Lepytän nimismiestä.
Talouden hallinnossa uskottiin kaikki isännän toimet minulle. Minä
kulin maksuissa ja muissa asioissa missä vaan tarvittiin eikä niissä
tullutkaan rettelöä.
Siihen aikaan oli paikkakunnallamme nimismies sitä laatua, että kun sai
rahaa, niin saattoi kohentaa vähän syrjään kallistunutta asiaa. Niinpä
kerran meilläkin oli naapurin kanssa asiat sotkeuksissa, että pelättiin
pahaa.
»Käyhän tuumille nimismiehen kanssa», sanoi isäni. »Ja ota annettavaa
mukaasi. Eiköhän tuo lauhtuisi, kun lepyttää?»
Saatua neuvoa noudatin. Ja kun tuumittelin nimismiehen kanssa ja annoin
viisikymmentä ruplaa rahaa, silloin hän vakuutti, että ei ole hätää.
Mutta se riitapuolelainen oli vienyt enemmän rahaa, ja minä olisin
hävinnyt, vaan kun minä taas lisäsin rahaa, niin silloin kääntyi kello
lampaan kaulassa, ja niin voitin kuin pyhä poika: toisen vähemmät rahat
joutuivat vettä juomaan. Raha rikkaan kuluu, pää menee köyhän miehen,
on sananlasku. Vaan sitä en tuntenut pahaksi jos niin käykin, kun
voitto oli minun puolessani.
Vanhukseni tulivat oikein liposiksi ja näyttivät siltä, että alkoivat
uskoa minusta miehen tulevan, kun joutuu, ja joukollaan rupesivat
lampattelemaan moisista herroista, että ne ovat kaikki yhdenlaisia
herroja.
»Toistensa kilvalla ne vaan nylkevät talonpoikia, keskenään ne kyllä
sopivat: eihän koira koiran hännälle pole!» Ja niin tuomittiin kaikki
herrat yhteen lautakantimeen.
Sattuipa erään kerran, että kuntaamme otettiin talonpoikanen mies
lautakunnan esimieheksi. Sitä luultiin, että kyllä se nyt asiat oikoo.
Vaan olipa kumminkin sattunut ruotiintasauksessa tulemaan semmoinen
ereys, että oli pantu ruotilaista meidän elätettäväksi kaksi kertaa
kuin minkä manttaalin jälkeen jaettuna olisi tullut. Niin silloin
sanottiin, että jo on sekin samanlainen kuin muutkin virkamiehet. Kyllä
on toiset osakkaat käyneet lahjomassa, ilman se ei olisi tuolla
tavalla. Ja päätettiin, että pitää lähteä tuumimaan, eikö hän sitä
muuttaisi, ja maksaa hänelle joku parikymmentä markkaa.
Laitettiin minut asialle. Minä menin. Aloin tuumia:
»Eikö sitä käy laatuun muuttaa sitä ruotilaisen kohtaa, kun sitä on
meille tullut niin paljon enempi kuin toisille osakkaille?»
»Se ei ole minun asiani yksinään, kun sen on lautakunta niin asettanut.
Se täytyy tämän vuoden antaa olla semmoissaan ja tulkaa tulevana vuonna
itse ruotitasaukseen, niin silloin ehkä saatte muuttumaan.»
Vaan minä en sitä uskonut, tarjosin niitä rahoja ja pyysin yhäti. Vaan
lautamies sanoi, että
»en minä sitä sun rahasi edestä rupea tekemään.»
»Minkä verran teille sitte pitäisi maksaa, jotta muuttaisitte?»
Lautamies suuttui ja käski heti huilata ulos rahoineni päivineni.
Vaan minäpä en niin pyörähtänytkään kuin jänis haavalta, vaan rupesin
haukkumaan ja keräsimpä mitä hävyttömimpiä haukkumanimiä ja sanoja vaan
oli pussissani ja niitä latelin vasten partaa ukolle ihan tuhka
tiheään. Mutta ukkopa ei kärsinytkään paljolta, vaan työnsi ulos. Kun
en sittenkään tukkinut turpaani, niin kaappoi luudanvarren ja alkoi
sukia selkääni. Silloin alkoi tie tuntua kaikkein makeimmalta, ja
lähdin kyllä talmistamaan, että tukka oli suorana. Vaan kun se
jälkimies mieli olemaan kulkiampi, niin yhä sateli sinne ruotopuolelle
ja keppi ilmassa vinkui melkein tiheään. Minäkin parannin ja parannin
kulkuani ja päästelin, mikä takasistani lähti, niin kyllästyi viimein
saattajani ja jäi tielle seistä tököttämään kuin huuhdan kanto.
Hiljennin silloin vähän kulkuani, vaan en uskaltanut enään suutani
rupattaa. Pelkäsin, että jos se vielä tuopi tuota kiireen voidetta,
niin kyllä rupeaa sapso laulamaan, kun oli vielä talvinen umpitie.
Siinä jäi lähdön hötäkässä kintaatkin, vaan en tohtinut palata takasin
niitä noutamaan. Kävelin niine hyvineni kotiini noin kolmen penikulman
taipaleen pakkaskirtutuiskulla, käsiäni suojellen povessani, nokka
norpallaan harmista ja häpeästä. Kotona kerroin juurta jaksain asiani,
miten oli käynyt, niinkuin ainakin asiapoika. Siinä sitten joukolleen
mietittiin ja aprikoittiin, että mikä oli siinä vikana, ettei virkamies
rahaan taipunut.
Jopa viimein keksittiin syy, kun eräs tiesi kertoa, että se ruotimummo
oli kulkenut kirkolla. Nyt arvattiin, että se on käynyt lumoamassa
kantoherraa päästäkseen varakkaampaan taloon pitemmäksi aikaa. Ja
silloin uhattiin mummolle kiusaamalla kostaa se ilkityö ja sanottiin,
että
»tulehan muori meille, kyllä tulet tuulen tuntemaan, taivaan
tajuamaan!»
Mummo tuli kuin tulikin. Sille luettiin tuo päätös, joka oli määrätty
seurattavaksi. Muori kyllä koetti pidellä puoliaan ja selvittää
suoraksi rantaansa, vaan se ei auttanut. Päätös oli seurattava. Ja niin
mummolle alettiin antaa vaan ruuan tähteitä ja niitäkin määrän perästä
kuin venäläisen koiralle. Makuupaikkansa sai hän rikkasopella,
paljaalla lattialla. Muori rupesi nurkumaan, vaan vastaukseksi sai
pilkkaa ja ilveilystä. Minä olin osanottajana siihen iloon. Olin
harmissani tuosta kyydistä, minkä sain lautamieheltä, ja siitä halusi
sydän puskea vihojaan muorille. Hänen vanhuuttaan ja vaivasuuttaan
ilkamoin. Kaikkea se maa päällään kantaa toisten ristiksi, semmoista ja
muuta sanelin muorista.
Muori koetteli rukoilla elämän parannusta, vaan siitä ei tullut sen
paremmuutta. Hän näki, että hyvä sana ei tepsi, niin rupesi käyttämään
pahempaa puolta. Alkoi haukkua ja häväistä kaikkia ja laittoi vanhan
suunsa laulamaan niin, ettei luullut häpyä olevan ollenkaan. Siten
koetti kyllästyttää. Vaan silloin tehtiin päätös, että muori pitää
laittaa saunaan:
»Ei tuota ilkeä kuunnella tuossa.»
Minä tiesin että nyt ei hyvä peri muoria, kun on talvisydän ja hatara
sauna, jota ei tule lämmitetyksi sinne asti, että se voi sulana pysyä,
varsinkin kun oli mieli tehdä kiusaa. Sentähden minä rupesin muorin
puolesta tuumimaan, ettei vietäisi saunaan paleltumaan. Vaan ei ollut
apua. Sauna lämmitettiin ja mummo teljettiin sinne, huolimatta hänen
rukouksistaan.
Minun mieleeni kiertyi muistot omasta kohtalostani, kun minua pidettiin
pönkän takana. Tuo muisto herätti sääliä muoria kohtaan ja alkoi hänen
tilansa painaa minun mieltäni. Kaikin tavoin paneusin pitämään hänen
puoltaan. Siitä ruvettiin minulle ilkkumaan. Vaan se ei kuin lisäsi
sääliä muoriin. Ja omassatunnossani syntyi vähitellen kuin pakotus,
että minun täytyi tehdä hyvää muorille. Ilman en saanut tunnossani
rauhaa enkä lepoa. Salaa kuletin aina leipää ja kaloja, joita ikkunasta
pujotin muorille saunaan, että eihän edes nälkä panisi päätä. Laitoin
puita sinne, että sai mielensä mukaan lämmittää. Joutohetkinä menin
mummon luo tarinoimaan hänen huvikseen ja vein aina jotakin.
Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa hyvyydestäni.
»Niin olette tekin laupiasmielinen kuin Harjulan Marikin», sanoi muori
aina. »Harjulassa olin tätä ennen.»
Ja sitten kertoi hän miten se Mari häntä hoiti sairaana ja miten aina
autti. Kun oli ylistänyt tuota Maria kupliksi veden päälle, sanoi:
»Anna Luoja, suo Jumala, anna onni ollaksensa, hyvin ain elääksensä.»
Kevään tultua minä aloin viipyä pitkät keväiset päivät työssäni ja
toisinaan muutamissa työpaikoissa useampia vuorokausiakin enkä päässyt
käymään muorin luona. Tuli muori tautiin, ettei jaksanut lämmittää
huonettaan eikä syödä, jos olisi ollut mitä syödäkin. Kerran käydessäni
tahtoi hän muutamia vaatekappaleita, joita hänellä oli, vaihtamaan
jauhoihin, että hän saisi hyvää leipää. Minä sen toimitin. Sain 2
leiviskää jauhoja, niistä käskin äitini tehdä leipää mitä parasta. Vaan
vielä tänä päivänä karvastelevaksi harmikseni hän pani puoleksi
olkijauhoja siihen leipään, ja jätti leivontapalkakseen melkein toiset
puolet niistä jauhoista itselleen. Sitä moista härän vihkoa ei tuo
vilun, nälän ja kaikenlaisen kurjuuden katkasema ja sairastunut muori
voinut niellä. Minä olisin vienyt hänelle lihaa ja voita, vaan se oli
mahdotonta: ne oli pantu senkin seitsemän lukon taakse. Laitettiinpa
lukko saunan oveenkin, etten pääsisi katsomaankaan. En voinut muuta,
kuin välistä ikkunasta kävin puhuttelemassa. En aina kauvan voinut
puhutella, sillä hänen katkera itkun hyrskeensä teki niin pahaa.
Tuossahan oli mielestäni todistus, että Jumalaa ei ole olemassakaan,
kun ei pelasta tuota muoria eikä rankaise hänen kiusaajiaan.
Muori huononi huononemistaan, ettei alkanut viimein päästä
istualleenkaan, mateli vaan kuin mato maassa siksi kunnes täytyi
asettua yhteen selkänsä tiehen ennenkuin katkeaa. Vaan monet viikot
kuului valitus, kuului itku, kuului rukoukset, kuului sydäntä särkevät
huokaukset. Ne kaikki vei tuuli, ei ollut korvia kuulemassa, ei ollut
sydäntä ottamassa vastaan, ei kuulunut auttajaa. Minä aina aamusella
ylösnostuani juoksin oven taakse kuulemaan, vieläkö kuuluisi virkantaa.
Kun kuulin jotakin elonmerkkiä, menin aina pois, purren hampaitani ja
nieleskellen ikäänkuin estääkseni jotakin karvasta kohtausta suuhun
nousemasta. Useinpa puristausi silmistä kyynelkin.
Siten kului kevät. Kesä alkoi jo olla käsissä, kun muutamana tyynenä
aamuna heräsin ennen muita ja menin ulos ja arvelin sillä tielläni
käydä taas muoria kuulemassa. Hiljasena kuin hauta seisoi matala
lahonut, mustaksi savustunut sauna. Nouseva aurinko purpuroi saunan
tervattua ovea ja kirkkaasti sälähteli punanvalo sen yksiruutusesta
ikkunasta. Astuskelin oven luo ja kuuntelin, kuuluisiko mitään. Vaan ei
valitusta, ei kuulunut huokauksia, ei itkun tursketta. Koputin ovea ja
kysyin, nukkuuko muori. Vaan ei kuulunut risausta ei rasausta, ei
hengenvetoakaan. Nyt tiesin, että nukkuu mummo. Minua hieman
väristytti, vaan samassa tuntui iloakin. Pyörähdin takasin ja juoksin
kepein askelin kartanoon. Herätin kaikki ylös ja sanoin:
»Muori on kuollut.»
Heti raitistuivat vanhuksieni silmät unen töhkeröstä. Lähdettiin
joukolleen katsomaan.
Kokoon oli vetäytynyt tuo kaikenlaiseen lokaan ryvettynyt pienonen
luuranko, tuskallisen näkösessä asemassa oli kurjuuden ja kaikenlaisen
kiusan imeksimät, pistelevät, nahkapäälliset, likaset luut, nyrkkiin
oli puristettu kuivan näköset luusormet, pään sisään oli uponneet
suoniksi kujunneet silmät. Sitä levollisesti katsellessaan tuumailivat,
että
»Niin sitä pääsee ihminen toisen pahoista, vaan omistaan ei koskaan.»
Ikäänkuin mummo olisi ansainnut tuon kurjuuden, jonka läpi hänen piti
viimeinen taival kulkea ja johon hänen täytyi hukkua!
Sitten lämmittivät vähän vettä, viruttivat enintä likaa, kiskoivat
koukistuneet luut suoriksi, pujottivat paitaresun päälle ja oikoivat
ruumiin laudalle. Veisattiin pari virren värsyä, luettiin Isämeitä ja
Herransiunaus, vietiin vainaja riiheen, ja niin oli se palvelus tehty,
joka oli tehtävä ennen hautaan vientiä.
Siitä ei kuulunut hiiskaustakaan, että muorille olisi vääryyttä tehty.
Epäiltiin vaan muorin sielun tilaa, kun hän oli niin kärty
kuolintaudissaan, eikä ollut tyytyväinen kohtaloonsa eikä kuuliainen
Herran vitsalle, vaan luki muitten syyksi kärsimisensä. Niin
tuumailtiin ja heitettiin mummo siihen kiukaalle keuvottamaan siksi
kunnes arkku tehtiin. Ensi sunnuntaina vietiin viimeiseen lepoonsa.
Kirkosta tultua veisattiin kuoleman virsiä, ja isäni puheli siitä
viimeisestä majan muutoksesta, johon hän sanoi olevan syvään painuvana
muistutuksena sen muorin kuoleman ja kehotti kaikkia tyytyväisemmällä
mielellä ottamaan Herran kutsumusta vastaan.
»Eikä ole Herralle otollista», jatkoi isä, »niin vastenmielisesti
kantaa ristiään kuin se muori vainaja. Meidän pitää olla taipuvaiset
kuin hyvät lapset vanhempiensa kuritukselle, sitte ikeemme on huokea ja
kuormamme keveä, silloin Herra ei pane raskaampaa kuormaa päälle kuin
kantaa voimme. Se olisi meidän kaikkien varottava, ett'ei se aina
väjyvän ja kiljuvan jalopeuran tavalla kiertelevä sielun vihamies saisi
tulla ja kylvää ohdakkeita nisuin sekaan. Kyllä ne sitten kasvaa
kuoleman hetkellä suuriksi vesoiksi, kyllä se sitte perkele joutuu
seulomaan ja pohtamaan synnin tomua vasten silmiä, kyllä se sitte kun
kuoleman kamppauksiin tullaan on mies sotkemaan taivaan tietä sen
tuhansiin haaroihin, niillä eksyttääkseen pois elämän Herrasta. Ja
silloin se siltä oikealta tieltä eksyneenä tulee ihminen niin
kärsimättömäksi, niin tunnottomaksi, niin kiittämättömäksi
hyväntekijöilleen, ja sanalla sanoen niin sokeaksi kuin järjetön
luontokappale, jolle pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman, kuin juuri
tuo muori vainajakin. Vaikka en minä tahdo häntä tuomita, vaan hänet on
jo Jumalan sana tuominnut, sillä se sanoo: joka ei usko hän on jo
tuomittu. Uudestasyntyminen on tarpeellinen niille, jotka eivät tunne
taivaan tietä, ja jotka eivät voi kantaa nurkumatta ja tuskailematta
ristiään kuolemanhetkeensä asti. Kyllähän sitä silloin on kaikki
onnellisia, tyytyväisiä ja kuuliaisia, kun on hyvät päivät ja ollaan
terveet. Vaan kun tulee sairaus ja pahat päivät, niin kyllä silloin on
moni valmis kiepauttamaan syyn toisen niskaan, ja pyörähtää itse
puhtaaksi kuin pesty kekäle. Vaan kun henki lähtee, niin kyllä sitte
silmät aukiaa, kyllä se sitte näkee, mihin katiskaan on joutunut. Vaan
se on sitte myöhästä, voi, se on myöhästä.»
Lopuksi rupesi isä hartaasti vapisevalla äänellä veisaamaan: »Ajalla,
jolla emme ajattele.» Kaikki ottivat osaa oikein niekutellen ja
kiskoivat minkä jaksoivat virttä. Minä olin ivoissani ja nauroin
hengessä. Ajattelin että turhaan huutavat, sillä paha on olemattoman
kuulla. Jos Jumala olisi, vanhurskas ja vihanen Jumala, niin tuohon
istualleen ruhtoisi se nuo mölisijät, tekopyhät vääryyden tekijät...
Jos minä olisin Jumala, niin minä näyttäisin kyytiä tuommoisille
rukoilijoille.
Miten lie ollutkaan, niin joutui mieleeni tapaus lautakunnan esimiehen
luona, kun sain kelpo kyydin sieltä. Rupesi hävettämään itseäni. Ja
alkoi mieleeni pujottautua yhtä ja toista elämästäni. Niin että piti
lähteä kävelemään.
Pihalla tapasin Marttilan isännän, joka oli hevosen hakuun menossa. Se
oli työnsä teolla rikastunut niinkuin minäkin, ja sentähden oli minusta
hänen kanssaan mieluista tuumia lopikoida, sillä hänhän oli paraita
miehiä maailmassa. Kotvasen tuumimme maan hoidosta ja minkä mistään.
Vaan en minä päässyt puheen intoon oikein, sillä oli kuin tuo muori
olisi pakkautunut mieleeni alinomaa. Ja rauhatonna se piti minua koko
päivän ja toisenkin ja vielä kauan aikaa. Tunsin syyllisyyttä hänen
kurjuuteensa, enkä voinut tunnossani puoltaa itseäni, vaikka koetin.