Lähdin Harjulaan.
Aamulla heti kun silmäni auki sain oli ajatukset Marissa. Ja
ensimmäiseksi ajattelin, että eihän tuo pukuani pahaksune, eihän tuo
tuntunut sillä lailla puhuvankaan. Ja lähdin Harjulaan päin kävelemään,
sillä oli niinkuin olisi köydellä vedetty sinne.
Pajasärkälle kun tulin, näin Marin istuvan pellon pientareella kivellä,
selin minuun, hiljakseen lauluja hyräillen. Arvelin, että menen ja
puhelen hänen kanssaan, kun on niin palava halu. Eihän ota, jos ei
annakaan. Onhan tuota suuta surmallekin, kieltä maassakin märätä.
»Päivää! Miksi niin yksin istutaan?» kysyin ennenkuin ehti vastaan
tervehtiä.
Mari vähän säpsähti, pyörähti katsomaan.
»Päivää, päivää! -- Sentähden minä olen yksin, kun ei ole kumppania.»
»Pitää ottaa kumppani.»
»Mistäpä se tulee voi lehmättömälle. Ja parempi onkin yksin kuin kehnon
kumppanin kanssa.»
Mielestäni oli vähän liian ylpeä tuo Marin puhe. Vaan istahdin
kuitenkin toiselle kivelle ja kysyin tyynesti:
»Ketäs kaikkia meni kirkkoon?»
»Aivanhan ne meni joka kynsi, ken vaan kynnelle kykeni. Ruotimuorin
kanssa minut hätyyttivät tähän talon silmäksi. Tuon laihopellon aita on
huono, niin sitä vahtailen, ettei pääsisi elukoita tulemaan.»
Siitä se puhe alkunsa sai, ja kun minä näin puheeni miellyttävän Maria,
niin laskettelin tulemaan oikein lautasiaan myöten. Kerroin halki
halean maailman, kaikki ummet ja pimeät. Usein Marin suu vetäysi
viattomaan hymyyn ja silmät liekehti niin lämpymän näkösesti. Se
puhalsi pois ne äsköset kainouden väreet mielestäni ja täytti sen
ilolla ja rohkeudella.
Mari viimein sanoi lempeästi:
»Olisi sitä huoneen tapasta, jos vieras lähtee huoneesen. Vaan kyllä te
olette kovaosanen mies, kun ei ole mitä tarjota. Äiti on vienyt
avaimet, etten saa edes vesikuppia tarjota ensikertaselle vieraalle. Se
kierteleekin kuin mustalaisen kirous: illalla en joutanut, ja nyt on
käsi tyhjä, toisessa ei mitään.»
»Lähdenhän kyllä käymään huoneissanne, vaan turha on huolenne siitä
minun hoidostani. Lähdin vaan huvikseni kävelemään, kun setäukko ja
nuorempi väki kaikki meni kirkkoon, ettei jäänyt kuin emäntä ja yksi
kaatuva muorinlaho soppeen veisaamaan. Sen veneen huutaminen ei minua
paljon miellytä», tuumailin.
»Jos sananne olisi paikoissa, niin ette olisi ylimmäisen papin
tuttava», sanoi Mari naurahtaen.
Lähdimme kävelemään piennarta verkalleen ja väliin aina seisahduttiin
puhelemaan. Syrjästä katsojan silmään olisi eroa tehnyt minun
pystykaulukseni, nukkavieru, ikävoitto, harmaa takkirehkani,
silkkihuivini ja siintynyt paidankaulus verraten Marin raitaseen, vasta
neulalta heitettyyn pumpulileninkiin, nuo minun ikänsä eläneet
pieksulontsani verraten Marin narskaviin kiiltokärkisiin anturakenkiin.
Mutta se seikka unehtui minulta aivan muistamattomaksi, eikä Marin
mielestäkään näyttänyt olevan huomioon otettavaa erilaisuutta.
Marin kamari oli sievänpuoleinen, järjestys oli sisustuksessa mukava,
jota vielä teki elävämmäksi kukkapöytä, jossa oli senkin
seitsemänlaiset pensaat sievissä astioissa kasvamassa. Mari näytteli
vaatepakkoja, joita hän oli kutonut. Kyseli, että
»onko teillä nyt minkälaista miesten kesävaatetta tehty?»
Sitä sanoessaan katsahti hän minun takkiini, ja siitä katseesta luin,
että tuon sijaan saisi tehdä uuden ja vähän eri tapaan. Sanoin
naurusuissani, että
»kutoi ne muutamanlaista, vaan ei siinä meidän talossa niillä
väriaineilla pilata kankaita. Mitä sattuu lampaan selässä olemaan, niin
sen näköstä siitä tulee. Eikähän Jumalalle kuulu kelpaavan kuin
harmaa.»
Samassa tuli sedän emäntä happamet sieramissa oikein kiirein askelin
kamariin, vihasena, että henkeä ahdisti ja tulta silmät oksenti. Hän
vaan koetti hallita ja siivolleen tuumaili, että
»setäsi laittoi hakemaan pois. Kuului olevan asiata tärkeätä.»
»Sanokaa sedälle että ensi päivinä tulen», tuumailin naurahtaen.
»Se käski tulla paikalla, ilman siekailematta.»
»No ei ole niin kiirettä, ettei lähteä kerkiä. Kiire ei ole niin suuri
herra, ettei jouda vähää aikaa odottamaan. Sanokaa vaan, että kyllä
minä elän ja tulen kun kerkiän.»
Eukko alkoi tulistua ja sanoi vihasemmasti:
»Miksi et nyt saata lähteä minun mukaani?»
»Sitä ei tarvitse teidän tietää, se on aivan sama saaliillenne kuin
sitä ette kysykään ja vielä paljon helpompi hengellenne. Minä pääsen
taluttamatta sitten, kun minä lähden, ja vieras tietää talosta lähteä,
kun on tietänyt tullakin. Minulla ei ole kiirettä koskaan, enkä
myöhästy mistään.»