Mielikaipuuta.
Neljänkolmatta vanha vohlakka poika, täysirahkeinen mies olin. Ilonen
olin. Laulelin joka lehdon, joka kummun kukkuelin. Vaan aina tuon
tautivuoteen jälkeen tunsin niinkuin jotakin olisi poissa. Varsinkin
töillä ollessani ulkokausteilla tuntui tuo kaipuu. Kalliorinteistä,
kuusikkokummuista värähtelevä, kaukaisuuteen pakeneva kaiku, joka oman
ääneni kertoi, eihän se puhunut minulle muuta kuin yksinäisyyttäni.
Suorsa lahden perällä, rastas kummun kuusikossa, peippo rannan
koivussa, ne kaikki lauloivat omaa onneaan kumppaninsa mielihyviksi.
Kenen mielihyväksi minä? Omaksi mielihyväkseni. Mielihyväksenikö? Eipä
tuosta ollut lisää. Kuta enemmän lauloin, sitä enemmän tunsin
mielikaipuuta. Enemmän, enemmän tuli lauluuni kysymyksiä, joihin mieli
hentoisesti vaati vastausta. Vaan vastausta ei tullut. Kaiku kuletti
kysymykseni yli laaksojen rinteeltä rinteelle ja sinne hävitti.
Erään kerran jo sanoin renki Pekalle, kun ruvettiin maata:
»Mikä se nyt lienee, kun en minä tiedä mitään tulleeksi ja tuntuu kuin
olisi viisi penniä poissa.»
»Siitäkö sinun on paha mieli, ettei ole hyvää mieltä? Eihän se ole
tuulikaan aina yhdellä sijalla. Vedähän unta päähäsi, niin kyllä huolet
kaikoaa», sanoi Pekka ja paneusi nukkumaan.
Minä valvoskelin vaan, ja ajatukset lentelivät, nousivat ja laskivat,
menivät mailman ääriin ja sieltä toiseen. Jopa kajahti päähän, että ei
ole aika tuon vähempänä, jos lähden huomenna sedän luo atimaan ja
sieltä menen kirkolle Helluntaina, niin tulee yksi tie, kaksi asiaa.
Niin teen. Menen mutkan kautta suoraan kirkolle. Muut ovat käyneet
siellä kyläilemässä, minä en sitten kuin pikku pakurana toista kymmentä
vuotta sitten. Kyllähän kieltävät, vaan menen, siinä ei auta ei
laupiaat silmätkään. Siellä näen nekin Harjulan asukkaat. Köyhiä
sanotaan olevan niiden, vaan eipähän se liene vika: eihän sitä pääse
päätään ylemmäksi. Voi kun ei tullut se räätäli, jotta olisin saanut
uudet vaatteet. On niin nukkaviero se minun takkini. Se
pystykaulustakki olisi uusi, vaan se on niitä nuuskaukkojen takkeja,
vaikka välttäähän se, kun panee välttämään. Se muille välttää mikä
itsellekin.
Aamu tuli, nousi Pekkakin. Pian olin pystyssä minäkin, vaan en tiennyt
lähtisinkö setä-ukon luo atimaan. On pitkä matka jalkapatikassa
tellätä: kolme pitkää peninkulmaa. En lähde. Onpa häntä aikaa vastakin.
Todempaan menee aikani, kun lähden niityn aitaa Varpunotkolle panemaan.
Otin kirveen ja menin aidanpanokselle. Aloin rotuilla. Löin seipään.
Kirsi, sen vietävä, on vielä, ei tästä tule mitään. Orja se ajakseen
aitaa panee, ei talon mies. Istuin mättäälle ja mietin: mitähän jos
hiljankin lähden setäukon luo kylään. Kyllä sen silmät aukeaa, kun
minut näkee pitkästä kotvasta. Kyllä siellä kengät sillä taipaleella
näkee taplakan, vaan liepä tuota kuolleen nahkaa. Lähden kuin
lähdenkin. Käynyt matkansa sanoo, käymätön ajattelee.
»Käykääpä hakemassa vaatteen tapasia. Lähden sedän luo kylään», sanoin
kotona karskisti.
Äiti ällistyi.
»No, mikä se nyt on päähän pistänyt, Mikä se nyt arkina on lähtö,
tuleehan pyhiä perjantaina, jos niikseen on. Ainoa arkipäivä, niin nyt
lähdet, ja eläs pikku taivalta jalkatannikassa.»
»En minä kuoltuani jalkojani potkittele, jos jalankin marssin. Käykää
vaan puhtaita vaatteita.»
Äiti toi siintyneen paidan.
»No vedeltä pesty haisee, minkä tämä paita. Eikö ollut valosampaa
paitaa näin kirkkaan päivän aikana?»
»Kyllä välttää. Kun järestään pitää, niin järestään jääpi.»
»No eihän tuo hevosta haittaa, jos miestä moititaan. Tietää kait sen
lapsetkin, että naisethan vaatteita pesee, ei miehet. Eikä liasta lähde
kunniaa kellekään», tuumin ja työnsin verhokseni.
»Se kunnia se sinulla aina huulilla. Vaan kyllä sen selästä surkeasti
putoat kerran. Mutta oma otsasipa poukahtaa.»
Lähdin kävellä lopsimaan, tuumaillen itsekseni mitä tie neuvoi. Kyllä
se lysti taitaa tulla tienatuksi, ennenkuin on kolme peninkulmaa
lekkastu. -- Kenenkäs hevonen tuo? Kaunis varsa, vaan siitä paha, kun
ei ole minun. Tulevana talvena minä vaihdan laukilla hyvän hevosen.
Sanotaan että vaimo on miehen kunnia, vaan on se hevonenkin. Kemiläisen
sanaan, että kaikilla on kalaa, leipää, vaan harvalla on hyvää hevosta.
Eikä raha raudassa katoa, minkä hevosessakin, sillä saa aina omansa.
Vaan on se sentään toisinaan: miten Mustolan Esa, kun veljeltään
perinnöstään otti tuhannesta markasta sen ison mustan. Liekö pari
kertaa kirkolla käynyt, syötti keväimen hyvän parasta, työnti kesäksi
metsään, päästi kuin linnun käsistään, ei ole mies nähnyt luun
suremata. Sen tien perässä on ne tuhat markkaa. Toisen tuhannen markan
kanssa kun veslailee tämän kesää, niin menevät ihan sormia nuollen.
Siihen se meni sitten senkin isän tavara. Kyllä sen isä niitä rahoja
kokosi oralla jos ongellakin, kalmasi ja nylki jokaista. Kylläpä toinen
veli koettaa harpata samalla tavalla kuin isänsäkin: väärällä kuitilla
oli kälmännyt Rantalan Tuomaalta sisarensa Ullan perinnön. Vaan
katsokoon vaan, kyllä se vielä pää tulee vetävälle. Ei sitä ole yhtä
ilmaa ijäksi...
Niin tuossa töllissä asuu entinen Kuosmasenmäen Iikka. Oli sekin
porakka poika vuotta kymmenen takaperin, oli kylän kuulu, veen valio,
kosi pitäjän paraita tyttöjä, sai suuren perinnön lähtiessään. Osti
maita ja taas möi, kuin mustilainen hevosia. Vaan tosi näkyy olevan se
isoisän sananparsi, että ei vierevä kivi sammallu eikä mies muuttava
rikastu. Niin on kasvanut tämäkin mies kuin lehmänhäntä alaspäin...
No, kukas tuohon tekee taloa? Rikkolan Niilo kaiketi.
»No, päivää, Niilo!»
»Päivää, päivää! Terve mieheen! En yrittänyt tuta enää. Siitähän on
päiviä hyvänkin variksen ikä, kuin olen sinua nähnyt. Ja kasvanut olet
pääsi sitte viime näkemän. Mikä täytinen sinua nyt on korvista vetänyt?
Ei ole siitä pitkä kun olit tuommoinen mustilaispojan kokonen kääry, ja
nyt pää pilviä pitelee.»
»Eihän tuossa vielä ole liiaksi, tuossa kolmeen kyynärään alkaa
tärppiä.»
»Silloinpa sitä on somimmilleen.»
»No, sinä tähän taloa tehdä pusket. Peltoa olet raatanut sen pitkää
tämän lyhyttä.»
»Olenhan minä tähän rypypaikkaa laittanut. Olen kokenut hieroa vähissä
voimissani, vaan eikö tuo liene pää harmaassa ennenkuin tästä elatuksen
apua on. Sitä kun kylmään metsään rupeaa repimään ja laittamaan
huonoakaan tölliä, niin siinä ei lennä kypsät kärpäset suuhun
ensimmältä.»
»Silmäthän ne työtä suurestuu, vaan kädet sen käventelee. Olehan
odottavainen. Ei se päiväkään paista ennenkuin nousee. Ei se oinaan
tavoin pukkaa maa, aikaa se vetää.»
»Toivossahan köyhä elää, pelossa rikas kuolee. Kun häntä kinnaroipi
yhden päivän kerralla, jälellähän on sekin aika.»
»Siinähän sitä onkin, kunhan päivän pääsee. Jää terveeksi!»
»Terveeksi, terveeksi! -- Mihin sinä kulet!»
»En tiedä itsekään. Tänne näin nokkaani päin kävelen, mikä hänestä
sitte perästä tulenee.»
»Sinä menet sarapuita hakemaan, koska et sano. Sinulla taitaa olla
karhu kierroksessa», huusi Niilo jälkeeni vilkutellen.
»Ei tule ne herkut eikä pure ne kirput. Ei kelpaa köyhät tanssiin eikä
nihuväkiset painiin», arvelin ja lähdin lapikoimaan.
Tiepuoli se näytteli tapahtumia, näytteli elämän näkyjä.
Tuossa on ne rauniot, josta kerran ukkonen poltti talon. Muistan
pikkusen kuin pahaa untani. Siinä se aika kuluu. Siinä on rauniot.
Siinä on käynyt tähteetön vieras. Kerran kahdessa tiimassa oli mennyttä
talo täysineen, talopa talon päivänenkin, pitäjän napataloja. Siellä
ovat niin puhujat kuin tekijätkin. Lehtoniemen muori kerran puhui, että
se tuon talon ukkokallas on tappanut rikkaan juutalaisen ja hukuttanut
tuohon Kuntuvan lampeen ja sen tavaroilla muka olisi rikastunut.
Lammista ei kuuluta sitte kaloja saadun. Sanotaan että se siellä
Kuntuvan kankaalla näyttelehtää kulkijoille milloin minkin näkösenä.
Kerrankin oli muka Tahvolan Reetiä vastaan sininen lammas verissä päin
laukannut ja vähän matkan päästä oli metso lentänyt, jolla ei ollut
päätä eikä kaulaa.
On niitä juttuja.
Tällä puolen maailmaa se on se talo, jossa on vanha härän pää tallessa.
Sanotaan, että Sipolan ukko oli pannut aarteensa Petäjäjoen taakse ja
sille oli pannut semmoisen urkon, että pitää olla vaskinen silta joen
yli, ja sitä siltaa myöten pitää noutajan tulla, ennen ei saa nousta.
Vaan olipa itselleen tullut rahasta kapela, niin ei ollut tuumaa
tulevaa, vaan pitänyt huilata Lappiin kysymään neuvoja... Lappalainen
sanonut, että
»kaataa roikase puu sen joen yli telaksi, vedä sen päälle vaskilanka,
mene sitä myöten yli. Silloin olet tullut vaskista siltaa ja silloin on
aarre käsissä.»
Sitten ukko oli sanonut, että »aamulla olisi kekri kotona, vaan täällä
on pää, ei polttele näppiä kekripaisti.» Lappalainen sanonut:
»Kun antanet minulle palkasta sen mustan härän periparresta, niin
aamulla olet kotona.»
Sipolan ukko miettii: hyvä olisi niin ja hyvä näin. Sääli huttua ja
sääli vatsaa. Härän päässä on paljo mieltä, semmoinen härkä ei tule
tuulesta, se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa. Vaikka tosin
meidän talo ei sairasta yhtä härkää. Ja eihän silloin suon silmään mene
jonka itse antaa.
»Sama on, oli menneeksi», ukko sanonut. »Kun lienee miestä melaan, niin
saa tuon nähdä kerran kumman kyydin.»
Lappalainen laittanut ukon nukkumaan, sitte sytyttänyt pärekuvon
palamaan ja sen selkään oli laittanut ukon ja itse hypännyt siihen. Ka
silloin kyyti valmis. Ja kun ne olivat lähteneet, niin ei niillä ollut
rikkoja varpaissa. Kun oli rutakon kirkonviiri sattunut matkalle ja se
oli Sipolan ukolta lakin repässyt, silloin oli ukko herännyt ja
sanonut:
»Voi kun lakkini putosi.»
Lappalainen sanonut:
»Aika sitä nyt on hätäillä, jo ollaan yhdeksännellä kirkolla.»
Ukko oli nukkunut jälleen ja aamulla oli löytänyt itsensä oman
pirttinsä pöydän päästä miessä huoletonna. Sitte oli akoille sanonut:
»Käykää musta härkä peräparresta päästämässä irti.»
Akat menneet navettaan, niin häntä vaan oli moiskahtanut oven pieleen.
Sen olivat nähneet koko härkää, pää oli ollut kytkyessä parressa vaan.
Ja sen pään sitte olivat vieneet aitan lakeen ja sanotaan sen tänäkin
päivänä olevan vielä siellä tallessa. Ja se ukkokato kuuluu kuollessaan
sanoneen, että niin kauvan pysyy talo kohallaan kuin härän pää pidetään
tallessa. Siitä syystä sanotaan pidettävän sitä siellä aitan laessa, ja
jos minä olisin niin joutilas kuin joutamaton, niin kävisin katsomassa,
onko siinä puheessa hihaa tai helmaa, vai onko aivan tuulen tuoma, veen
viemä.
On sitä uskoa tässä maailmassa. Ihan totena pitävät sitäkin juttua
Leppimäestä. Vanhus oli kuoltuaan sanonut, että hänen peijaikseen pitää
tappaa paras lehmä. Vaan eivät tappaneet kuin huonoimman. Mutta
kylläpäs oli itse käynyt hakemassa: muutaman viikon päästä oli eräänä
aamuna piiat menneet navettaan, niin oli äijä ollut kellokkaan parvessa
seisoa vokottamassa. Vaan siihen oli kadonnut. Piiat olivat katsoneet
lehmää, niin siinä ei ollut henkeä helmeäkään. Olipas Pekka velkansa
perinyt, oli vienyt julkeimman joukosta, ja siitä päivästä on muka
Leppimäen talous tahkoa vetänyt. On se kyllä mennyt takaisin aivan
varrasta vaeltaen ja likeltä kaapii, ettei häviä koko talo ihan puille
juurittomille. Sinne se vetää kuin köydellä: Vaan on se nykysessä
isännässä vika: juo ja kaupittelee.
Matkasta ei ollut kuin tähteet jälellä. Näkyy jo setäukon talo. Tuossa
se nyt rehjottaa tiellä poikkiteloin kuin santakuorma. Akkavalta on,
kun pirtin piippu on kallellaan. Mitähän tuo setä sanoo, kun pitkästä
kotvasta näkee. Tuossa se on Harjula, talo kuin talo. Eihän tuo niin
köyhän näkönen ole päältä katsoen. Veräjä on hyvästi, kyllä se on
molemmin käsin tehty. Ja hyväksi muokattu pelto. Isäntä kiitetään jo
pellon veräjällä, emäntä vasta pirtin kynnyksellä. Minkälaista lie
talossa. Soma nähdä sitä Maria, joka tautini aikana oli kummituksia
luotani häätämässä.
Semmoinen mieliteko paloi minussa tuohon taloon mennä ja silmät
kulkiessani palastivat sinne asumaan, etten muualle paljon joutanut
katsomaankaan. Koetti silmä hakea sieltä, että eikö sattuisi liikkumaan
Mari puuhissaan ulkona, jotta saisi häntä nähdä. Mutta kerkiääpä hänet
vielä nähdä sittenkin, ja jos ei näekään, niin ei tuosta vahinkoa.
Eihän se muita tyttölapsia kummempi lie.