Lähtöä Delawareen pidettiin nimittäin seikkailuna, johon vain
harvat innostuivat. Vielä vaikeampaa oli siirtolaisten hankkiminen,
sillä ei kukaan ollut halukas lähtemään koko elinajakseen
tuntemattomaan maahan indiaanein keskuuteen, kauaksi omaisistaan ja
tutuistaan. Sotamiehiä oli kuitenkin pakko saada, sillä ensimäiselle
retkelle otetut, Kristiinan linnan turvaksi jääneet sotilaat olivat
nyt oikeutetut palaamaan kotimaahansa. Kun näitten hankkiminen näytti
muuten mahdottomalta, ryhdyttiin ensi kerran siirtokunnan asiassa
pakkokeinoihin. Elfsborgin, Wermlannin ja Taalain kuvernööreille
lähetettiin määräys vangita palveluksestaan karanneet sotamiehet ja
tuoda ne Göteborgiin, josta heidät lähetettäisiin palvelukseen
Kristiinan linnaan Amerikassa. Palkaksi annettaisiin heille, paitsi
ruokaa ja asuntoa, kymmenen kuparitaalaria vuodessa sekä
kansalaisoikeudet ja vapaus yhden, joillekin kahden vuoden palveluksen
jälkeen. Myöskin kirjoitettiin muutamiin vankiloihin ja ilmoitettiin,
että jos niiden pienemmistä rikoksista tuomitut vangit haluaisivat
muuttaa perheineen Delawareen, saisivat he siihen tilaisuuden sekä
sitäpaitsi uudistilan sieltä edullisilla ehdoilla, jos sitoutuisivat
määräajan yhtiötä palveltuaan maksamaan omansa ja perheensä matkan
Amerikaan. Näillä keinoin koetettiin värvätä asukkaita siirtokuntaan.
Arvatenkin saapui tällä tavalla Delawareen toisella retkellä joku
suomalainenkin sotamies.
Syksyllä v. 1639 läksi Kalmar Nyckel toiselle Amerikan matkalleen
mukanaan Uuden Ruotsin kuvernööriksi nimitetty Peter Ridder, pastori
Roerus Torkillus ja muutamia muita virkamiehiä sekä linnapalvelukseen
tarvittavia sotamiehiä. Siirtolaisia ei tälläkään retkellä liene ollut
montakaan. Lastina mainitaan olleen taaskin kaikenlaista
rihkamatavaraa indiaaneja varten, muonaa ja ampumatarpeita sekä viisi
hevosta. Kun talvimyrskyt tälläkin kertaa hidastuttivat matkaa,
tuottaen retkikunnalle kurjuutta ja sairautta, saapui laiva Delawaren
lahteen ja laski Kristiinan linnan satamaan vasta huhtikuussa v. 1640.
Epäilemättä oli tämä riemun päivä niin tuolle hartaasti viestiä
Ruotsista odottaneelle linnaväelle kuin myöskin uusille tulokkaille,
jotka ilokseen näkivät siirtokunnan säilyneen vahingoittumatta.
Joukko Utrechtin asukkaita halusi muuttaa Hollannista uudisasukkaiksi
Uuden Ruotsin siirtolaan Amerikaan. He kääntyivät siinä tarkoituksessa
yhtiön hollantilaisen edustajan Samuel Blommeartin puoleen, pyytäen
hänen myötävaikutustaan ja apuaan muuttoaikeensa toteuttamiseksi. Ne
hollantilaiset, jotka vielä kuuluivat kauppayhtiöön, suosivat tietysti
maanmiestensä muuttoa Delawareen ja kirjoittivat siitä yhtiön
hallitusneuvostolle Tukholmaan. Valtiokansleri Axel Oxenstjerna
huomasi hollantilaisista siirtolaisista Delawaren uudisasutuksen
ruotsalaiselle kansallisuudelle koituvan vaaran, varsinkin jos heitä
siirtyisi sinne runsaat määrät. Mutta tällä kertaa ei hollantilaisten
muuttoa voitu kuitenkaan vastustaa, sillä alkuperäinen sopimus sisälsi
suunnitelman siirtolaisten lähettämisestä niin hyvin Hollannista kuin
Ruotsistakin. Kuitenkin asetettiin utrechtilaisille muutamia
oikeutettuja ehtoja. Heitä vaadittiin alistumaan siirtokunnan
sääntöjen ja lakien alle, joka oli tavallaan samaa kuin Ruotsin
hallituksen alamaisuuden tunnustaminen. Nämä rajoitukset olivat
omiansa jossain määrin lamauttamaan hollantilaisten suurta
siirtolaisintoa. Lähtijöitten luku supistui nyt verrattain pieneksi.
“Freeburg” nimisellä laivalla tämä joukko saapui Delawareen v. 1641,
jossa hollantilaisten haltuun annettiin Uplandin maanviljelykselle ja
karjanhoidolle sopiva maa-alue Kristiinan linnan pohjoispuolelta.
Hollantilaiset toivat tullessaan maanviljelysvälineitä ja karjaakin.
Heitä tavataan tuonnempana suomalaisten ja ruotsalaisten
uudisasukkaiden naapureina.