Oikea Siionin veisaaja.
Nyt kun pääsin vapaampaan maailmaan, rupesin tekemään työtä oikein
innolla ja voimani rupesi karttumaan päivä päivältä. Kohta kykenin
lähtemään miehen reikään vaikka missä pelissä.
Isäni oli tarkka ja julma työntekijä, vaan puutokset ne tahtoivat
ahdistella: talomme oli velkanen ja rappiotilassa. Mutta nyt kun
lapsetkin alkoivat kynnelle kyetä, niin yhteisillä voimilla ruvettiin
taloa korjaamaan kaikin puolin, minä etunenässä. Talvet hakkasin
hirsiä, joita isä ja veljet vetivät kotiin, keväät salvoin huoneita,
kesät revin peltoa uudelta, hoidin vanhoja hyvästi. Kaasin kaskea kuin
Kullervo. Vuosia alkoi tulla hyviä. Pellot ja halmeet kasvoivat. Niin
että ruvettiin rikastumaan yksin päivin, ja alkoi mielestäni olla
kaikki hyvästi.
Meidän talonväkenä oli paitsi vanhukseni, siskoni Katri, veljeni
Samppa, vielä toinenkin veli Mikko. Hän oli vielä niin nuori, ettei
hänestä ollut hyötyä eikä tappiota, ei hupaa eikä haittaa. Sitte oli
vielä tätini Liisa. Hänkin pääsi talon vakinaiseksi perheen jäseneksi,
vaikka tähän asti oli ollut piian nimellä. Täti oli oikea Sionin
veisaaja, harmaja kerettiläinen, mutta pahasydämminen, ja tuon pahan
sydämmensä turvissa jäänyt yksinään tämän maailman saralle vakoilemaan.
Ja tästä ihmisestä heitti ristin minulle. Hän siinä uskon vimmassaan
yhtäläiseen korvan juuressa kurnutti, kuin kuteva sammakko. Ei äänensä
lakannut, saarnasi yhtäläiseen ruikutti taivaan autuudesta, helvetin
vaivoista, perkeleen kavalista juonista, Jumalan julmasta vihasta ja
ankarasta tuomiosta, maailman turhuudesta, elämän turhuudesta, elämän
turhasta koreudesta, helvetin laveasta tiestä, taivaan ahtaasta
portista, orjantappuraisesta ruusun laaksosta, ja miten Jumala on
ylpeitä vastaan, ja miten se nöyrille antaa armonsa, ja miten se kuulee
vankein huokaukset ja kirvottaa kuoleman lapset, ja miten se maailman
surut kääntää iloksi, ja miten se kuulee surevaisten rukoukset ja miten
se ilosten ihmisten Jumalan palvelus on toisen käskyn rikkominen, ja
mitä kaikkea hän lienee löytänyt puheensa aineeksi, vaan yhtenä
mokinana se vaan meni, että pelotti aina työstä kotiin tulo, kun ei
mistään muusta ollut kertomista. Ne saarnat olivat kaikki minua varten,
kun minä olin ilonen, paraallaan oleva raitis ja ripeä miehen solakka,
joka olin polttanut körttiröijyni ja teettänyt suoran takin sen sijaan
ja luin vaan maallisia kirjoja enkä ottanut osaa heidän Sionin
virsiinsä. Se oli heillä ainoana keinona, jolla koettivat saada minua
kääntymään pois pahalta tieltä. Kovuudella ei ollut aikomistakaan,
sillä minun karttuneet ruumiinvoimani olivat siinä ristinä.
Nuo heidän alituiset saarnansa kyllästyttivät minut, että koti ei
alkanut kodiksi tuntua, ja tuo aina korvissani soiva julmanvihasen,
ankaratuomioisen Jumalan nimi soi niin pahalta korvissani, että paljon
mieluummin kuulin koirain nimeä mainittavan. Se varsinkin synnytti
vastenmielisyyttä, kun kuitenkaan ei ollut sen paremmat hedelmät
heidänkään elämässään. He, kun tilaa sattui, pettivät kaupassa,
kännäsivät köyhältä ainoan lehmän ja nylkivät missä saivat kuin paha
mustalainen. Ja se kaikki tehtiin Jumalan nimessä.
Kotini kun oli minusta ikävä kuin hauta, niin pyhäpäivinä ja
joutohetkinä täytyi hakea huvitukseni kylästä ja maallisista kirjoista,
mitä sattui olemaan saatavissa ja lauluista, mitä yhteinen kansa
silloin lauloi. Kirjoja ja lauluja, joita sain, varastivat ja polttivat
kotilaiseni myötään, vaan ei ne sentään loppuneet. Kerran sain Rasilan
renki Juusolta mielestäni oikein kauniin ja pitkän laulun, joka alkoi
että »Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu.» Sen oli äiti löytänyt minun
pyhätakkini lakkarista, ja minun nähteni varsin minua suututtaissaan
työnsi palamaan. Vaan sepäs pistikin värilleni. Otin äidin kiinni ja
pitelin siksi kunnes lupasi, että hakee laulun mistä hyvänsä minulle
sijaan eikä polta enää kirjojani. Äiti lähti Rasilan renki Juusolla
kirjoituttamaan laulua, vaan toi sen valeuksen, että ei ole ruvennut
kirjoittamaan, varsinkaan arkena. Vaan ei odottanut toista käskyä, kun
minä laitoin uudelleen hakemaan. Hän lähti itkien kuin pikkulapsi
astuskelemaan Rasilaan päin ja iltasella toi laulun. Mutta nyt oli isä
kotona ja oli kuullut asian ja tuli kova kysymys. Isä luuli, että kun
hän polttaa, niin menee omasta edestään. Siinä erehtyi: hänenkin täytyi
luvata, että antaa minun kirjoilleni rauhan ja varottaa vielä muitakin
niitä sortamasta. Niin pääsin siitä vastuksesta, ja nyt sain vapaasti
lukea kirjojani, laulaa laulujani, väkivaltaa ei niille tehty.
Mutta yhä minulle saarnattiin ja sentähden pyhäpäivinä riensin kylään
hakemaan huvitustani. Siellä oli tarjona viinan juonnit, kortin
lyönnit, tanssit ynnä muut kehnonmoiset seurat. Minä olin arvossa
pidetty mies kylässä. Isäntämiehetkin pitivät vertanaan ja tarjosivat
ryypyn vuorollaan niinkuin muillekin miehille. Minä taas en ollut
miestä kepeämpi: ostin hallin vuorollani ja olin antajana. Ja niin
aloin oppia muitten mukana juoda lätköttämään, vaikka suurta humalaa
olin pelkäävinäni.
Kyläretkilläni kurjassa uskottomassa joukossa irtausin taikauskosta,
vaikka apuna oli siihen maalliset kirjatkin. Vanhempianikin ivailin, he
kun olivat niin taikurit, että kulkivat kylissä tekemässä taikoja, kun
luultiin olevan jonkun rienan taloudessa. Vieläpä paransivat
mielivaivasia sairaita, panivat varkaat tuomaan takasin varastetut
kalut ynnä muuta, mitä kaikkea lienee sattunut. Mutta kun taikauskosta
irtausin, niin tulin muka tietämään senkin, ettei pirua ole olemassa,
jota turhaan olin pelännyt, ja Jumalaa josta kaikkein enimmän eläissäni
olin kuullut puhuttavan, että korvani olivat turtana, ei ollut sitäkään
ollenkaan, eikä kuoleman jälkeen ijankaikkisuutta ollut enempi kuin
vasikalla. Ihminen on kaikkivaltias vapaa elävä, kun vaan seuraa
maallista lakia, siksi ettei se pääse kurittamaan, on uskollinen
keisarille -- ja siinä kaikki läksyt.
Niin olin ylpeä kuin kuningas viisaudestani ja voimastani enkä pitänyt
vertaisenani ketään, sillä minä osasin taloni hoitaa hyvästi, että
rikastuttiin paremmin kuin muut ja osasin paraiksi juoda viinaakin,
että en humaltunut älyttömäksi milloinkaan. Joukkoon kun tulin,
valtasin muilta puhevallan itselleni, rupesin joka paikassa inttämään
vastaan ja sekausin muitten asioihin. Toisinaan tekivät muut kovan
kiistan, vaan usein heittivät, minun tyhmyyteni tähden kun eivät
viitsineet rähistä. -- Vaan minä luulin että olin niin viisas, että
eivät pitäneet puoliaan, ja se luulo antoikin vaan intoa jatkamaan
ilvettäni.
Niin koko käytökseni kaikin puolin muuttui erillaiseksi kuin muilla
ihmisillä. Minä luulin sitä hyväksi. Tuolla tavalla olin eksynyt pois
muitten ihmisten tieltä ja kulin vaan omaa tietäni.