Kahta laivaa, “Kalmar Nyckeliä” ja “Grippeniä”, alettiin varustaa
keväällä v. 1637 asianmukaiseen matkakuntoon ja lastata siirtokuntaa
perustettaessa välttämättömillä ase-, ruoka- ja muilla tavara
varastoilla. Peter Minuit sai kutsun saapua Ruotsiin valvomaan laivain
varustamista ja hankkimaan tarpeellisen miehistön sekä ottamaan
käsiinsä retkikunnan johdon Delawareen. Tottumattomuus tällaisten
pitkämatkaisten laivain varustamiseen ja ennen kaikkea vaikeus saada
tarvittavaa laivaväestöä ja sotamiehiä viivyttivät matkalle lähtöä
kesästä myöhäiseen syksyyn. Ruotsista ei siihenkään mennessä saatu
tarpeeksi merimiehiä, vaan oli pakko hankkia lisää Hollannista.
Useimmat linnan puolustusväkeen varatut sotamiehet olivat
ruotsalaisia. Varsinaisia siirtolaisia ei mainita tällä ensi matkalla
olleen. Tuskin lienee myöskään ollut mukana suomalaisia.
Marraskuussa läksivät laivat yhdessä matkalle Ruotsista, mutta jo
Pohjanmerellä vallitsevassa ankarassa myrskyssä erkanivat toisistaan.
“Kalmar Nyckel” sai vuodon ja menetti toisen mastonsa. Molemmat laivat
purjehtivat hollantilaiselle Texelin laivatelakalle korjattaviksi ja
viipyivät satamassa jouluun saakka. Keskitalvella jatkettiin matkaa
läpi Englannin kanaalin ja sen jälkeen ohjattiin laivat kohti Azorien
saaria, joilla pysähdyttiin. Siitä suunnattiin matka kohti
Keski-Amerikan saaristoon kuuluvaa Antiqua-saarta. Täältä
purjehdittiin pohjoiseen ja tultiin vihdoin kolmikuukautisen
vaivalloisen matkan perästä Delawaren leveään lahteen.
Oli kaunis keväinen aamu, kun retkikunnan jäsenet astuivat Amerikan
mantereelle lähellä sitä paikkaa, joka tunnetaan nimellä Cape Henelop
eli May. Rannalla kasvava lehtimetsä oli pukeutunut kevätpukuunsa.
Nurmen vihreys, kukkien kauneus, lintujen ihana viserrys ja etelän
hurmaavan kevään sulous valtasi pohjolan miesten mielet niin
voimakkaasti, että he kutsuivat paikkaa “Paratiisin niemeksi”.
Tälle paikalle ei siirtokuntaa kuitenkaan perustettu, vaan
purjehdittiin useita kymmeniä maileja ylemmäksi leveätä Delavaren
jokea myöten ja tultiin eräälle haarajoelle. Siinä, missä nykyään
sijaitsee Wilmingtonin kaupunki, näytti ranta tarjoavan luonnollisen
maihinnousupaikan, ja niin laskivat laivat ankkurinsa, ja
retkikuntalaiset päättivät astua maihin. Rannalla käyskenteli muutamia
indiaaneja, ja kun laivalta ammuttiin tykeillä tervetuliaislaukauksia,
ilmaantui lisää alkuasukkaita rannalle ihmetellen katselemaan pohjan
miesten tuloa. Peter Minuit irroitti laivasta venheen ja läksi
luutnantti Klingin sekä muutamien muiden retkikuntaan kuuluvain
sotamiesten kera puhuttelemaan rannalle kokoontuneita indiaaneja,
vieden näille tavanmukaisina lahjoina erinäisiä vaatekappaleita ja
koruesineitä. Tulkkina oli heillä indiaanien kieltä taitava Andreas
Lucasson. Indiaanipäällikköjen kanssa ryhdyttiin heti hieromaan
kauppaa maa-alueesta siirtokuntaa varten. Indiaanit olivatkin
halukkaita myömään rannikkomaan uusille tulokkaille.
Seuraavana päivänä, 29 p. maalisk. v. 1638, saapuivat
indiaanipäälliköt vuorostaan Ruotsin lipun suojassa purjehtivalle
“Kalmar Nyckelille” päättämään edellisenä päivänä sovittua
maanluovutuskauppaa. Heille maksettiin maasta sovittu hinta, ja
indiaanit panivat nimimerkkinsä asiapapereihin. Hintaa ei mainita
kauppakirjassa, joka tehtiin, mutta siihen kuului ainakin monenlaista
tavaraa, kuten vaatetta, vaskikattiloita, kirveitä, kulta- ja
hopeaesineitä ja kaikenlaista halvempaakin rihkama- ja korutavaraa.
Kaksi kauppakirjaa valmistettiin, joitten alle Peter Minuit, Mauno
Kling, Andreas Lucasson, Jacob Sandelin ja Johan Huygen kirjoittivat
nimensä Ruotsin hallituksen puolesta, ja indiaanipäälliköt Matlahorn,
Chiton, Mitot Schemings, Eru Packen ja Mahomen piirsivät kukin oman
“totem”-merkkinsä. Näin ostettu maa-alue käsitti rantamaan molemmin
puolin Delaware-jokea Wilmingtonista Philadelphiaan saakka lähes sadan
mailin pituudelta ja noin viidenkymmenen mailin leveydeltä. Tällä
alueella sijaitsevat nykyään Wilmingtonin ja Chesterin kaupungit.
[Kuva: KRISTIINAN ELI NYKYISEN WILMINGTONIN SATAMA, paikka, jossa
suomalaiset ja ruotsalaiset nousivat maihin Delawaressa 1638. Rannalla
on tapausta ikuistuttamassa muistopatsas.]
Siirtokuntain ja kappa-asemain linnoituksilla turvaaminen indiaanein
hyökkäyksiltä oli tähän aikaan välttämätöntä. Sille paikalle, missä
tämä ruotsalais-hollantilainen retkikunta astui maihin, ryhdyttiin
viipymättä rakentamaan puolustusasemaa uudisasutuksen suojaksi.
Ulkovarustus eli vallitus tehtiin pystyyn asetetuista korkeista
paaluhirsistä, tiivistettiin ja tuettiin kivillä ja mullalla sekä
savensekaisella muurausaineella. Kun yhdellä puolella linnavarustusta
virtasi joki, ei tarvinnut kaivaa kuin kolmelle sivulle vallihauta.
Linnoitukseen kuului vielä jykevistä hirsistä rakennettu,
ampumarei’illä varustettu puolustustorni, johon sijoitettiin laivoista
tuodut tykit. Sitäpaitsi rakennettiin vielä kaksi muutakin
hirsihuonetta, toinen linnaväestöä varten, toinen ampumatarpeiden ja
muonan varastohuoneeksi. Kaiken tämän rakentamiseen kului kolmisen
kuukautta, jonka aikaa “Kalmar Nyckel” viipyi satamassa. Kun linna
saatiin tarpeelliseen puolustuskuntoon, kohotettiin sen muureille
Ruotsin lippu ja sille annettiin nimeksi _“Kristiinan linna”_, Ruotsin
kuningattaren kunniaksi. Linnan komentajaksi nimitti kuvernööri Minuit
luutnantti Mauno Klingin, jättäen tälle kaksikymmentäneljä sotamiestä
vartiaväeksi. Peter Minuit oli suorittanut tehtävänsä erinomaisella
taidolla ja asianymmärryksellä. Mutta siirtokunnan kuvernööriksi hän
ei tahtonut jäädä, niinkuin yleensä oli otaksuttu ja hartaasti
toivottu, vaan päätti palata “Kalmar Nyckelillä” Hollantiin.
Toinen siirtokuntamatkueen laivoista, “Grippen”, oli aikaisemmin
keväällä lähtenyt kauppapurjehdusmatkalle Keski-Amerikaan, josta se
palasi Ruotsiin keskikesällä, tuoden ensimäisen viestin siirtolaisten
onnellisesta matkasta ja Uuden Ruotsin siirtokunnan perustamisesta.
“Kalmar Nyckel” taas pääsi lähtemään paluumatkalleen vasta kesäkuussa
Kristiinan linnan valmistuttua. Matkallaan poikkesi se
Keski-Amerikassa ottamassa tupakkalastia. Laivan ollessa ankkurissa
St. Christopherin satamassa sai kotia palaavan retkikunnan johtaja
Peter Minuit kutsun saapua erääseen, niinikään satamassa ankkuroivaan
laivaan vierailulle. Noudattaen kohteliasta kutsua läksi Minuit sinne
soutuveneellä kahden seuralaisensa kanssa. Heti kestien alettua nousi
äkkiä hirmumyrsky, joka irroitti satamassa olevat laivat ankkurista,
ajaen ne ulapalle. Myrskyn tauottua purjehti “Kalmar Nyckel” takaisin
satamaan, mutta hollantilainen laiva oli kadonnut. Parisen viikkoa
turhaan odotettuansa johtajaansa palaavaksi purjehtivat ruotsalaiset
kotimaahansa, saapuen sinne lokakuussa. Kuvernööri Peter Minuitista ei
ole, enempää kuin kadonneesta hollantilaisesta aluksestakaan, saatu
sen jälkeen mitään kuulla. Todennäköistä on, että laiva
haaksirikkoutui, haudaten Atlannin aaltoihin Delawaren siirtokunnan
perustajan.