Pekka naurahti ja sanoi, että

»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»

»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista,

kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden

kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin

kolkolla äänellä.

Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman

lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin

metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla

olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan.

Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin

pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä

rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin

lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.

Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun

sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni

pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää

viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua

lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello

vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun

siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita.

Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella

siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat

valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi

alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa.

Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan

olevan siitä, että pääsin ylös.

Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se

pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä

yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin

kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin

aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus.

Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa

jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä

rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan,

ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän

silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme

kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus

kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.

Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen

rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät

vilkkuvan rukiin yli:

»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta,

vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»

Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän

ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin

lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan

kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili

hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun

hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me

alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja

toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää

ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt

vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi

kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole

tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi

voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään

virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se

parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei

näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.

Ruotimuori tuli sanomaan:

»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»

Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan

pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä

ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita,

joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä

ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.

Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti

töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla

mielin kaiken kallella kypärin.

Korpelan Tapani: Kuvaus kansan elämästä · 第 44 / 67 题