»korea on kutsuttu vieras, kutsumaton koreampi.»
»On se niin korea, että sille tarjotaan luut lihoista, päät kaloista,
kuoret leivistä kovista ja saa seistä oven suussa orren alla, kahden
kattilan välissä, kun sinne menee kärkkymään», sanoin minä hyvin
kolkolla äänellä.
Pekka kävellä vihmoi kotiin, minä jäin työhöni. Leikkasin muutaman
lyhteen, lähdin huvikseni kävellä völäilemään pitkin piennarta. Menin
metsään, istuin kivelle. Pullistui poveni, kun ajattelin miten halulla
olisin tahtonut nähdä vielä kerran setääni edes elottomanakaan.
Köllähdin kiven viereen, pääni mättäälle, takkini liepeillä peitin
pääni, ettei nuo harvat alakuloset sääsket tulisi viemään viimmeistä
rauhaa, ja antausin muistelemaan ystävääni. Vaan siihen nukuin
lehtikoivujen ja kuusten hiljasessa hymyssä.
Olihan muutaman sormihaaran päivä kiertänyt puolta päivää kohti, kun
sekavaa unensotkua nähdessäni unimieliin kuului outo korahdus. Silmäni
pyöristyivät ja edessäni aivan likellä näin pilkkaotsasen hevosen, pää
viidentenä jalkana, sieramet höröllään, katse tutkivan terävänä, minua
lähenevän niin vakaisin askelin, ettei kaulassa oleva kello
vahingossakaan kalahtanut. Taas korahti sieramet kummastukseksi minun
siinä olostani. Minä en liikahtanut, katsoin vaan sen hevosen kujeita.
Se yhä vaan vähä väliin korahdellen läheni. Jalkansa näytti jokaisella
siirroksella panevan sillä varan maahan, että tarpeen tullessa ovat
valmiit viemään. Kuta lähemmäs vetäysi, niin sitä ystävällisemmästi
alkoi katsella ja ympäriinsä haistella ikäänkuin tahtoisi minua auttaa.
Siitä nousin ja puhuttelin vähän sitä hevosta, joka näytti iloissaan
olevan siitä, että pääsin ylös.
Nyt olin kuin uusi mies, oli kuin olisi tuuleen hävinnyt rinnastani se
pakottava kasa. Luonnon rauhallisuudessa olin saanut kuitata sitä
yöllistä rauhattomuutta ja univelkaa. Irtonaisin mielin kävellä rihmoin
kotiin. Pekka oli tullut leikkuuksen rinteesen. Minä menin kotiin
aamiaista etsimään. Siellä oli Tuonelan tyhjyys ja kuolon hiljasuus.
Vanha vapiseva harmaapää ruotimummo pirtin ovisopessa sukkaa kutoa
jampi ja kissa keskellä lattiaa miessä huoletonna maata motkotti. Minä
rohmuilin ruokaa, söin mitä löysin. Makupaloja ei ollut saatavissakaan,
ne olivat lukon takana. Suolamuikkuja, piimää, leipää työntelin nälän
silmään. Lähdin siltä silmääni Pekan luo pellolle. Leikata rotistimme
kuin kilpaa koko pitkän pitusen lauvantai päivän, että yksi jurmitus
kuului ryömylleen painuneen rukiin rinteestä.
Maanantaina puolisten edellä Pekka pijoustaan nostaissaan leikkuuksen
rinteestä ilosesti sanoi, kun huomasi peijaismiesten kekkasevat päät
vilkkuvan rukiin yli:
»Nyt se tuo joutilaan valtakunta kotiutuu. Nyt se on mennyt suusta,
vaan ei mielestä. Ne on peijaat likellä, vaan pahalla puolen.»
Minunkin toinen suupieleni jo vetäysi nauruun, vaikka ne koko pyhän
ajan olivat niin kontetuksissa, etteivät puhumaankaan sujuneet. Mekin
lähdimme puolipäiväselle ja pirttiin tultua havaitsimme kaiken rahvaan
kotona rekottelevan, niin ilosena kuin saaliin jaossa. Liisa veisaili
hiljalleen tyytyväisenä, vaan kasvoilla ivallinen ylenkatse silloin kun
hän katsahteli meitä Pekan kanssa sinne sivupenkille, jossa me
alakulosina istuimme, kuin valmiin katsojat. Isä, äiti ja sisko ja
toiset veljet puhuivat vilkkaasti pöydän latvalla siitä, miten pitää
ruveta purkamaan sitä testamenttia, jonka veli vainaja on tehnyt
vaimonsa kanssa, että pääsee perilliseksi veljensä talouteen. Isä sanoi
kuulleensa muutaman niistä peijaisvieraista sanovan, että se ei ole
tullut se testamentti vahvistetuksi. Silloin muitten silmistä paloi
voiton liekki. Isäni aikoi lähteä kaupunkiin puhumaan asiasta erään
virkaheitto tuomarin kanssa. Siihen hän tuntui luottavan, että kyllä se
parastaan koettaa, kun lupaa osan saaliista. Liisa veisaili vaan, ei
näyttänyt välittävän koko perintöjutusta.
Ruotimuori tuli sanomaan:
»Potut on pehmeät, kiehuvat ihan liemeksi, jos ette käy pois.»
Äitini sen kuultuaan lähti ruokapuuhaan ja heti toikin pottumaljan
pöydälle ja muuta siihen lisäksi, että tuokion perästä oli pöytä täynnä
ruokatavaroita. Siinä oli peijaistulijaisia: muutamia ryynipiirakkaita,
joista kappale meille Pekan kanssa eteen pistettiin äänettömästä päästä
ja melkein samalla silmänluonteella kuin koiralle.
Syötyään isä lähti kaupunkiin tuomarin pakinaan. Muut suti puti
töihinsä ilosina. Minä ainoa tyhjän kaipaaja olin alla päin pahoilla
mielin kaiken kallella kypärin.