Appiukkoni.
Menin Harjulaan ilmoittamaan tekoani. Mari kysyi:
»Tokko isälle olet virkannut vielä mitään näistä hommistasi?»
»En ole virkannut, vaan pitää kait sitä sanoa jotakin. Ei suinkaan
meidän hommista ilman tule porikkata.»
Minä ajattelin, että itsekköhän minä sitä lupaa ukolta kysyisin, vai
ottaisinko jonkun vanhemman miehen niinkuin niitten tapa on. Vaan
kumminkin päätin, että itseni edelle ei ole käynyttä. Käyköönpä nyt
syvin tai matalin.
Iltapuhde oli, kun menin pereen pirttiin. Ukko vuoleksi kapustapuuta
pöydän päässä pärevalkealla. Minä kävelin rohkeasti ukon luo. Paikan
laidat housuni polvissa repottivat kuin kukon heltat, parin tuuman
pitusia puikkonappia votkotti ikänsä eläneen sarkatakkini rinnassa,
vuosikymmenisen palvellut sarkapäällinen, lammasnahka lakki hallitsi
melkein hartioille yltyviä tukkiani. Vääräkantaset, kurttuun
rytistyneet pieksurontsat suojelivat jalkojani. Semmoisessa asussa
tulla sulotin ukolta tyttöä tahtomaan. Puhelin vaan rohkeasti, en ollut
tietävinäni, että olisin mitään vailla.
Ukko väliin aina syyteli päälleni pitkiä katseita, näytti siltä kuin
olisi arvellut: napit ovat liian pitkät, housun paikat liian huonolla
langalla ommellut, kun paikan laidat lepottavat irti kuin kerjäläisen
laukun kieli, kengät röhöttävät kuin venäläisen piirakainen ja lakki
kuin vanha rastaan pesä. Kaikista näytti hän kuin mitan ottavan
katseillaan. Minä vaan ajattelin: katsele vaan mitä katselet. Ei
suinkaan minusta silmä osaa ota, eikähän tässä nyt ole tyhjä
edessäsikään.
Jopa kiersi puheemme siihen sopukkaan, että tunsin paraan tilaisuuden
olevan tarttua pääasiaan. Sanoin suulla julkealla asiani ja kysyin:
»Mitä arvelette puolestanne?»
Pilveen meni ukon naamalauta. Näin, että kohta ei kiitetä, ja aloin
katsella matkaa oveen päin, että jos tässä tulee sulhasella
taulametsään lähtö. Pysyin kuitenkin asemallani ja tutkin, että minkä
värin tuo nyt ottaa.
Ukko alkoi hyvin karmakasti tuumailla:
»Hupsuja niitä ei tarvitse kyntää eikä kylvää, niitä tulee itsestään.
Onko se nyt miehen hommia jättää talonsa ja lähteä elolta elettävältä
tielle tietymättömälle, höyhöttämään kuin jänis haavalta? Mikä sinun
hyvä hyvittää, millä sinä luulet päätäsi elättäväsi? Siihen ei päivä
pitkältä kierrä ennenkuin joutuu hampaasi naulaan. Annahan tämä sitten
joukolliseksi hankkiutuisi. Vähäksi se menee järkikin ennenkuin kaikki
loppuu. Tämä värtäjä tulee tyttöä kysymään kuin kintaan mallia talosta
lainaan luullen, että se on niin kaapattava kuin leipä kaapista. Häpeä
veikkonen ja mene sillä kunnialla samaa tietä takaisin kotiisi ja pyydä
anteeksi vanhuksiltasi. Niinkuin sattuu hyvilleen, niin ottavat vielä
kotiisi.»
Minä kävellä votkin ulos. Tunsin kun housuissani paikan laidat
reppasivat kuin hurtan korvat. Ukko jälkeeni yhä evästi:
»Usko nyt sillä puheella ilman suolatta, että mene kotiisi tahi minä
panen halon häntääsi kuin rosvolle kissalle, niin muistat käyneesi
akkaperissä.»
Vielä kerran siis kuulin kelpaamattomuuteni ja olin epätoivosta niin
täysi, etten tahtonut sopia omiin riepuihini. Harmi puri mieltäni,
nälkä kouristeli suoliani, käsi tyhjä, toisessa ei mitään, ei suojaa ei
sijaa ei tyyntä valkamata, mihin päätä pistää. Tie nousi pystyyn, jos
mihin päin ajattelin. Kylmä pohjatuuli tunkeusi takkini halenteista.
Tie jälkeeni oli tukossa, eteenpäin aivan outo ja umpi. En tiennyt
mistä nauhasta nyt vedetään. Seisahduin nurkkaviereen, vaan tuo
pakkasvihakka pohjatuuli yön pimeydessäkin etsi kuin paha metsäkoira ja
hätyytti, etten saanut siinäkään rauhaa. Siitä lähdin kuin nälkänen
kulkukoira tunkion liepeitä nuuskien hitain askelin kävelemään. Menin
kylmään saunaan ja sinne kyyristyin kuin vahinko loukkoon. Käteni
pujotin takkini hihoihin ja sitte puristin vatsaani. Siinä istuin kuin
vaivanen syntinen, miettien, että saaneeko edes kerran vielä nähdä
Maria. Tarkasti korvani seurasi liikettä talossa ja odotti viimeistä
oven lusausta, että milloin asettuvat.
Kaikki oli hiljasta, ja viimein kuului hienoa laulun hyräilyä, joka
likeni saunan ovea. Mari oli arvannut, että olin sinne mennyt. Hän
kutsui kamariinsa, johon oli kähveltänyt ruokaa, ja käski minut
syömään. Silloin talon vävylle ei annettu mielikaupassa iltasta!
Nälkähän minulla oli, vaan kun muistin, että tuo manattu armopala oli
syötävänäni, josta talon isäntä oli minulle muistuttanut pari kolme
tuntia sitten, niin ei maistunut ruoka. Pyörimään kävi pala suussa.
Kova oli tuska sielussani. Tuskan hiki uhkui kirkkaina muruina silmieni
kautta ulos, näkymään asti alkoi niitä karista, niin oli ahtaalla
asiat. Sitä en uskonut tullessani. Hilpeällä ilomielellä riensin tänne
kuin lapsi rakkaan äitinsä helmaan, luullen kaikki sorrot ja polkeet
voittaneeni. Vaan nyt näytti siltä, että karhu oli tullut vastaan kun
sutta olin lähtenyt pakoon. Katkera kunniata polkeva armopala pyöri
suussani, ja korvissani soi appiukkoni äskeiset hävittömät parjaukset.
Olin melkein varma, että ukolla on semmoinen valta tyttönsä yli, että
sen täytyy erota minusta pois.
Mari kiepsahti syliini ja ilosesti lausui:
»Ei me itkemällä eletä.»
Tuo »me» lensi kuin nuoli läpi sydämmeni. Minä pyörähdin kysymään:
»Mekö? Vieläkö sinä voit minuun luottaa?»
»Luottaako? Olenhan aikonut ja pysyn kyllä päätöksessäni. Minä en
jänistä, tulkoon tuohta tai malkaa. Onsi on taivaan alus, on siellä
sijaa meillekin. Kunhan ollaan yksituumaset ja otetaan yhtä
tyytyväisesti paha päivä vastaan kuin hyvä päiväkin, niin se menee yksi
päivä kerrallaan ihan rikasten rinnalla. Sovinto, rauha ja tyytyväisyys
on enempi kuin puoli ruokaa, sillä niinhän sanotaankin, että rasvanen
on rauhan kattila, vaikka vettä keitetään.»
Rupesimme yhdessä miettimään että mikä naula se vetäisi. Aukesikin
teitä mihin lähteä. Työalaapa oli, kykyä oli, kuntoa oli, tahtoa oli.