»en perusta enempi kuin Jumala lehtikerpusta niistä teidän
ehdokkaistanne omani ehdolla.»
Eräänä päivänä oli kamarin pöydälle laitettu kahvikuppi, johon oli
pantu niitä rohtoja, jotka muka miehen päästävät järjelleen. Kamariin
oli kokounut kaikki väki ja pari vierasta lisäksi. Minut käskettiin
juomaan se kuppi, vaan minä kirveen silmään vannoin, etten ota. Silloin
rupesivat hommaan, että pannaan väkisellä minun suuhuni. Mutta silloin
tuli keveäksi kaikki esineet käsissäni, reuhkana lentelivät
itsekokoseni miehet seinästä seinään.
Vihasta olin halkeamassa kuin puhuttu rakko: puhalsin ulos, menin
luhtiin, kopoin nursuja päälleni, sukset jalkaani ja niinkuin noidan
nuoli lähdin suhottamaan Harjulaan.
Siellä kerroin kaikki perin pohjin miten nyt on asiat, että minä en
tule toimeen kotonani, vaan täytyy lähteä onnea koettamaan. Marilta
kysyin uudelleen, että voipiko hän minun kanssani tarttua mailman
kelkan jukkoon, ruveta yhtä köyttä vetämään.
»Kotoasi pois ajettuna, tyhjänä, alastonna, sinut otan, vaan siihen
joukkoon en mene en kahden kaulani edestä. Olen sinusta kuullut, että
olet kova työmies, ja minä olen toinen, niin muuta ei tarvitse», sanoi
Mari, tarttui kaulaani ja sanoi lisäksi:
»Sinuun luotan kaikesta sydämestäni. Isäsi kodin kun jätät minun
tähteni, niin uskon että olet mies ja elämäni turva. Rakastan sinua
kuolemaani saakka.»
Itkimme hetkisen kuin pienet lapset. Siinä oli kihlat, siinä vierivät
kirkkaina helminä ne hohtavat sormukset, ne helisevät kolikat,
rotisevat satamarkkaset, joita rikkaat ja ylpeät käyttävät.
Silloin lähdin kotonani viime kerran käymään. Nyt olin irti mailmasta,
nyt luistivat sukset kuin noitavoima olisi kärestä vetänyt. Kotona
näytti olevan tuumat tukussa, että vielä kerta kuritetaan minua oikein
isällisellä tavalla, kun hyvästä ei ollut apua. Kussa pääsin pirttiin,
niin Samppa alkoi haamuilla ihan käsiksi, kun tiesi että kyllä muut
auttavat. Vaan minä nyt pyörähdin kuin tulenkieli kartanolle, sain
asetta käteeni, sanoin, että
»pysy erilläsi, muuten nukut henkesi viereen. Nyt on leikki kaukana.»
Sitte kutsuin isää ja äitiä sinne kartanolle, että tahtoisin tuumia
asioita. He luulivat, että nyt on ehkä kääntynyt kello lampaan
kaulassa. »Eipä se ole ennen tarvinnut tuumimaan kumppalia.»
Sanoivat:
»Jos on asiata tuumia, niin tule huoneesen.»
»En tule pieksettäväksenne. Minä tahtoisin tietää todella, että pitääkö
minun lähteä pois kotoa, jos Harjulan Marin otan. Minä olen luullut
tähän asti leikiksi, vaan nyt tahtoisin tietää toden.»
Isä alkoi kiroilla niin synkästi, säksysi ja räiskyi:
»Vielä sinä, sen tulinen retka, tulet kyselemään», huusi ja alkoi
tapailla niskasta kiinni.
»Kyllä nyt jo selvitään riitelemättä. Hallitkaa vihanne, minä nyt
lähden enkä tule takaisin en itse isän haudalle», sanoin.
Isä röyhysi yhä vaan:
»Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, vaan pane päähäsi, että elä tule.»
Mennessäni sanoin:
»Sen vannon, että en pole kynnyksiänne.»
Sen kanssa lähdin astua nyrköttelemään. Huonot työvaatekulut oli
päälläni, ei yhtään äyriä rahaa, nälkä oli mahassa. Mutta ei kumminkaan
se surettanut, että mitä suuhun pannaan. Sääressä on sudella murkina,
arvelin. Tiesin, että nyt ei kutevan sammakon täkkää jauheta
vellikuppiin. Jos ruokamurun saan, niin en tarvitse pelätä noidan
nuolia enkä velhon veitsirautoja. Ryysynen olen, nälkänen olen, vaan
mies olen missä tarvitaan. Olenhan nuori ja terve, siinä on minun
pohjaton aarteeni.
Kuumana hartiani kuhahteli, voimasta rintani hytkähteli, toivosta
tuntoni liekehti, rauhasta ja sulasta mieleni leimuili, kun kävelin
ensimmäistä onneni sarkaa.
Ei ajan karhi heti tasota sitä vakoa, jonka muistoni aura kynti sinä
päivänä. Kauvas vaivanen lapsi muistaa, sanotaan.