»eipähän tuota semmoista kuulu, jota ei olisi jo ennenkään tapahtunut.»
Tuo sana »jota ei ole ennenkään tapahtunut» punasti kaikkein kasvoja ja
pyöristi jokaisen silmät. Kaikki kuuntelivat höröllä korvin varmempaa
selitystä, mitä tuolla makasi niitten umpikuljusten sanojen ja
salaperäsen mielen takana. Äiti tulehtunein kasvoin ja palavin silmin
kysyi suusta sanaa katkasten, että
»mikä todellakin on tapahtunut? Onko kuolema käynyt vai mitä? Totta
vissiin oli pätö asiaa, kun näin pitkän matkan kiireinnä työaikana
olette lähteneet astua kutostamaan?»
»Olihan sitä vähän asiaa, siksi jotta tien telaksi... Tuoni on käynyt
Tervolassa, vienyt paraan parvesta, julkeimman joukosta: isäntähän
kuoli Tervolasta keskiviikkoa vasten.»
Noita viimmeisiä sanoja sanoissaan hän antoi äänensä väristä. Olisi
ehkä hieman itkenytkin, vaan ei saanut kyyneleitä.
Isäni kavahti pöydän päässä seisoalleen, ja tuo julkea muoto lenti niin
jylhän totiseksi ja nuo jo ennestään mustat kulmat tulivat kahta vertaa
mustemmiksi ja tuuheammiksi, ja niin synkän loistava, rauhaton katse
lennähti ympäri pirttiä hänen pihkan ruskeista suurista silmistään,
että luuli salaman lentäneen. Punalti päätään, rykäsi matalan kuivahkon
rykäyksen ja kauhistuneella painolla, matalasti mutta niin vahvasti,
että luuli alimmaisten seinähirsien tärisevän, sanoi hän:
»Vai kuolla keiskahti veli ja kesken ikänsä... Ei olisi uskonut...»
Pitkän äänettömyyden perästä painoi hän päänsä vähän alemmas ja sanoi:
»Sinnehän se on velka viimmeisenki, asia pojan ainoanki...»
Painui isä taas istumaan penkille, siinä tökötti kotvasen aikaa kuin
kivettynyt. Nuo vasken hohtavat, leveän puoleiset posket näyttivät
vähän vaalenevan, tuo mustan parran sängellä peitetty, vanha leuka ja
yhteen näpistetyt lihaset huulet veivät niin rutistuneen näköseksi koko
muodon, että ainoastaan tuo korkea otsa oli entisellä paikallansa,
silmänsä kiirottivat tuokion yhtä mittaa rävähtämättä lattialla olevaan
kissan ruoka-astiaan, eikä ukko näyttänyt kuulevan vaikka olisi ampunut
korvan juuressa.
Äiti löi käsiään yhteen ja harmista väristen:
»No Herra hyvästi siunaa... Herran edessä ei ole yhtään asiaa
mahdotonta .. Ei olisi uskonut, kun toissa pyhänä kirkolla niin
keppelänä kuin kymmenvuotias poikanappelo tuli niin ystävällisesti
tervehtimään: ei tiennyt että on viimme kerta. Niin on, kenen vuoro
tulee, niin täytyy lähteä, ei auta voima ei viisaus. Kaikki olemme sen
merkkilampaita, ottaa kenen tahtoo, ei ole rautaa rinnassa kellään.»
Vieras painoi päähuivinsa vähän enemmän silmilleen ja heilutteli
itseään kädet autuaassa kähermässä polvien päällä ja lausuili
murtuneella painolla:
»Niin on, ei ole paremmasti: hän on muuttanut pois tästä matosesta
maailmasta, hän on tehnyt sen, joka on meillä vielä tekemättä. Ei tule
muuten sanoa, kuin että autuas ain' öin päivin muistanee tykönsä
rientävän kuoleman hetken.»
Hän peitti silmänsä huivin nurkalla ja hänen leveät hartiansa niin
lystin näkösesti notkahtivat, kuin olisi koira liikahtanut
heinäruvossa. Tuokion äänettömyyden perästä jatkoi nyökytellen
katkeamatta:
»Kyllä se on kamalaa, kun semmoisen täysirahkeisen miehen melkein
terveestään pitää lähteä kuin markkinaan. Viikko takaperin oli mies
ihan terve kuin rautanen jänis. Viimme pyhänä se tuli kipeän nuusaksi
ja sitte oli taudin vointeessa tiistai-iltaan. Silloin lypsyjen aikana
se rammasi sen aivan yhteen sanaan tunnottomaksi.»
»Tahtoiko se pappia?» kysyi äitini.
»Ei se tahtonut eikä siihen kiireesen olisi kerinnyt, vaikka olisi
lentämällä hakenut, eikä se sitä tarvinnutkaan: se toissa pyhänä kävi
ripillään ja Jumalan sanaa se on viljellyt. Tiistaina vielä puolisten
tienoillakin luki oikein hartaasti Armon järjestystä ja Hengellistä
sydämmen herättäjää, kunnes se kouristi. Tuokion perästä kun se tointui
tajulleen, niin me Keikka-Riitan ja Murto-Maijan kanssa veisasimme
Sijoonista pari virttä ja virsikirjasta: 'Minä vaivanen mato ja
matkamies, monta vaarallista vaellan retkee' ja 'Sen Herra aina
autuaaksi Sanassaan sanoo vakaaksi.' Sitte minä oikein helakasti alotin
virren: 'Ah' surutoin koskas synnistä lakkaat', jota se kuunteli oikein
kirkkailla silmillä. Vaan silloin se heti kouristi ja siinä
rytäkässähän siltä purra rotasi sydämmen. Voi surkeata, se ei ole
lasten leikkiä», ja eukko näytti koettavan katkerasti itkeä ja painoi
silmiään huivinsa nurkalla.
Kaikki olivat äänettöminä ja mietteissään. Isän kookas vartalo pöydän
päässä, pää pöytään sujutettuna, oli kuin luokin paininpuu.
Hetkisen äänettömyyden perästä tuon vieraan kasvoissa väikkyi ilo siitä
että oli onnistunut tehtävässään hyvin. Hänen leveä muotonsa tavattoman
pitkässä kaulassa paistoi kuin hallayön kuu murheisen taivaan rinteeltä
kylmäneelle kaalimaalle ja hän kertoili:
»Kyllä se tuoni teki veräjän Tervolan taloon, joka ei ole tukittu. Vaan
ei auta surut ei huolet, ei saata mennä menneen jälessä. Kovalta tuntuu
syrjäsestäkin, mitä sitte siitä, joka käsissä kipertelee. Kyllä lesken
mieli ei makealle maista. Vaan toiselta puolenhan se lohduttaa, kun
tietää autuaana lähteneen.»
»Oliko se viimmeisellä oikein hätäsessä tilassa?» kysyi äitini niin
hartaalla painolla, että hänen vähän entistään kumarat hartiansa
lusahtivat vielä kumarampaan.
»No sehän oli kauhean hätäsessä tilassa, juuri niinkuin ryöväri ristin
päällä. Vaan se meidän veisuu sen muutti kuin vedellä pesten ihan
toisenlaiseksi. Sen kerrassaan näki, että nyt siitä on synti eronnut:
se katseli niin kirkkaasti kuin taivaan enkeli. Vaan minä veisasinkin
oikein kovasti ja likellä, että kuulisi sanat tarkkaan.»
»Kyllä se on sentään kaunista, että päästä oikein lähtemään semmoiselle
matkalle. Vaikka se on jälkeen jääneistä raskas se surun turkki, vaan
kyllä se aina jääpä aikaan tulee, jos lähtevä evästä saapi», sanoi
äiti.
Isäni nousi, kävellä kaahni puolipitkillä askelilla uunin luo, jatkoi
päreen pihtiin ja tuumaili:
»Sitä se koira illalla ulvoa jollotti. Minä jo sanoin, että ei se
pateetta mene.»
»Niin entäs se tuononen unesi? Mitenkäs se olikaan, jota puhuit eräänä
aamuna ylös kankoissasi? Se Tervolan uusi rustinki, miten se olikaan?»
kysyi äitini hyvin kelkkiästi ja iloa leimusivat hänen suuret
mustanharmaat silmänsä ja koko hänen pitkänhoilakka vartalonsa näytti
kohonneen siitä äskösestä alennuksesta.
»Niin, olihan siinä velimiehen talossa tässä tuonoin unissani uusi
rakennus tekeillä, jonka harjavuolta tuntemattomat miehet iskivät
sijalleen, eikä siinä näkynyt itseään. Ne tekivät niinkuin omin lupinsa
sitä rakennusta. Tuossa se nyt on se uni, vaikka minä ajattelin, että
unet on öitä myöten, näkijä unen jälessä. Vaan kyllä se sieltä aikaa
voittaen koituu. Kyllä se unikakkinen tietää.»
Äitini rupesi pankolta padasta velliä ammentamaan maljoihin ja kanteli
pöydälle ja puheli:
»Kyllä siihen Tervolaan aukesi isännän tila, kuka häneesen nyt pääsee.
Sen kyllä tietää, että ei se nuori leski tule kauvan ilman miehettä
aikaan ja talon hoitokin se kaipaa. Ei se reki kauvan pysy tiellä, jota
yhdestä aisasta vedetään.»
»Kyllä se miehiä saa välilläkin panna. Semmoiseen taloon on tulijoita
ja semmoiselle ihmiselle: se ei olekkaan jonni joutava töppösen lesta.
Olipa heitä Sivolankin emännällä kosijoita. Kun jäi leskeksi, niin
paikalla alkoi kulkea kuin myllymiehiä toinen toistaan parempia. Vaan
eipä hänkään osannut ottaa kelpo miestä. Paha on paljosta valita,
sanotaan, ja tosi onkin. Olisi sillä ollut tarjona pätösempiäkin
miehiä: semmoisia kuin Kemppaalan Mattikin, joka on harras herännyt ja
tarkka kuin saivaren nylkijä. Se muka ei huolinut siitä sen tähden, kun
se on silmäpuoli, rokonrikko, mustaverinen, isonenänen ja se käsnämolli
siinä alahuulessa. Mikä vika se siltä oli? Itsehän se kantaa ne, ja
siksi toiseksi näköhän on kuten Jumala luopi», lopotteli vieras.
»Sen silmänsähän kuuluu markkinassa tapellessaan tapanneen», sanoi
renki Pekka tyynesti.
Sitä ei vieras ollut kuulevinaan, kertoili vaan:
»Sittehän se otti sen suruttoman roikaleen, kun se oli potra ja komea.
Tosin hyvästi se kuuluu talonsa hoitavan ja emäntänsä pitävän suuressa
arvossa, vaan mitäs tästä katoavasta, joka kestää niin vähän aikaa.
Täällä pitäisi etsiä sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa», huokasi pitkään kuin venyttelevä rahtihevonen, että nuo
römäkät hartiat rytkähtivät pitkältä alaspäin.
»Niin, onhan siellä se Joensuun entinen Samppa, vanhapoika. Sen se
Tervolan leski ottaa», sanoi äitini, ja työväelle, jotka tyynessä istua
nököttivät iltasta odottaen, sanoi hän, että
»nyt on iltanen valmis.»
Hetipä kapsahtivat pöytään ja vieras käskettiin yhteen joukkoon. Kaikki
yksituumasesti rupesivat syödä rapelehtamaan surutonna kuin
kananpoikue. Vieras jatkoi äidin puheesen:
»Kylläpä ei ole paljon muutenkaan, ettei Joensuun Sampan päälle arpa
lankia isännäksi päästä Tervolaan. Se onkin niinkuin tehty siihen
sijaan, ja sen lisäksi se tietää Jumalankin sanasta enemmän kuin joku
tolikka. Ja onhan se tarkka, sen tietää siitäkin, kun yksiä
sarkahousuja on pitänyt kesänsä talvensa pyhähousuina ilmosen ikänsä ja
vasta on polvet paikoissa. Sen tietää siitä jo, että se osaa tavaransa
katsoa.»
Äskönen sortavan näkönen suru oli vieraasta ottanut kyytinsä.
Matlakoissa silmissä ja talimaisissa pöhlö kasvoissa ei jälkiäkään
näkynyt; ainoa mitä voi huomata hänen muodossaan oli tuo paksun leuvan
raskas, totinen liike, kun se ahkerasti tehdä hietritti hienoa vatsan
täytteeksi.
Syötyä äiti vei vieraan porstuan pohjassa olevaan kamaripökinään
ikäänkuin haastatellakseen salasia. Muut kaikki sukittivat kiireimmän
kautta yöpahnoilleen, mikä minnekin.
Minulla veli Sampan kanssa oli unisija porttiluhin soppeen tehdyllä
ravatilla. Me pötkähdimme siihen kuten ainakin väsyneet työmiehet.
Samppa ihan sillä kertaa nukkui, ettei tiennyt enempi kuin hako minun
liikkeistäni, kun minä viehkuroin tilani reunalla.
Minä keturoin selkäni tiessä, ei unta kuulunut ei näkynyt. Tuntui niin
kamalalta. Oli kuin olisi jotakin tullut hukkaan. Mitä enemmän siinä
kiemuroin, sitä oudommaksi painui mieleni. Koko maailma tuntui
kopisevan tyhjältä. Suuren kolon oli tehnyt tuoni, kun vei ainoan
sukulaisen, joka minua oli ymmärtänyt. Epätoivon pilvien raosta
vilahteleva tähti Harjulan Mari oli enää jälellä näyttämässä tulta
myrskysen salon rinteisellä tiellä. Vaan poissa oli se, josta olin
toivonut apua juuri tässä asiassa. Silmät renkaalla katsoa äjötin
pitkään naulassa riippuvaan renki Pekan kaulahuiviin, joka vaan hiukan
kuumotti niukassa illan valossa. Joka haaralta oli pilkkosen pimeä
eloni, ei yhtään valon pilkausta. Niin olin kuin kaivossa ja kansi
päällä, mieleni musta kuin tervasankko. Nousin ylös, kaahuroin pihalle.
Siellä oli niin lienteätä, leuhakkata. Etelän mieto henki huokaili kuni
rauhan unta nukkuva lapsi hiljasessa kehdossansa. Verkalleen vaan
nuokkui rukiin raskaat tähkät. Ainoaa ääntä pitivät aitan perässä
olevan haavan lehdet, jotka toisinaan aina läpättivät juuri kuin
olisivat tahtoneet nauraa minun tyhjän etsimiselläni. Pakeneva aurinko
oli imenyt perässään luoteiselta taivaan reunalta kultasen iltaruskon
leimuavat varjot, ettei ollut jälellä kuin muutamia hohtavia
viilekkeitä kaitasien pilven suikaleitten alapaltteessa, jotka kohta
hupenivat aivan olemattomiksi, jättäen jälelleen vaan mustan öisen
seinän. Niinpä oli öinen mielenikin. Kaiken valon oli pois vienyt tuo
odottamaton setäni kuolemansanoma. Tuo itsepintasen totinen kuu, joka
kiipesi korkeutta kohti vesietelän taivaan jyrkkää seinää, ei voinut
lähettää yhtään valon pilkausta minun pimeään sieluuni. Kävellä
latostelin yön rauhallista uneksivaa piennarta ympäri ruispeltoa
hiljalleen kuin kissa, jänistä vainoten. Tulla väläilin takaisin toista
piennarta, joka kulki kamarin peräti. Kamarin peri-ikkunasta tunkeusi
hämärä kynttelin valo, joka ulkona sekausi täyden kuun mietoon valoon.
Juuri ikkunan sivu kulkiessani hajanaisesta ikkunan ruudusta vuoti
korviini hiljasen imelä kikatusnauru ja Harjulan Marin nimi. Se lenti
teräsnuolena korvieni läpi, että kohona hypähdin, vaan siitä sain
hengityksen lämmintä kesä-ilmaa lumiseen mieleni tarhaan.
Kohonnein rinnoin kävelin äidin ja vieraan luo pieneen kamariin. Asian
nimenä kysyä juomista, vaikka tarkoituksena oli katkasta heidän
keskustelunsa minusta ja Harjulan Marista. Kun aukasin kamarin oven,
silloin vieras kadotti aivan tukkunaan tuon mälpäkän puhekykynsä. Äiti
kammahti, että hänen voimakkaat pulleat hartiansa rutistuivat paljon
läjemmäksi ja tumman ruskea hiusmarto kohosi melkein päälaelle ja
kaitasen puoleisista poskistaan vaivain ja vuosikymmenien vihurin
tähteeksi jättämä puna karkasi aivan näkymättömiin, että hänen mustan
harmaitten silmäinsä hätäsen terävästä katseesta ja harmaan tuhrakoista
kasvojen juonteista tummassa kynttelin valossa voi lukea aivan selvään,
että keskustelu oli minua ja Maria koskevista asioista. Vieraan kieli
sokkelehti ja koetti etsiä sanoja, kuin säikähtynyt jänis reikää
laihopellon aidasta, ja sotkeusi ihan siihen paikkaan kuin kukko
tappuroihin, kun minä mulautin oikein polkevan tuikean silmäyksen
vasten hänen leilimäistä muotoansa. Puplakehti sitä ja tätä, että
inhottavalta tuntui koko löpinä.
Kuultuani äidiltä juomispaikan menin tieheni ja jätin heidät jatkamaan
alotettua työtään. Menin vuoteelleni, eikö jo uni ottaisi rekeensä,
vaan ei vieläkään kuulunut. Tuntui vaan yhtä tyhjältä ja kamalalta.
Aamulla heräsin pahasta unesta. Väsynyt olin ja tunsin pääni raskaaksi.
Kävelin pientarelle vähän tuulluttelemaan pouta-aamun raikkaassa
ilmassa. Sieltä tulin pirttiin, jossa oli vilkasta keskustelua kuin
ylimmäisten pappein kokouksessa. Pääpiispana oli isäni, jonka suuhun
katsoi jokainen avossa suin kuin parempatakin saalista. Renki Pekka ei
näkynyt välittävän, työnti vaan repaleista nuttua päälleen, haukotella
vengautteli niin imelästi, että vesi tihisi unen töhmeröisistä,
pikimustista, tiirisko silmistään ja alakulosen näkösenä, hartiat vähän
kumarassa, lähti astua nyrkkäsemään leikkuuksen rinteesen.
Minä otin kenkäni uunin korvalta ja riipasin jalkaani. Istahdin
penkille kuulemaan sen kokouksen päätöstä, jota ei kauvan tarvinnut
odottaa. Isäni heti luki sen semmoisella äänen painolla, että siinä ei
tuntunut olevan valitusaikaa ollenkaan.
»Tästä lähdemme kaikki muut velivainaan hautajaisiin paitse ruotiämmä
ja Tapani jäävät tulen pitimiksi ja renki Pekka töitä toimittelemaan.
Mieron hevosjoukkojen tähden tarvitsee olla Tapanin ruotimummolla
kumppanina, etteivät saa toukoja sotkea.»
Minä tuon kuultua kiepasin ulos ja kävellä rihmoin Pekan luo. Aloin
leikata kahmia vähän harmin viehkassa, että Pekkakin huomasi minulla
kiireen olevan. Kovasti kahisi raskasteränen lynkäruis Pekankin
eteyksillä. Tiheään nousi pitkät, kellahtavan vaaleat pijoukset, jotka
hän aina roiskautti järeälle sängelle sidottavaksi lyhteisiin. Muuta
ääntä ei kuulunut kuin sirpin jurske ja rukiin kahina koko pitkänä
aamurupeamana. Tuosta äänettömyydestä jäätyi rintani, että kun
huudettiin syömään, niin poveni tuntui pakottavan täydeltä. Ei tuntunut
ruokaa sinne mahtuvan. Pekalle sanoin:
»Menepäs syömään, minulla ei tunnu haluttavan.»
Tuosta Pekka näytti vähän oudostuvan ja höröstyen hän kysyi:
»Eikö peijaisiin kutsuttukaan, eikös sinne muut jo ole laittaumassa?»
»Ei ole minua kutsuttu, ja nurkkia nuuskimaan en lähde.»