Luullaan hulluksi.
Ei ollut mitään puhekumppania minulla muuta kuin tuo renki Pekka,
kasvava hulivili poikaketale. Ja ne tarinat eivät olleet mitään mieltä
keventäviä, joita hänen kanssaan voi puhella. Syvimmät tunteet täytyi
salvata sydämmeensä. Vaan eipä se pato kauvan kestänyt, ennenkuin alkoi
yli äyräitten kuohua. Täytyi etsiä semmoinen toveri, joka voi sulun
aukasta, ettei pato murtuisi.
Eräänä päivänä päätin lähteä Harjulan Marin luona käymään. Kävelin
rantaan, ajatukset kevensivät jalkani, pitkiä tulivat askeleet. Rantaan
päästyäni hyppäsin veneesen ja nykäsin purjeen päälle. Ähmä vihuri otti
mukaansa, lennätti venettä kuin lehteä, että muutaman tunnin kuluttua
olin matkani perillä.
Mari otti ystävällisesti minut vastaan ja hänelle kerroin asiani
ujostelematta, kerroin mieleni tilan pohjaa myöten. Hän kuunteli.
Lausui viimmein:
»Enkä nykyjään mene vielä naimisiin, vaikka kuin hyvä tulisi tahtomaan:
siihen lystiin kyllä kerkiää oiki kiirein. Sen kyllä sanon kerrassaan,
että poissa olisin älyltäni, kun rupeaisin semmoiseen joukkoon päätäni
kaupalle, kuin on teidän talossa. Säärenihän oli aijottu ensi näkemässä
katkasta, kertoi tuo Mäkelän huonemiesmuori, joka oli kuullut
uhkauksen. Ja sinuthan kuului aijotun ajaa suineen puineen pois
kotoasi, kun minut vaan ottanet eukoksesi.»