»pakenettako pois silmistäni vai tahdotteko tietää, mikä mies Mooses
oli!»
Silloin luikasivat hönttyynsä ja jättivät minut kartanolle. Minä lähdin
kävelemään. Kävelin metsään ja siellä olin koko päivän. Heti hävisi
viha, vaan paljon jätti työtä jälkeensä: paljon oli ajatuksia. Kaduin
että suutuin niin armottomasti ja lupasin itsekseni, että en suutu enää
niin sokeaksi toista kertaa.
Iltasella tulin kotiin. Väki oli kuin kynsille lyöty, ei kukaan puhunut
paljon mitään. Äiti itki huivi silmillä. Minä menin tallin yliselle
heinille nukkumaan. Yksinäisyys tuntui olevan lystintä.
Huomenaamuna menin työhöni karhitsemaan peltoa. Siellä laulelin ilman
lintusille mieleni vaiheista.
Heittäysin taas iloseksi. En ollut tietävinäni mistään mitään, tein
työtäni, söin ruokaani, en puhellut sanaakaan muitten kuin Pekan
kanssa. Väliin kävin aina Harjulassa kylässä. Äiti rupesi manaamaan,
että hän saisi tehdä mulle pikku taian. Ja sanoi olevansa siitä
vakuutettu, että minulle on syötetty se mieliteko, joka mulla on
Mariin, ja sanoi kaksi kertaa nähneensä unissaan, että minkälaisessa
paikassa on vielä syötettykin. Vaan sen kielsin kuoleman uhalla pois.
Hän itkien koetti rukoilla ja houkutteli, että
»tiedäthän sinä itsekin, että konsti ei ole kangella käännettävä. Ethän
siihen nyt kuole, jos syöt muutaman palan, jonka laitan, ja annat pestä
itseäsi.»
Silloin taas rupesi vihan tuli hehkumaan rinnassani. Luulin jo liekkien
suun sieramen kautta leimuavan, vaan niinkuin olin aikonut itseäni
hillitä, en päästänyt valloilleen, purin hammasta ja lähdin kävelemään.
En voinut sanoa sanaa, niin olin täperällä. Jos olisin yhdenkään sanan
sanonut, niin silloin olisi viha hulmahtanut pilvien tasalle.
Nyt tiesin vasta oikein, miten vahvasti ne uskoivat sen, että minä en
ole oikealla älylläni, ja arvasin, että ne koettavat salaa minulle
syöttää niitä parantavia aineita. Ja kun minä tiesin miten inhottavia
aineita semmoiselle mielivikaselle syötetään, joksika minua luulivat,
niin alkoi pelottaa kuin kuolema. Jos milloin tarjosin ruokapalaa
suuhuni, niin aina juohtui mieleen, että jos tuossa lienee käärmeen
raatoa tai kutevan sammakon raatoa, naaraskissan suolta ja raatoa, ja
sitä ja sitä vielä ilkeämpää ainetta, jota tässä en voi mainita. Eikä
ollut pitkä aika ennenkuin kolmeen eri kertaan tapasin tekeillä
semmoisen syötin. Sitte en uskaltanut muitten tuomaa vettä juoda, en
muitten pesujäleltä ruokaa panna astiaan, enkä ketään voinut uskoa
näkemättäni keittoa padasta panemaan kuppiini, enkä muitten pesemää
lusikkaa suuhuni, enkä leipää alottaa, vaikka olisin syömättä jäänyt.
Saunassa en uskaltanut kylpeä muitten viemällä vastalla, enkä peseytyä
muitten viemällä vedellä, vaatteet pelottivat joka kerran kun päälleni
panin, että jos tuohon on hierottu sitä ja sitä. Lakkaamaton pelko oli
joka paikassa. Unesta kun heräsin, niin jo tuli mieleen, että jos
nukkuessa ovat hieroneet sitä ja sitä ruumiiseni.
Nyt alkoi kotona olla ikävä, ei koti kodolle tuntunut, ei ollut yhtään
niin pelottavaa paikkaa kuin koti.
Synkkämielisenä kuljeskelin päivät pitkät toimitellen hiljasuudessa
askareitani. Tästä saivat lisää uskoa hulluudestani, ja kohta alettiin
kylässäkin puhua, että minä olen heikkopäinen. Ihmisiä alkoi kulkea
katsomassa kuin parempaakin. Niinpä eräänäkin pyhänä kun lähdin metsään
kävelemään huvikseni, niin sillä aikaa oli tullut minun
syntymäkylästäni isäni sukulaisia, iso joukko vieraita katsomaan sitä
kummaa, kun tytön syötännästä on mies päävikasena.
Minä omia aikojani kävelen kotiin kuin kelloton hevonen hölkötellen
vaan, niin huomaan pellon piennarta astuissani, että miehiä seisoa
volhottaa kartanolla kuin helluntai-epistolassa. Siinä oli ruhaakin,
rampaakin ja jokaisella silmät minuun päin. Minä arvasin, että minkä
tähden on vieraat tulleet. Heittäysin hyvin iloseksi, menin
miesjoukkoon, tervehdin kaikkia, kyselin kuulumiset ja aloin puhua
rupatella yhden ja toisen kanssa minkä kerkesin. Kerroin kaskuja, jotka
hyvin naurattivat vieraita. Nauroin ja remusin, että saivat oikein
kyllikseen vähämielistä.
Vanhukseni olivat hommanneet niille vieraille, että niitten piti
houkutella minua taipumaan tietäjien parannettavaksi. Ja jopa muutama,
joka luuli olevansa paras siihen toimeen, kutsui minut yksinäiseen
paikkaan ja siellä alkoi tuumata hyvänä miehenä, että miten minun
asiani on pahalla kantilla ja miten käypi hullusti, jos en ajassa
korjuuta itseäni, että minun käypi aivan samoin kuin Kärpäs-Juuson, jos
vaan vielä muutaman kuukauden tuonaan menee. Selvitti miten se ja se
oli samanlaisissa pauloissa ja miten sen Vornikka ukko pelasti.
»Ja nyt on paras aika: yläkuu vielä. Niin mene sinä kanssa sinne tahi
laita hakija tänne.»
Kävi karvalleni, sanoin äkäsesti:
»Heitä nyt pois se homma, tahi minä suutun ja rupean nauramaan.»