Hourauksia ja näkyjä tautivuoteella.
Ankarasti vilustuin ja siitä sairastuin. Sain niin kovan kuumeen, että
puolessa vuorokaudessa rupesin houraamaan. Houreissani olin minä
sortumassa kaikenmoisten vaarain uhriksi. Milloin olin korkealta
putoamassa, milloin joku peto repimässä ja milloin mitäkin. Lautakunnan
esimies usein tuli hirveä karahka kädessä ja uhotteli. Minä koetin
juosta, vaan en päässyt minnekään, aina pysyi uhkaaja kintereilläni.
Tuli naapurin isäntä nimismiehen kanssa ja panivat sänkyni pyörimään,
että minua pelotti, ja nauroivat rähättivat, kun minä pelkäsin. Vaan
ilmestyipä kerran ruotimuorivainaja ja toi Harjulan Marin ja sanoi:
tämä hoitaa sinut. Ja aina sitten, kun tuli mikä vaara tahansa, niin
lopulta tuli Harjulan Mari minua niistä pelastamaan. Minusta oli
semmoinen ilo, kun näin hänen ovesta tulevan, että räpytin käsiäni.
Olin sairastavinani, kuolemaisillani, ja silloinkin oli hän hoitamassa,
puhutteli hellästi ja lohdutteli. Ja niin painui se mieleeni, että kun
tunsin houriopuuskan tulevan, niin aloin ääneen kysellä, että
»missä se Mari on?»
»Eihän täällä ole Maria», sanottiin.
»On se Mari, missä se viipyy», intin ja hätäilin.
»Jos sinä sisko Katria...?» koetteli äiti.
»Taikka minua. Minä olen tätisi Liisa.»
Hourauksen näyt kun yhä likenivät, huudin minäkin tiukemmin Maria. Vaan
täti Liisa se luuli itseään Mariksi, koppoi raamatun siitä lohdutusta
antaakseen. Keräytyi siihen muitakin akkoja, rupesivat veisata
killittämään vuoteeni ääressä ja opitulla tavallaan saarnaamaan
parhaastapäästä pahasta hengestä ja ijäisestä kuolemasta. Kun oli
taudin tuskaa kestää asti, niin olivat jo enemmän kuin liiaksi mokomat
soittajat itkuineen ja huokauksineen. Useinkin koetin rukoilla
jättämään minua rauhaan, vaan siitä ei ollut kuin kiihotusta. Jo kerran
kävi vihakseni ja lähdin työntäymään ylös, että otan sopelta luudan
varren ja annan kotikuria, vaan kaaduin ja kulmani kävi vesikorvon
laitaan, niin että sija jäi kuuksi ijäksi. Niin täytyi jättää se homma
sikseen ja saivat rauhassa soittaa suutaan miten ilkesivät. Minä
hyrskähdin itkuun. Vaan ne luulivat, että itkin synteini paljoutta, ja
sekös antoi vettä myllyyn. Päivät umpeensa sain asua saarnan ja veisuun
paahteessa.
Kun tauti lientyi, näytkin muuttuivat. Katosivat nuo kamalat vaarat.
Heikkous vielä päätä viemaili, mutta hyvä haltijani oli luonani ja hän
minut piti turvassa kaikesta. Luulin häntä näkeväni selvin silmin,
kuinka hän liikkui huoneessa, istui sänkyni laidalle ja näytti niin
ystävälliseltä. Päivä päivältä hän tuli harvemmin, vaan selvänä
mielessäni oli hänen kuvansa aina.
Isäni oli yhtä harras noitakeinojen kuin uskonopin harjoittamisessa.
Sukkelaan pani hän koiransa kotiinsa, kun vaan lie joku uskaltanut
vähänkään rienoa hänen elämistään. Ja kylään oli hän näpäteränen
apuansa antamaan, jos sai tietää, että on joko metsän, maan, veden,
tulen, raudan tai minkä haltija hyvään suututettu. Ja kaikki hän teki
taivaan Jumalan nimessä. Hän uskoi, että ihminen on perisynnin kautta
semmoisessa yhteydessä perkeleen ja kaikkien hänen henkiensä kanssa,
että paha ihminen voi yllyttää ruman hengen voimalla hyviäkin olentoja
pahaa tekemään, niinkuin metsän, veden, talon ja muita haltijoita,
jotka eivät ilman vihotusta tee kellekään pahaa. Uskoi myös, että
ihmisellä on valta hallita niitä olentoja tahtonsa mukaan, varsinkin
semmoisella, joka oli uskon kautta kiintynyt Jumalaan ja sen kautta
tullut Jumalan välikappaleeksi. Ja uskoipa isäni tautiakin voivan
parantaa jonkummoisilla uhrilla.
Sentähden tuumi isäni minulle että tekisin semmoisen uhrin, että
lupautuisin kaiken ikäni aivan jokaisen Pitkänperjantain olemaan
syömättä koko päivän, ja jonkun vähäsen summan rahaa lupaisin kirkon
vaivastukille, jos Jumala heti parantaisi tästä taudista. Sen uhrin
neuvoi hän tekemään sillä tavalla, että Tiistai- tai Torstai-aamuna
auringon nousun edellä menisin metsään semmoiseen paikkaan, jossa ei
muut näkisi. Siellä piti riisuutua alasti ja sitten kädet ristissä
taivaasen katsovin silmin rukoilla Jumalaa ja kaikkia haltioita
jättämään minut rauhaan ja palkkioksi luvata yllä kerrottu uhri. Vaan
minä kieltäysin siitä hommasta, sanoin että
»joka taijan tietää, se taijan tarvitsee.»
Isäni suuttui ja koetti pakottaa minua sitä tekemään. Saarnaili sen
pitkää tämän lyhyttä sen asian tarpeellisuudesta.
»Minä olen neljättä kymmentä vuotta ollut jo terve, eikä ole sanottavia
romuskoita ollut sitä myöten, kuin sen urkon tein. Se on enempi, kun
saa olla turvattu terveydestään, kuin sen yhden päivän syömättä olo.
Eikä se tule nälkäkään. Kyllä se antaa ruuan, joka työnkin. On se
vapahtajakin paastonnut ja tuskin vaan lie nälkäänsä volissut.»
»Kerta kuolla syntyneen. Kun ei kestäne, niin katketkoon. Silloinhan
minun pahoistani pääsette», arvelin vaan vastaukseksi.
Siihen heitti ukko. Vaan minä paranin hiljakseen niine hyvineni, ei
tarvinnut urkkoja eikä uhria.