Mie oon vaimon pää.
Eräänä pyhänä oli Johannan päivä. Silloin kokousi paljon vieraita
kunnioittamaan äitini nimipäivää. Vieraat olivat suurimmaksi osaksi
naisia. Puheena alussa oli minkä mitäkin, vaan suljui se lopulta sinne,
että rupesivat naisia ylistelemään, miehiä sortamaan. Sanottiin miehiä
mitään tekemättömiksi, tyhjän toimittajiksi. Minä sen puheen olin
virittänyt ja nyt jatkoin teerevänä.
»Minä en kärsi kuunnella akkoja kiitettävän. Tytär ei ole lapsi, eikä
akka ihminen. Eihän sitä ole oikeitten ihmisten kera yhtä aikaa
luotukaan, sehän on jälestä tehty, ja senpä vuoksi siitä on tullutkin
vaan valmiin keittäjä eikä minkään saaja. Sen täytyy olla miehensä
orja, orjaksi on hän luotu.»
»Elkää nyt olko noin suukas, tyvessä olette, ette latvassa. Kyllä se
vielä härkä jäniksen tapaa, jos ei ennen niin kattilassa. Kun sattuu
miten kuten, niin saatte itse semmoisen vaimon, joka antaa tietää, onko
monta päivää viikossa. Vieläpä hyvässä lykyssä kääntää housun
takapuolen eteenpäin. Jos ei sanokaan, että minä tässä isäntä olen,
niin on kuitenkin», lasketteli muutama talon emäntä.
»Silloin on huulet hukassa, kun kieli maata vetää. Saattepa uskomalla
panna, että minun ohjakseni ei pysy akkain käsissä niin kauan kuin tämä
pää on tässä kaulassa. Minä olen itse itseni haltia niinkauan kuin
peukalo liikkuu», sanoin minä, puistelin päätäni ja katselin
voittosasti kuin hirvaspeura vaajin laumaa kiertäissään, karstisti
kävellä ropsin lattialla, sihkoin sieramiini kuin säikähtynyt oinas
pehkon takana, viskelin tulisia katseita akkaryhmään, joita pirtti
puolillaan istua luhjotti, kuin lakovareksia.
Vaan sattuipa joukkoon siellä semmoinen muori, joka rohkeni aukasta
suunsa. Hän tuumaili:
»Eihän siitä ole puheen hyvyydestä, kunhan on suu märkänä. Sehän on
vanha sananlasku, että haukkuva koira ei pure, eikä ulvova susi syö
lampaita. Saattaahan siitä Tapanista siltä tulla vaikka kuinka taipusa
vaimolleen, vaikka nyt ei tunne koko seikkaa, niin puhua pällistää kuin
keitetystä pässin päästä, työntää mitä vaan sylki suuhun tuopi. Kyllä
se reki varsan neuvoo. Ikä on pitkä ilman ranta, ja oppia se on ikä, ei
elää. Panehan nuori mies se päähäsi, että sitä sanaa ei ihminen sano,
jonka päähän ei pääse.»
»Oli miten oli, vaan mies on vaimon pää, niinkuin kissa hiiren pää»,
sanoin minä päättävästi ja käänsin puhettani toisaalle, kysyin Ruokolan
isännältä, että
»joko teidän hevosen jalka on parannut, jonka se kuului aitaan
repäisseen? Siinähän kuului olleen iso haava.»
»Jopa se alkaa olla jotenkin terve, ja kyllä siitä nyt näkyy hyvä
tulevan», sanoi isäntä.
»Mitä siinä on pidetty voiteena, ja miten sitä on hoidettu?»
»Minä en oikein tiedä, mitä kaikkea se eukko lie siinä käyttänyt. Sitä
on emännän pitänyt hoitaa koko ajan, se ei suvaitse silmiinsä miehiä.
Se kun vaan näkee miehenpuolen, niin paikalla alkaa teutua ja hyppiä
seinille kuin mielipuoli, ja siinä telmäissään särkee vielä pahemmaksi.
Niin sille ei saata miehet ei silmää näyttää. Vaan eukko kun on
yksinään tallissa, niin se kuului katselevan niin koreasti ja huulet
kuului höplättävän kuin naurajalla. Eukko saa vapaasti pestä haavaa.
Ori kuului pitävän vaan niin vakavasti, ettei silmäkään liiku, eikä se
kuulu kimpsuvan vaikka tervaa panisi siihen haavaan. Niin on siihen
eukkoon perehtynyt, että kun se vaan kartanollakaan kuulee sen puheen,
niin alkaa hirnua niin imelästi että luulisi olevan nälkään
kuolemassa.»
»Se on tyhjä puhe ja surkea vale, että hevonen ei taivu miehiin eikä
anna miesten hoitaa itseään. Se on vaan miesten kunnottomuutta. Kun
lukee selkään, niin kyllä taipuu. Sen takaan, että jos olisi minun
hevosenani, niin ei tarvitseisi akkain hoitaa eikä hyppisi seinille»,
puhelin ylpeästi isännälle.
Isäntä hyvin puoltaan pitäen ja miehuuttaan ilmaisten selitti:
»Kyllä se on saanut selkäänsä meidän ori. Se kun ei ruvennut taipumaan,
niin sitä pieksettiin oikein monissa miehin, vaan siitä ei ollut apua,
syöntyi räikämään vaan enempi. Me vannenäreillä rosotettiin puolelle ja
toiselle, niin se heittaysi tuskissaan jo pitkäkseen ja sitte potki
seiniin ja pilton laitoihin ja särki sen haavan paljon pahemmaksi ja
särkipä toisenkin jalkansa. Ja kun mahapuolelle rapsittiin, niin ei
kuin kiuhtui vaan ja alkoi älistä kuin peura käsissä ja työntyä soimen
alle kippuraan kuin mato. Eikä se olisi monta minuuttia elänyt, jos
emme olisi heittäneet pieksämistä ja jos ei eukko olisi tullut ja
katkassut köysiä ja houkutellut leppymään. Siihen ei ollut likelle
asiaa miehellä vielä sittenkään, vaikka ei ollut kuin yksi jalka
terveenä. Kyllä se on silleen, että jos ei eukko ruvennut hoitamaan,
niin korpeen olisi saanut vetää sen elävän. Vaan nyt kyllä tulee kalu,
siitä olen varma. Ja sata markkaa olen aikonut eukolle maksaakin siitä
hyvästä tulevana talvena markkinoilla, jos vaan ori tervehtyy. Ilolla
maksan.»
Niin puheli isäntä vakavasti ja kopisteli piippuaan kenkänsä kärkeen,
että kypenet karisivat pois. Otti taskustaan massinsa ja alkoi panna
tupakkaa piippukänäänsä.
»Mitä se sitte emäntä tekee sillä satamarkkasella? Onko sillä
veronmaksuja?» sanoin ivallisesti ja katsoin nurkkasilmällä Ruokolan
isännän puoleen, joka mielestäni oli semmoinen lampaan maidolla
juotettu, ei ole hevosensa kurittajaa tottelemaan asti.
»Kyllä niitä reikiä olisi, kun vaan nauloja olisi. Akoilla on niitä
rahan tarpeita niin hyvin kuin miehilläkin, ja ilman sitä, meidän
emäntä on tarkempi rahan haltia kuin minä. Siltä ei luuna luiskahtele.»
Ruokolan isäntä puheli ja lähti kävellä kyhnyttämään pihalle.
Minä katsoin jälkeen syrjäsilmällä hymysuin, arvelin itsekseni:
»Olet koko vätös, ukko riepu. Ilmankos on lakeistorvi kallellaan
Ruokolassa, kun akkain pitää hevosetkin hoitaa.»
»Kyllä se Ruokolan emäntä on järkevä nainen ja oppinut talouden
hoitaja. Sillä on kaikki järjestyksessä. Vaan se ei nukukaan
viimmeiseksi. Eikä usko karjaansakaan piikain huostaan ei yhdeksikään
päiväksi. Päivät myysää niitten kanssa ja itse iltasella vuoteuttaa
lehmänsä, katselee jokaisen pitimet, kokoilee iltaset eteen.
Ensimmäiseksi aamusella on kengässä. Kuka hänen tiennee kuinka monta
kertaa se on jo ennen muitten nousun tallissakin käynyt hevosille
antamassa heiniä ja vettä. Eikä sitä kertaa mene talliin, ettei sillä
ole aina joku hipleämpi pala pistää hevosen suuhun. Hevoset sen äänestä
tuntevat: ne kun kartanolla kuulevat sen puhelevan, niin alkavat
piltossaan kiehkua kahden puolen ja katselevat niin lempeästi, että
luulee sulavan silmäin, ja heti äänen päästävät kun emäntä tulee
talliin.»
Niin ylisteli Partalan renki Kusti, joka oli kaksi vuotta ollut
Ruokolassa renkinä, jatkoipa:
»Se on niin hyvän sopunenkin siinä pereessään, ettei kahteen vuoteen
kuullut harkosanaa. Ei tyhjiä tynise. Tuolle isännälleen se on kanssa
niin hyvä, että sen mieltä se ei loukkaisi vähässä kummassa. Ja ne ovat
niin vertaiset toisilleen, että kaikki asiat tuumivat keskenään.»
»Kyllä siinä on enempi kuin puoli taloutta semmoisessa emännässä, kuin
Ruokolassa on. Sanotaanpa, että akka on haahti, akka on hauta, akka on
pahan paikan kattila. Ja tosi onkin se. Ruokolainenkaan ei olisi enää
talona, jos olisi ollut kehnompi akka, ja se tunnustaa sen itsekin
vaikka minä päivänä. Ruokolainen jo yhdellä aikaa yritti ratketa
juomaan. Oli salajuoppo jo poikamiessä ollessaan, ja semmoisesta
useinkin tulee nahkajuoppo sitte kun naittuu. Niinpä Ruokolainenkin
alkoi vaan viipyä viinan reessä ja tehdä huonoja kauppoja. Niin silloin
jos emäntä ei olisi voinut hallita, ei olisi karvan kantavaa. Toisen
pöydän alle saisi jalkansa työntää, ja kurjuudessa olisi joukko kuin
Nimettömällä Matilla. Olihan se sekin porhakka ja siisti poikamiessä
ollessaan, ei luullut vedenkään läpi kulkevan. Kosi pitäjän kuuluja,
komeita, kauniita ja rikkaita, eikä ollut silloin suksimiesten
puhuteltava. Vaan yhteen on tien päässä tultu: nyt ei ole itsellään
eikä joukollaan suojaa ei sijaa ei tyyntä valkamaa. Samoin yritti käydä
Ruokolaisen. Se on emännän ansio, että se isäntä pysyi talossaan. Kyllä
se nyt katsoo kalunsa, kun pääsi vakautumaan siitä vasikkataudistaan»,
puheli Hyyrylän vanha isäntä.
»Vaan pahapäinen se on humalassa tuo Ruokolan isäntä. Minä näin kerran,
kun veronmaksusta palatessaan oli Halilan pellon kupeella ajaa
kahauttanut hevosensa nietokseen, että korvia vaan vilkkui. Siinä kun
se ukko noitui ja äystäsi, vaikka oli humalassa, että silmät äljötti
valkeana kuin juuston kokka ja kieli sammalti kuin olisi ollut
pehkokupo suussa, ja teuhasi ja metulasti sen hevosensa kanssa ja repi
suitsilla, vaikka se oli jo kääntynyt päin rekeensä ja oli
kuristumassa. Siihen se olisi sen nylkenytkin, nahkan se olisi saanut
korviinsa, jos ei me tuon Timolan Villen kanssa olisi satuttu tulemaan
paikalle. Me ropostelimme sen hevosen irti niistä valjaista,
suokkasimme tielle, valjastimme uudelleen, laitoimme ukon rekeen
korottamaan, annettiin ohjakset kouraan kuin apinalle, ja päästettiin
menemään. Vaan silloin ruuna tiesi, mistä latu lähtee: se kun päästi,
niin häkärä paistoi perästä. Ei sitte vesi hulluja hukuta, jos tuo
kunnialla pääsee kotiinsa, arvelimme. Vaan oma varjelijain sen oli
varjellut. Ei ollut muuta tullut kuin kartanoon pyörähtäissä oli reestä
toinen laita romahtanut luhin nurkkaan ihan tuhannen jauhoksi, vaan
ukko jäänyt terveeksi kuin kultapoika, ei kuulunut olleen ei putken
polttamata.» Niin selitti Niskalan nuori isäntä.
»Pikanen se on selvilläänkin. Se on semmoinen tulisukka, se kun
puuttuu, niin se syttyy. Vaan se ei ole pitkävihanen, kun ympärinsä
pyörähtää, niin silloin se on kuin vedellä pesty. Vaan se on kumma,
että sille emännälleen se ei sano pahasti silloinkaan kun muille
vihassa kalmaa», puheli Partalan renki.
Ja siihen loppui Ruokolan historian selvitys. Sieltä akkalaumasta alkoi
kuulua hieno naisen veisuu, johon yhtyi koko pirtin väki. Eikä silloin
virsi ollutkaan omalla asiallaan, kun kolmisen kymmentä henkeä repi
yhteen ääneen, ja jokainen tahtoi että hänen äänensä pitäisi kuulua yli
muitten.
Minä lähdin kävelemään ulos, ajattelin mennessäni, että jos tuo on
kaikki totta, mitä puhutaan Ruokolan emännästä, niin jonakuna se
sentään talossa menee, vaan ei sitä akassa kumminkaan kiitoksen sijaa
ole: ruokansa edestä ne menevät akkain ansiot.