Setäukon talossa.
»No, aina elävän silmät näkee. Terve mieheen! Mistä sinä kirposit?
Puusta vai pilvistä?» alkoi setä hyvillään minulle, kohdattuamme pajan
ovella.
»Lähdetäänpä tänne mökkiin katselemaan risua nälän silmään. Onpa ollut
taivalta. Eiköhän siellä mahanahka lie käynyt läikämään selkärankaan?»
»Miestä päiväksi, koiraa viikoksi. En minä ole niin hätäpoika, että
yhtenä päivänä nälkääni vinkuisin.»
Huoneesen tultua käskettiin suoraa päätä pöytään ja setä sanoi:
»Käypäs, pitkän matkan kulkenut mies, ota murua rintaasi. Talonpoikasia
nämä on tässä eväät, vaan syöpihän se nälkänen jäniksenkin pään. Kyllä
tässä nälän silmä sokiaa.»
Syödessä puhuttiin asiaa minkä mitään. Kyseli setä meidän puuhistamme
ja minä taas hänen toimistaan ja viljelyksistään. Kun sattui
aukkopaikka puheesen, teki mieleni kysellä jotakin Harjulasta, vaan
aina pelotti, että jos luulevat mitä tahansa, ja sentähden arvelin,
että suu kulta, elä virka mitään. Ja omille ajatuksilleni sanoin, että
mitä se minua liikuttaa miten Harjulaiset elävät.
»Eipä ollut meidän leivällä keliä, eipä tullut suurta koloa», arveli
setä syötyämme.
»Ei mies meri ole, vaikkei taas tyhjälläkään elä. En minä vielä ole
ennenkään pöytää poikki syönyt.»
»No, parempi on ruoka syömättä kuin painamatta, sanotaan. Rupeapas nyt
köllöttämään siksi kunnes sauna joutuu, niin saat selkääsi oikein veden
kanssa. Minä lähden pajaan. Taitaa siellä sepällä viisi näkemätä olla
oveen, kun yksin heitettiin.»
»Ei uni maaten lopu eikä virret veisaten vähene. Enkä minä ole tänne
nukkumaan tullutkaan. Minä lähden pajaan. Seppä sitä minäkin olen.
Seppä sepän takanen, tuhkavasara sepältä nimeä riitelee. Vaan
tekemälläänhän mölkä soutaa: omiksi tarpeikseni olen takonut jo vuotta
pari kolme. Välistä olen vieraankin hädästä päästänyt.»
»Apu lapsesta lienee, minkä sillä velimiehellä, kun on pojat tuommoisia
miehiä. Kyllä sillä nyt on pahin taival kulettu. Nyt elää luotuja
päiviään, kun on pere se saapa, mikä syöpää. Vaan toisin on minulla:
yksin olen pojaton pinolla, tyttäretön huuhmarella. Yhdestä aisasta on
reki perässä, vaikka kolmen eukon ikäseksi olen elänyt. Kahdesti katala
naipi, kolmasti kovaosanen, sanotaan ja onkin tosi. Kyllä sitä ei
orithevosellakaan vaihtaisi sitäkään kauppaa, eukonkaan kuolemaa. Vaan
se pitää ottaa kuin annetaan», tuumaili setä surumielisesti.
Minä ilvehtien sanoin:
»Eikö ole teillä, niinkuin kerran mies oli tuumaillut eukon kuoltua,
että kaksi sitä on ilopäivää ihmisellä: ensimmäinen on kun akan saapi
ja toinen se kun kuolee.»
Setä vähän rykäsi ja sanoi:
»Kaukana siitä on leikki.»
Ääneti astuimme pajan luo.
Paja ei ollut päivän piilemässä. Se oli kauniilla paikalla kuin
keskellä maailmaa. Peltoja oli ympäriinsä silmämäärään ja taampana oli
maailma järviä täynnä, yhtenä repaleena kuin kerjäläisen takin selkä.
Helppo tästä oli katsella ja kaunista. Aurinko oli laskullaan ja sen
punertava valo levittäysi kuin kullalle kimalteleva vaippa yli avaran
laakson, yli harjanteitten ja saaristen järvien.
Laulua kuului taampaa harjun rinteeltä metsän sylistä.
»Kuka siellä laulaa?» kysäsin.
»Kuulustaa olevan tämän toisen talon tyttö, Harjulan Mari», sanoi setä,
ja seppämieskin sanoi:
»Marihan siellä taas heläyttelee.»
»Kylläpä se laulaa vähän liika kauniisti. Aivanko se talonpoikasesta
suusta laskee ilmoille tuommoisia säveleitä? Kuunnellaanpa ottaako
korva mitä se laulaa.»
Ei ottanut korvaan sanat, vaan vienot säveleet tulivat tänne kuin
aallot, pienet väreaallot, jotka lempeästi lipottelevat rantaa vastaan.
Tuonne kukkuloihin kun vastasi äänensä, synnytti se monenkertaisen
kaiun takaisin, niin että koko avaruus helähteli yhtämittaa.
»Enpä ole tähän elettyyn kuullut tuommoisia säveleitä», arvelin.
»Kyllä se laulaa koreasti, mutta kaunis se on laulajakin. Siinä on
tyttö, joka on ensi uunin leipiä. Se on etukärryn väkeä, se tyttö»,
kehui setä.
»Miksi sitä ei ole viety miehelään?»
»Sitä hyvät hylkii ja pahat pyrkii, sillä kun ei ole perintöä.
Köyhäähän ei katsota risuaidan läpikään. Eikä se juuri lähdekään
kaikkien renttujen rekeen. On se siksi itsestään pitävä, että kyllä se
katsoo syömään ruvetessaan, piisaako sitä veroksi asti.»
»Vaan jos sattuu luu lihan valitsijalle, kuori leivän alkajalle. On
monelle käynyt niinkin, että kun ovat aikansa valinneet, niin ovat
jääneet aivan ilman, tai on pitänyt syöstyä, kunhan on saanut
torrakkaa.»
»Ei hyvä heinä suovassa pilaudu. Kyllä se aika tavaran kaupitsee»,
sanoi setä ja jatkoi naurahtaen vähän toisella suupuolellaan:
»Saat sinä ottaa siitä rekilinnun, silloin ei ole tyhjä reessäsi.»
»Huoleksi on hyvä hevonen, katumoiksi vaimo kaunis», arvelin minä.
»Eikähän ne semmoiset minusta perusta enempi kuin Jumala
lehtikerpusta.»
»Yrittäneen päätä ei leikata. Sitte sen tietää, kun koettaa. Se näkyy
lehmiä tuovan kotiin. Tähän pellolle tuopi niitä lypsääkseen. Kyllä sen
saat nähdä.»
»Eihän tuosta silmät osaa ota, jos tuota katseleekin. On kait se
ihmisiä nähnyt ennenkin, näkee kai se minut alalleen.»
Kun pajasta jouduimme taloon astumaan, niin siellä pellolla oli Mari
lehmiensä kanssa.
»Hyvää iltaa, Mari!» tervehti setä.
»Iltaa, iltaa! mitä kuuluu?»
»Eipä liikoja, rauhaa vaan. -- Tää ilma on kesän sijalla nyt, niin minä
näyttelen tätä vaaraa tälle harvijaisvieraalle.»
»Kuka on vieraanne, en muista nähneeni. Jos hyvinkin lienee likeltä.»
»Tämä on minun veljeni poika tuolta toiselta puolen pitäjästä. Ettepä
usein ole mahtaneet ollakaan yksillä tulilla.»
»Korpelan Tapani», sanoi Mari ja lähetteli minuun semmoisia silmäyksiä,
etten tiennyt minä, minne katsoa ja mitä tehdä.
»Olenhan kuullut puhuttavan», jatkoi Mari ja tähysti yhä.
Minä ajattelin sanoa, että olimme yhtä aikaa rippikoulussa, vaan mikä
lie ollut, etten saanut suutani auki. Minä neljänkolmatta vuotias
poika, reimaluontonen, aina rohkea ja suupaltto ennen, seisoin siinä
kuin lapsi ujona. Luulin että hänen silmänsä kiertää nukka
vierutakissani ja sen pystykauluksessa, repaleisessa silkkihuivissani
ja siintyneessä paidankauluksessa.
»Häpeä sanoa, kipeä kärsiä: minä en jouda vieraita viemään huoneesen,
ja muut on ihan joka kynsi potun panossa. Ei ole ristin sielua talossa
kotona muita kuin minä, ja minun täytyy näitä lehmämullia hoitaa ja
ilta-askareita tehdä, etten jouda en päätäni sammuttamaan. Niin saapi
aivan rautahammassa käydä tuokin ensikertanen vieras. Vaan tulkaa
huomenna, niin sitte on miehet kotona, tulkaa niiden kanssa
rupattelemaan», saneli Mari.
Setä naurusuin arveli:
»Ei me tänne sinun luoksesi nälän tähden tultu, vaan sinua katsomaan,
itseämme näyttämään. Jää terveeksi!»
»Terveeksi, terveeksi! -- Kyllä täällä oli teillä koko katsottavat,
tämmöinen karjakörri, likakäpälä.»
En minä ollut huomannutkaan hänen vanhaa paimennuttuaan ja suuria
pieksulopposiaan, olin nähnyt vain hohtavat posket, loimuavat silmät,
ruskeat tukkakiemurat ja sorean vartalon.
»Työmies on työnsä karvanen. Kyllä se ei hyvä hävetä, jos työssään on
vähän likanenkin», sanoi setä ja lähdettiin.
Minusta tuntui kuin olisi Marin silmä seurannut, ollut välistä takin
kauluksessa, välistä silkkihuivissa ja siintyneessä paidan kaulustassa.
Minä astua rauskuttelin kiivaasti ja vasta kun etemmä päästiin saatoin
vapaammin hengittää.
»Kovinpa ehätät», sanoi setä jälessä astuen.
Minä hiljennin kulkuani ja sanoin:
»Soma tyttö, tuo Mari.»
»Kyllä siinä on tyttö, jonka kelkka kääntyy, kun se lähtee asiaan»,
heti kehumaan setä. »Ja se antaa pakinan hyvälle ja huonolle, se ei tee
rajaisia missään tilassa, niinkuin moni tekee, jolla on vähän parempi
vaatenuttu päällään ja niin ovat olevinaan, ettei luulisi vedenkään
läpi kulkevan. Vaan kyllä ne semmoiset sentään haravatta loukosta
löytyvät.»
»Eipä sitä tiedä tuotakaan. Saattaa se alas katsoa, vaan ylös ajatella.
Saattaa se olla tuon näkönen, vaan monen makunen», sanoin minä, vaikka
mieli muuta ajatteli.
»Niin, en minä hänestä tiedä sanoa muuta kuin sen, minkä olen nähnyt,
toista vuottahan nuo ovat tuossa olleet, ja niinhän sitä sanotaan, että
pian jalo tapansa näyttää. Enkä minä tahdo toden päältä sinulle eukoksi
esitellä, leikillä vaan äsken sanoin. Ei se sinulle ole sopiva eikä
varsinkaan teidän taloon: se on siksi liiaksi koreuteen taipusa. Siitä
on omiensakin vanhusten kanssa riitoja, vaikka se itse tekee kaikki
vaatteensa ja vieläpä muillekin. Ja kun huomenna katselet, niin ei ole
sen tytön rinta porossa. Sillä onkin vaatteet yllä eikä vieressä, niin
ovat sievästi tehdyt. Omassa tekemässään se on aina, ja sen puolesta
siitä pidän. Ja vaate se varren kaunistaa. Näkö ja kokohan on niinkuin
Jumala luopi, vaan tavat niinkuin itse tahtoo», sanoi lopuksi setäukko
pirttiin astuessamme.
Emäntä, joka kuuli sedän viime sanat, kysyi:
»Kellä ne niin on?»
»Jokaisella muullakin, vaan Harjulan Marista tuolla puhelimme.»
»Taidatpa sitä leuhaketta olla jo puhemiessä vieraallesi. Eihän tuota
viitsi toki vakaset ihmiset suulleen vetää, näkeehän tuon toki
alalleen.»
»En ole ollut puhemiessäkään, enkä minä tiedä kiittää enkä laittaa,
vaan kun tuolla tuli puheiksi, niin sanoin sen minkä tiesin, että se on
tekevä ja komea ihminen. Ja mitä olen kuullut ja nähnyt, niin se on
paljasta hyvää kaikki. Kuka tuntenee hänet omakseen, niin vieköön, itse
kullakin on oma mieli maksan päällä, sopikoot keskenänsä. Ja kaksi kun
keskenänsä sopii, niin kolmannelle korvapuusti.»
»Minkä hyvän se sitte on sinulle tehnyt, kun et saata sanoa asiata
arvolleen. Mikä ihminen se on? Korea rutkale, ei pidä muita ihmisiä
vertanaan. Oli se näkemys viime pyhänäkin tuolla Kurkelassa seuroissa,
kun sinne tulla kohahti kuin parempikin Jumalan sanan vaivanen. Korea
kuin riikinkukko, avopäin keiluaa joukossa. Vaan älysi se, kun
Taipaleen Lauri-isäntä alkoi katsella mulautella oikein pahoilla
silmillä ja siihen muut lisäili, niin hengestä tiesi, mistä tuulee ja
takansa katsomatta läksi pois kesken saarnan lukemisen. Tuskin se
siellä heti on toista kertaa. Onko se oikeitten ihmisten joukkoon
luettava tuonlainen kauneuden käärme? Kyllä se on kaunis kakku päältä,
vaan silkkoja on sisässä. -- Ja köyhä rutale, eihän sitä katso kukaan
miksikään.»
Minä tuumailin verkalleen eukolle:
»Niin sanoi ennen iso-isä, että rikas ei ole aina rikas ja rakas ei ole
aina rakas eikä kaunis ole aina kaunis, vaan _hyvä_ on aina _hyvä_.»
Eikä sen enempää puhuttu enään Marista.
Vaan maata pannessa ei tullutkaan uni vieraakseni heti. Koko ajan oli
ajatukset Maria kierrelleet, vaan nythän ne vasta valtaansa pääsivät.
Minä näin selvän kuvan hänestä semmoisenaan kuin hän oli pellolla ja
semmoisenaan kuin hän oli luonani sairastaessani. Ne eivät olleet
samanlaisia, vaan minä en osannut sanoa, kumpi oli kauniimpi. Eikä
siitä tullutkaan kiistaa. Ne liittyivät toisiinsa, hiljakseen yhtyivät
yhdeksi henkilöksi. Niin että kun muistin tuota Maria, joka haamuna
kuin enkeli liikkui tautivuoteeni ympärillä, tuntui se samalta Marilta,
jonka äsken olin nähnyt todellisena inhimillisenä olentona
jokapäiväsissä askareissa ja joka siinäkin työssä oli mieltäni
miellyttänyt. Ja tuon Harjulan Marin rinnalla minä näin Korpelan
Tapanin vähäpätösenä nukkavierutakissa, repaleinen silkkihuivi kaulassa
ja siintynyt paidankaulus ja omituinen rauhaton tunne rinnassa.
Mutta uni vihdoin mieleni kietoi. Minä seisoin pajan luona, ja alhaalta
harjanteen rinteeltä kuului kaunis laulu ja lehdossa näin Marin ihanana
kuin Tapiolan impi.