Kolme markkaa taskussa.
Tuiskun sekanen, pakkasen kirtsakka ilma oli, kun kopoin sukset
jalkaani ja lähdin toiseen pitäjääsen hiihtää suhottamaan. Sauvani
naukasi kipeällä äänellä joka kerralla kun pukkausin eteenpäin,
ikäänkuin uhaten retkelleni vaivaloisuutta.
Päätäni vannehti ajatukset, rinnassani kierteli tunteet, jommoisia en
piimäsuuna tiennyt aavistaa. Maailma kaikkine avaruuksineen oli
hallussani, vaikka tyhjä oli näpissä. Ajatukseni lenteli kuin kotka
halki ilmoja tuoden aina nokassaan jonkun hyvän toivon kipinän, mutta
tunteeni olivat kiinni kotona kuin laiva ankkurissa meren myrskysellä
lahdella.
Matkaani mietiskelin. Ajattelin, että sinne kun pääsen toiseen
pitäjääsen, niin siellä pitää hyvästi ansaita, kun siellä ei kuulu
olevan seppää. Tein laskun, kuinka paljon päivässä voin saada rahaa ja
kuinka paljon on minulla tulevana syksynä säästöä. Ja sitte pidetään
sievät häät. Laitan eukolleni mukavan asunnon, jossa rupean onnellista
elämää viettämään.
Minä mielessäni piirustin itselleni kartanon, määräsin sopivat hevoset
ja sovittelin lehmät parsiinsa, laitoin vesijohdon karjan keittiöön,
asetin lammasnavetan lehminavetan viereen, jotta vaimollani olisi
mukavampi lampaita hoitaa. Vieläpä laitoin kontusäiliön navetan päälle,
ettei tarvitse mitään hakea sen etempää. Ojat kaivoin ympäri kartanon,
että kartanomaa olisi aina kuiva. Sannotin kartanon, laitoin
kasvitarhan ja siihen hiekkakäytävät. Sieväksi minä kotini laittelin.
Rahasta ja rakennusaineista ei tuntunut olevan puutetta.
Näitä ajatellessani meni ensimäinen päivä läpi käsieni, etten tiennyt
mihin se hupeni. Harvassa oli taloja tielläni, tuskin puoli kymmentä
kerkesin jälelleni jättää.
Yhdessä talossa kävin pikipäin syömässä, ja siitä vielä oli puheitten
mukaan 6 virstaa siihen taloon, jossa ajattelin yötä olla. Pimeä alkoi
tulla, pakastumaan rupesi vielä kovemmasti ilma. Läpi tähtien Iisakin
siidettä sataa tihuutti. Kenkäni alkoivat kylmettyä, jalkojani puristi
ja paleli kipeästi, sauvani entistä kipakammin huusivat. Paransin
kulkua, että loppuisi taival.
Jopa viimein alkoi tulet vilkkua lähenevien rantapuitten siimeksestä ja
alkoi koira haukkua. Tuntematon oli talo, johon pyrin, ja tuntemattomia
oli ihmiset, joitten turviin täytyi työntyä. Vaan minä ajattelin, että
tokihan nuo ottanevat mielellään taloon yöksi, kun kuulevat minun
sepäntöitä tekevän. Koira kävi ärhäkämmäksi mitä enemmän talo likeni,
haukkui, että kartano helisi. Hiihdin portille ja laskea suhautin
kartanolle. Ihmiset ryntäsivät pieniin ikkunoihin eräässä vanhan
näkösessä huoneessa, josta kuulin veistännän kolkutusta. Pistin sukseni
tallin nurkkaa vasten ja astua karskuttelin kylmettyneillä kengilläni
pirttiin. Siellä jokainen lakkasi työstään ja tuijotti minuun silmät
rävähtämättä. Outoahan se on, että vieraita tulee niin myöhällä enää.
Istuin penkille. Kaikki alkoivat hiljakseen uskoa tarpeeksi katsoneensa
ja rupesivat taas työhönsä, aina kumminkin silmäpuolellaan minuun
vilkasten.
Viimein pirttiin tuli vanhanpuolinen mies hyvin totisessa asemassa,
tulollaan jo antaen tietää, että hän on isäntä. Tuli pöydän päähän ja
katsoa tuijotti niin kysyvän näkösesti minuun ja minä velkani. Kysyi
sitte kuulumiset. En sanonut tietäväni entistä kummempaa.
»En suinkaan tunne miestä näin tulen näöllä, jos lienee hyvinkin tuttu,
tietty, ennen nähty. Minulla on tuo tuntomerkki niin huono, että kun
varsinkin muutaman vuoden olen näkemättä, niin en kuolemakseni tunne
enää. Ennen miessä nuorempana tunsin paremmin, vaan vanhuus ei näy
tulevan yksinään, sillä on monta kasakkaa.»
»Minkäpäs minä sille taidan, jos ette tunnekaan, ja tuskinpa täällä
tuntee kukaan. Minä kyllä olen toisen pitäjään kasvatteja ja olen ensi
kerran täällä retkeilemässä.»
»No, mihin se sitte pää viepi, häntä viilettää? Ja mikä asian nimenä?
Tottakai sitä on asiata tien telaksi, ei suinkaan täältä lystiä
hakemaan ole lähdetty.»
»Lähdinhän tänne sepäntöitä varten, kun kuulin että täällä on vähä
seppiä, että ehkä täällä saan tienestiä, kun meidän puolessa on seppiä
kuin harmaita kissoja joka paikka täynnä. Lähdin pois muiden tieltä, en
tiedä mihin täällä sitte lopuksi pohjastunen.»
»Kyllä se ei ole maa miehittään, kylä koirittaan», tuumasi isäntä. »On
täällä seppiä, vaan onhan sitä sentään työtä tekijälle. Mutta siitä se
on tuntemattomassa puolessa vastus, että ne eivät tahdo uskaltaa antaa
töitään kulkusepille, ne pitävät niitä tuhkavasaroina ja nälän
opettamina. Monasti on käynytkin, että kun ovat antaneet kalunsa
tuntemattomille, niin sen erän perään on menneet kalut. Siitä ovat
oppineet, että siinä se tulee kuusi markkaa oravalle, kun kahdesti
ammutaan.»
Minä vaan pönäkästi vastasin:
»Kyllä minä näytän, että olen mies miehen reikään siinä mihin rupean.
Itse sanon, vaan itsepä sen tiedänkin.»
»No pianpahan jalo tapansa näyttää. Lähdetään huomisaamuna pajaan, että
pääsette alkuun. Meillä on työtä tovimmaiseksi, jos sinusta on miestä
melaan. Meille viime keväällä nokastui seppä, kun ei annettu viinaa
niin mahamäärää kuin muutamissa. Siitä piekausi, että ei ole saatu
työhön, vaikka kova tarve olisi ollut. Se näkyy olevan niin, että
parempi papin vihoissa kuin sepän vihoissa. Vaan kylläpähän se työ
tekijänsä näkyy löytävän, ei ole kangas yhden langan varassa.»
»Parempi koettaa kuin kiittää. Ruvetaan vaan aamulla hytinään.»
»Koetetaan aamulla lähteä kirveitä korjaamaan, että pääsette alkuun. Ja
lähdetään tänne kamarihöntyyn, ehkä akat laittavat ruuan laatua, niin
otetaan murua rintaansa.»
Isäntä lähti kävellä työstelemään ja minä jälkeen. Kynttä kantta
tultiin matalaan pieneen kamariin, jossa pikkusessa lampussa tuli palaa
uilotti. Isäntä aukasi lahvin, laski ryypyn ja tarjosi ruuan aluksi.
Minä en huolinut, sanoin:
»Nälkä on ruuan alku.»
Isäntä kummiinsa:
»Eipä täällä ole nähty, ettei sepälle viina kelpaisi. Mutta onhan se
semmoisessa työssä terveellinen ja siis tarpeellinenkin.»
»Ei terveelle sairaan ruokia. Minä olen terve ja tahdon terveenä pysyä.
Viina on vienyt monasti mielen miehen päästä.»
»No ei siitä mieltä väärää eikä vitsaa laidalla. Silloin on annettu,
kun on tarjottu», ja emännälle puhumaan:
»Mitä enemmän elää, sitä useamman kärpäsen näkee: tässä on seppä, joka
ei huoli viinasta, vaikka ikeniin hieroisi.»
»Jotain sitä näkee», sanoi emäntä laitellessaan ruokia.
»Toista on kuin Romppaisen kanssa. Viime kevännäkin aivan silmisikona
viikkokauden oli, ja kun ei enää annettu, niin siitä nokka norpahti.
Jos tämä seppä on töilleen oikea kalu, niin halla paneekin Romppaisen
leivän tänä kevännä tässä kylässä.»
»Oikeinko ne on sitte ylpeitä sen virkansa puolesta?» kysyin.
»No nehän ovat niin ylpeitä että haisevat oikein. Vaan olisi niille
kutti paraiksi, kun olisi joku, joka hännälle astuisi. Kunhan nyt
pääsisivät pitämään tästä sepästä. Ja mikä siinä on, kun alkaa
hiljalleen tehdä. Työhän se tekijänsä neuvoo, kunhan ei kiirettä pidä.
Ei sitä kysytä, että kauvanko se viipyy, vaan sitä kysytään kuka sen
teki. Ja sentähden ei pidä ylenkatseesen tehdä eikä ajatella, että
ajakseen orja aitaa panee», tuumia lerkutteli emäntä.
»Elä neuvo neuvottua, elä seppää opeta», sanoi isäntä.
»Ei neuvo syrjään sysää», sanoin minä ja lisäsin:
»Tottahan minä, köyhä poikariepu parastani koetan, eikä ole
laiskuudesta ristiä.»