»paljo melua ja vähä villoja! sanoi akka, kun sikaa keritsi. -- Se on
vanhan testamentin aikuista tapaa, että toinen valitsee toiselle
morsiamen. Minä jo katson itse, otan itse itselleni toverin. Meiltä kun
lähdetään, niin itse on Iikka ison oriinsa turvassa, ja minä kun olen
meiltä, niin muita ei kaivata. Silloin humu kuuluu, eikä köyhyyttä.»
Siitä saivat uutta intoa, rupesivat räpättämään, yksi papatti yhtä,
toinen lopatti toista, että meni koko pirtti kuin porokattila.
Sanoin vielä:
»Pankaahan kiinni murukoppanne, asia ei parane parran pärinällä. Minä
teen minkä teen, ja silloin on suu puhdas jokaisella.» -- -- --
Isäni nousi toukosiin tomuihinsa, alkoi pauhata ja möykyttää pöytää
nyrkillä kuin mielipuoli, tiuskuen kiroili ja ävelti:
»Jos vain et heitä sillä sanalla sitä hommaasi pois, niin minä talutan
salolle, minä työnnän tielle, etkä saa tulla takaisin. Sinä tässä
rupeat vaan tukkimaan jokaisen suuta, eläs pätö kalu.»
Renki Pekka sanoi sekaan ivalla:
»Järjestys olla pitää, sanoi Lemin lukkari kun kanoja pieksi.»
»Mitäs kuntonanne pidätte silloin kun viette minua salolle», sanoin
minä ja jatkoin: »asettuu kai se siitä, ei suinkaan sitä nyt ole yhtä
ilmaa ijäksi.»
Vaan silloin alkoivat kähennellä korvuksiini. Mutta minä pyörähdin ja
lähdin taulametsään. Lähtivät kopistamaan kynttä kantta jälkeen, vaan
eivät muut pitkältä ajaneet kuin Samppa veljeni. Hän tulla suhotti
perässäni pellon pientareelle. Hänellä kai oli se ajatus, että kun hän
alkaa taistella minun kanssani, niin kyllä muut tulevat auttamaan,
sillä yleinen aikomus oli nähtävästi antaa minulle selkään oikein
aikatavalla, kerrassaan sillä varalla, ettei aina tarvitse antaa. Minä
kun huomasin, että on niin vähä sitä jälkiväkeä, että Samppa yksinään
vain, niin pyörähdin päin. Samppa hurjana käsiksi minuun, vaan siinä
hän loukkasi vähän itseään. Sai siinä muistipalan, että jos kuin
vanhaksi elää niin joka päivä muistaa sen tapauksen. Siinä lupasikin
minulle, että hän antaa rauhan eikä virka mitään minun asioihini. Sitte
lähdettiin pois kuin hyvätkin miehet, tulla julpotettiin kuin
työpaikasta. Mutta heti alkoi Samppa niinkuin pikku poikanakin kertoa
vanhuksilleni minun ilkityöstäni eikä muistanutkaan lupaustaan. Siitä
rupesivat kaikki pakisemaan ja päättämään, kuka kummemman tuomion olisi
osannut tehdä. Minä kyllästyin siihen, käskin Pekan niityn aitaa
korjaamaan ja itse lähdin ulos kävelemään. Mennessäni sanoin
pilkoillani:
»Polina pois ja yksi puhumaan.»
Menin kesantopellolle, rupesin kaivamaan koloa suuren kiven viereen,
että hukutan sen kiven siihen koloon kyntäjän ristinä olemasta pois.
Tuokion perästä tuli se vieras akka sinne työpaikalleni, niin lauhkeana
kuin lammasnahkanen tuppi, ja alkoi tuumia lopotella.
»Heitä sinä nyt ajassa pois se Harjulan Mari mielestäsi, sillä minä
tiedän ettei hänestä ole sinulle kumppaniksi. Ja minä tiedän miten sinä
olet työllä ja totuudella riehnannut talosi tuohon kuntoon, ja kaikin
puolin olet kunnon mies ja vanhuksesikin sinusta pitävät kaikkein
enimmin. Mutta äsken vannoi isäsi tuolla kartanossa, että jos vaan sen
ottaa, niin joutaa jalkoihinsa, tie eteen, keppi käteen suoriaa
miehelle.»
»Mistä se tietää sen niin kehnoksi? Eihän ole nähnyt ilmoeläissään koko
ihmistä?» kysyin minä totisesti, vaikka hyvin tiesin, että eukko oli
juuri se, joka vanhuksilleni panetteli Maria.
»Hyvä kellohan se kauas kuuluu, vaan paha paljoa etemmä. Kyllä sen
ilveet tietään kolmessa kuvernöörin läänissä. Etkö sinä tiedä, että
paremmin se sana kyydin saa kuin huono herrasmies. Kaikkenahan se
menisikin, kun se ei olisi ympäri maailman naurettavana ja jokaisen
sormellaan osotettavana. Mokoma rutkale.»
Loppui kärsivällisyyteni, vihasta kihisi korvani.
»Jos et silmänräpäyksessä tuki suutasi ja korjaa luitasi pois, niin
kummat tulee!» karjasin ja polkasin jalkaa, että kenttä jytisi.
Akka säikähti, törmäsi pois minkä jaksoi ja parkasi mikä kulkusta
lähti, sylki ja siunasi, peppuroi kuin kukko tappuroissa ja rukoili
Jumalaansa auttamaan sekä minua että itseään. Siitä kun selvisi, niin
yritteli vielä puhelemaan, vaan minä yritin jälkeen ja sanoin, että
»jos et katoa meiltä ennenkuin minä tulen syömään, niin silloin näet
yhden kumman kerralla, et selviä niin vähällä kuin nyt.»
Akka lähti tuhkien kävelemään, eikä ollut pitkä aika ennenkuin mennä
lenttasi piennarta myöten kotiinsa päin suuri kannannainen mytty
selässä. Sen oli äiti sille laittanut muka hyvän sanoman tuojalle.
Teeskelin työtäni. Alkoipa aivojani kierrellä kummallisia ajatuksia,
rinnassani mateli outoja tunteita, jommoisia en ennen ollut tuntenut.
Istahdin kuopan laidalle ja vaivuin ajattelemaan, että onko tuo nyt
totta, että tämä kotini täytyy jättää sen tautta, jos otan Harjulan
Marin vaimokseni. Ei se sovi maille eikä halmeille semmoinen homma...
Ei se ollut kuin sitä hurausta vaan, kun tuon akkaruhnun puheesta
raivostuivat. Vihan vimmassa sitä tulee sanotuksi liiemmaksi vaikka
kellä, vaan viha kun menee, niin silloin on paikat paikallansa, asiat
entisellään. Pyörähdin taas työhöni, aloin kuokkia kolon pohjaa ja aina
kun sain multaa irti, luoda tomautin lapiolla penkereelle ja arvelin
että aika on aikaa kutakin: on ollut ja mennyt ne isän uhkaukset. Nyt
voipi jo isä katua sitä kovuuttaan, kun se kumminkin pitää minusta niin
paljon työni teon tähden.
Vaan kun jo oli ilta tulossa eikä käskeneet minua puolipäiväselle, niin
ajattelin että nyt on vika myllyssä. Ei ole nyt hyvä jalassa, ei ole
ennot entojaan, ja uudestaan palasi ne äsköset ajatukset päätäni
vannehtimaan, ja taas kangerti aivoissani sen akan puheet ja isän
uhkaukset, alkoipa kahertaa niin mielessä, että mieli työ
seisoskelemaan. Koetin kyllä takertua aina työhöni ja sillä tavalla
saada hälvenemään ne painavat ajatukset. Ja vähän ne kaikosivatkin,
vaan heti tulivat takaisin ja toivat joukon uusia ajatuksia mukanaan.
Ja niitä alkoi ilmaantua kuin korppeja raadolle, niitä tuli joka
suunnalta.
Istahdin kolon paltteelle.
Päivä oli loppumaisillaan. Yön rauhaan hyvästi jättelevä illan rusko
punasi korkealle taivaan rannan jyrkkiä seiniä, syleili harmaita
kallioisia vuorien rintoja, ystävällisesti suuteli järvien mutkikkaita
heinikkorantoja. Minä olin kuin reestä pudonnut ja tielle jätetty.
Katselin aikani niitä kultalaitasia pilvenmöhkäleitä, jotka hiljalleen
omia aikojaan uiskentelivat ilman avaruudessa.
Minulla yhä vaan tunkeusi syvemmälle ja syvemmälle ajatus, että
täytyykö minun jättää tämä kotini, jonka melkein oma käteni on
tämmöiseksi tehnyt, jonka itse olen työlläni ja toimellani pelastanut
perikatoon joutumasta. Usein olen ollut sairas työn tähden, kun en
säästänyt ruumistani, selkäni on poikki ollut ja kädet ajetuksissa,
käsivarret kankeina juurikoitten repimisestä, kivien vääntämisestä ja
muusta puskemisesta. Ja nämäkö kaikki vaikean työni hedelmät pitää
uhrata sen tähden, että otan vaimon oman mieleni mukaan? Saisin pitää
nämä kaikki, jos ottaisin Tervon Matleenan, tahi jonkun muun
kerettiläisen, jonka he mielensä mukaan valitsevat ja laittavat kuin
kerjäläiselle voileivän. En, en vaikka kaaret syliin tulkoon, niin en
saata ottaa muita kuin sen, joka itselleni kelpaa. -- Punaltelin
päätäni ja arvelin että ei se ole totta, että isäni on niin kova.
Kunhan kuluu aikaa, että saavat tietää Harjulan Marista hyviäkin
puolia, niin muuttuu ääni kellossa. Minä nyt heittäyn etten virka
enempi kuin kanto, jos ne mitä puhuisivat tästä asiasta. Tottapahan
kyllästyvät ja jättävät minut rauhaan. Ja lopulla käypi samoin kuin
Komulan Ristolle. Sitäkin vastusteltiin ensi alussa Ilkan Lyyliä
ottamasta, vaan kun näkivät, että siinä ei auta ei juonet eikä kauhut,
niin lopussa tuli hyvä kaunis. Sen käypi samoin minun kohdassani ja
minä otan Harjulan Marin, siinä ei auta ei laupiaat silmätkään. Minä en
huoli mistään, vaikka päällään pyörisivät.
Menin kotiini ja kun tulin pirttiin, niin huomasin että Samppa makasi
kipeänä loukossa. Renki Pekkakin oli tullut kotiin eikä näyttänyt
olevan oikein puhelivussaan. Jokainen äkötti olojaan kuin pottu
piimävellissä. Siskoni hiljakseen itkeä puhki muutamassa sopessa.
Hänelle minä sanoin:
»Kenenkä turkkia sinä olet ruvennut paikkaamaan?»
Hän luikasi pihalle eikä virkannut mitään, hän eikä muut. Mutta minä
paneusin iloseksi ja heittäysin rohkeaksi, volkuilin vaan kuin susi
puhteella, viheltelin ja itse kullekin lähetin jonkun sanan niinkuin
täyksi, että eikö siitäkään selviäisi kielen kantimet. Vaan siitä ei
tullut apua, könöttivät vaan kuin puuhevonen.
Renki Pekka se alkoi puhella, kun näki että minä olen sitä vailla.
Ruvettiinpa taas syömään, silloin otettiin minut ja minun morsiameni
käsille. Ruvettiin oikein miehissä topuuttamaan siitä, kun olin Samppaa
ruhtonut. Pekka tuumasi, että
»syystä on sepälle palkka. Mitäs hän menee syyhyttä saunaan. Siitä
tietää mies panneensa vasta aluksi paitansa toisen porokattilaan. Sen
nyt viisas olisi tiennyt lähtiessäänkin, että siellä ei kunniankukko
laula.»
Isäni vihastui Pekalle ja alkoi niin koston kiihkosella mielellä
puhella:
»Kurikka on orren päässä, pala patsaan nenässä, ei kuiva eikä märkene.
Kunhan Samppa joutuu emosolalle, kunhan mies kasvaa, hammas karkiaa,
niin kyllä kurikka orren päästä putoaa. Varokoon Tapani sitä vaan.
Tulee vuoro vielä vieraiksi, ja kun sattuu, niin lisän kanssa se nousee
voi porosta.»
»Vaikka Samppa eläisi sata vuotta ja pyhäpäivät päälle, niin ei saa
Tapanista ei pukin päitä ei putken polttamata. Suussa on särellä sappi,
minkä semmoisella miehellä kuin Sampalla, Tapanin rinnalla», puheli
päättävällä tavalla Pekka.
Vaan siitäkös yltyivät koko joukko Pekan päätä panemaan, niin Pekka
tiesi olevansa messussa. Ne rupesivat jokainen paahtamaan kuin
käärmettä pyssyyn, että Pekka rievulla ei ollut tuumaa tulevata, täytyi
kuunnella valmista. Siinä sai Pekka kuulla syntiluettelonsa, miten hän
pikkupoikana oli isänsä vanhasta takista napin ottanut omaan takkiinsa,
ja miten hän kerjätessään Pietolassa oli taikinan juurta syönyt ja
antanut toisillekin kerjäläispojille, ja miten Rikkolan kanoja oli
kerran ajellut, että olivat ilmassa sinkoilleet ja hätäyksissään
lentäneet Tuhkalan muorin maitohuoneesen ja siellä viilit sotkeneet
kuin puuron ja vellin ja rypeneet itsensä viilissä että talveksi oli
tullut vasikan juomista, kun oli pesty ne kanat, ja kukko oli parkunut
pestessä, että piika Riitulta oli korvat särkyneet ihan rämäksi, ettei
kuule muorin toruntaa kuin vähän himinätä vaan. Tuo viimeinen paha teko
mieli minua vähän kutkuttamaan. Pekka luuli, että rupean vuoroni hänen
puolestaan puhumaan ja hänen puoltaan pitelemään, vaan en virkannut
mitään, olin ääneti kuin säkki loukossa. Pekka tunsi, että hän on nyt
joutunut alle kanteen, niin ei hänkään virkannut mitään, antoi heidän
kankatella ja marmatella mieliään myöten.
Semmoisenaan se meni. Me tuuman tokeesta ruvettiin Pekan kanssa, ettei
milloinkaan virkata mitään, niin niiltä yksipuolelta loppuu lappaminen,
kun eivät saa tulta ahjoonsa. Vaan sepä ei loppunutkaan, näytti vaan
siltä, että kiltausivat siitä vaan kun emme vastustaneet. Rupesivat,
missä vaan saivat, keskensä kärhäämään kuin koirat kylän sikoja, ettei
ollut yön rauhaa.