»paraiten se pappikin panee, minkä semmoiset akat. Vaan kyllä siinä on
vähän perääkin, ei se aivan emätöntä ole. Mutta se on juuri sen akan
hyvää työtä: sehän tuli aivan asioikseen sinua panettelemaan.»
»Viehän vaan isällesi ja äidillesi terveisiä, että rauhan saavat
minusta nähden», sanoi Mari päättävästi.
Minua rupesi värisyttämään.
Puhelimme kuitenkin yhtä ja toista vielä hyvän aikaa, ennenkuin lähdin
pois. Hyvästellessäni kysyin, että
»tokko saan edes puheilla käydä?»
»Vähän kai se minua liikuttaa, kun ei itseäsi haitanne. Vaan itsehän
saat selkänahallasi maksaa ne kyläkulut. Sen puolesta katsoisin
paremmaksi, että pysyisit kotonasi.»
Lähdin kotiin soutelemaan. Ajattelin, että ei se päätös pidä
paikkaansa... En usko että Mari ei minusta huolisi ... en usko ... en
usko. Annetaan vaan ajan kulua, ei huolita hätäillä. Hiljaa se härkä
kyntää, vaan hyvän se jälen tekee. Ja niin menin miessä huoletonna
kotiin.
Siellä älä pääsi rahvaasta. Nyt siellä vasta ilma nousi. Olivat purra
pistää syödä ihan siltään. Saivat uutta juurta huomeneksi, pääsivät
niinkuin uutta jälkeä laklattelemaan. Minä vaan äänetönnä kuuntelin ja
katselin, että mikä verkko tuossa nyt peräksi pannaan, tuleeko nyt
sanoista siltaa, kestääkö noitten kerällä nyt loppumattomasti
lappamista. Vaan kestihän sitä, ei tullut toista päätä. Minä vaan
äjötin äänettä kuin urkkomiehen purakka, teeskelin työtäni, hyräelin
laulujani. Koettelivat oikein uuten uhkain kaivella vanhaa Aatamiani,
vaan eipä se vanha mies leikistä suuttunutkaan. Pysyin rauhallisena ja
ystävällisenä kaikille. Pari viikkoa myllyä käytettyään tulivat siihen
päätökseen, että minä en ole täydellä taidollani, vaan minut on
Harjulan Mari syöttänyt itseensä ja siten saanut taidottomaksi.
Ennestään muistivat, että minä en sietänyt kolmea pahaa sanaa,
ennenkuin sai tietää mistä tuulee ja tuli kysymys kuka kentän korjaa.
Vaan nyt kun ei näytä korvia olevankaan. Mikä sen nyt olisi niin
lampaan maidolla juottanut, jos vaan älyllään olisi.
Ja jopa rupesivat viimein houkuttelemaan, että antaisin jonkun tietäjän
koettaa päästää, että eihän ota, jos ei annakaan, ja pyysivät lupaa
saada tuoda velhon konstiaan koettamaan. Vaan minä sanoin sillä kertaa
loppuvan päivien siltä mestarilta, kun vaan joutuu minun eteeni. Vaan
eräänä pyhäpäivänä sittenkin hakivat muutaman poppaämmän, joka oli
heidän mielestään oikein maklakka viekottelemaan. Arvasinpa heti, kun
tuo vieras tuli, että se ei ole kunnian tiellä. Katselin sitä vierasta
kuin mato mättäästä, että eikö huomaisi jo katselusta paraaksi pysyä
erillään. Vaan eipäs. Akka kun oli syötetty ja juotettu, niin rupesi
peliin. Minä olin pitkälläni pirtin penkillä, niin tuli kutkuttelemaan
korvani juureen. Minulla viha kiehui kuin pikipata. Koetin kumminkin
puristaa, sillä tiesin että ei siitä hyvä seuraa, jos liikkeelle sen
päästän. Siivolla käskin pois, vaan se ei kuin enemmän ja enemmän alkoi
liverrellä ja silitteli hiusmartoani, kiitellen sitä kauniiksi. Mutta
silloin en kerinnyt saada itseäni kiinni, kun hyppäsin kuin ammuttu ja
siipasin sen akan ovea kohti, että rötjähti kuin märkä roivajas oven
pieleen, josta väleen selvitteli itseään pönkilleen.
Kaikki luulivat todella minua hulluksi ja yrittelivät hallitsemaan,
vaan en silloin pysynyt niin vähällä väellä. Liepsautin sitä akkaa
vielä kartanolle ja sanoin, että
»jos nyt et älynne huveta pois silmistäni, niin päiväsi lopun näet
sillä kertaa.»
Silloin löysi akka liinasukkansa, ei katsonut takaisin kun otti
liehkoa. Tapailin kepakkota, että antaisin loikkiin vielä terveisiksi.
Samassa keräysivät minua uudestaan tavottelemaan, luulivat minun
päättömiä tekevän. Vaan sanoin, että
»nyt jos ette jätä rauhaan, niin saatte kohta minun oikeasta kädestäni
maistaa osanne jokainen. Saatte huokua hihaanne ja tietää, että minä en
ole teidän vanki. Jos muu ei auta, niin te lautoihin, minä rautoihin.
Sen kirotut, te vaan laittautte minua paistamaan kuin käärmettä
pyssyyn. Minä koetan hammasta purren painaa pahkaani ja olla vaiti,
että heittäisitte pois tuon alinomasen loilotuksen, mutta siitä
hulluksi nousette vaan, vaikka minua luulette hulluksi.»