Rippikouluun.
Minussa syntyi nyt kiihkeä halu saada lukea Jesuksesta. Virsikirjaa
sentähden pidin, milloin sain, käsissäni ja sittemmin rupesin
raamattuakin lukemaan, kun kuulin isäni sieltä lukevan Jesuksesta.
Katkismo se jäi syrjään enkä lukenut muulloin, paitse kun vanhemmat
kepin kanssa hätyyttivät. Vaan eihän siitä koirasta ole haukkujaksi,
joka väkisin metsään viedään, ei pystynyt päähän mitään katkismosta,
mutta raamatusta osasin ulkoa pitkät luvut. Ja siitä olikin hyötyä
rippikoulussa, kun sinne pääsin.
Kuudestoista ikävuoteni oli kulumassa, kun muutamana kesäkuun päivän
aamuna harmajat, puolivillaset körttihelmavaatteet päälläni, suuri
konttiraja selässä ja siinä viikon eväs, kävelin pappilaan. Pirtin
porstuassa heitin kontin selästäni, pyyhin hikeä otsastani ja seisahdin
kuuntelemaan, kun pirtistä kuului ilosta hälinää. Heti kuulin, että
siellä on rippikoulupoikia, ja ne siellä viisaammat tyhmempiään
pilkkasivat ja kiusasivat. Se mies, ken paraiten osasi, ja sillä sitte
joukolleen yhdestä suusta remahdettiin nauramaan, että oven täydeltä
tunkeusi porstuaankin sitä iloa. Minä seisoin kuin tuomittu, selkä
seinää vasten. Tiesin että kyllä minä heidän makupalanansa noitten
körttieni tähden tulen olemaan. Vihloi sydäntäni, että olisin selkääni
ottanut, jos vaan olisin sillä saanut pois selästäni mokomat autuuden
välikappaleet. Sattuipa tulemaan pirtistä eräs oman kylän poika. Se
ihastui kuin olisi nähnyt parhaan ystävänsä. Tuli tervehtimään ja
kyselemään milloin minä olen tullut ja missä rupean majapaikkaa
pitämään ja pyysi kumppanikseen. Samassa puhaltausi sieltä pirtistä iso
joukko niitä ilosia velikultia porstuaan. Puhellessani toverini kanssa
oli selkäni kääntynyt pois seinästä, niin hetikohta muuan viikari
tuumasi, että
»nuotallekos tuo poika on menemässä, kun on verkon laudat selässä?»
Ja niin jatkoivat lasketellen mikä mitäkin.
Minun puolestani alkoi se minun kumppanini:
»Elkäähän pojat pilkatko Tapania, kyllä se ajaa naurut päältään: tuskin
on koko joukossa semmoista lukijaa kuin on Tapani. Minä kuulin viime
talvena messussa. Ja sitte olen kuullut, että se on lukenut raamatun
läpi monta kertaa, niin sitä ei olekaan rovastin helppo panna hymälään,
sinne on itsellänne ennen asiaa. Ilvehtikää vaan siihen katsoen.»
»Raamatun monta kertaa lukenut! Ei ole sillä sijalla silmätkään päässä
kuin raamatun lukijalla», muuan poika sanoi puolustuksekseen. Mutta
siihen heittivät pilkanteon.
Tuntui minusta hyvältä, kun se naapurin poika oli puolestani. Se oli
niinkuin turva, että jos alkavat hyvin sortaa, niin sehän se auttaa, ja
sen kanssa olimme yhdessä kuin juottokaritsat.
Kohta sitä saatiinkin lähteä koettamaan, miten se milläkin lähtee.
Kirkon kello jo mälähti, se kutsui poikia kirkkoon, johon sitä
lähdettiin joukolla kuin yksi mies vaan suhittamaan.
Siellä saatiin todellakin koettaa keltä lähti. Minä sain kiitokset
luvustani, mutta se paras viisas, joka tänä aamuna enimmän pilkkasi,
määrättiin lukkarin kouluun. Kirkosta palatessa maksoin velkani, sanoin
sille:
»Lyhyeenpä se loppui se tämän aamunen viisaus. Kyllä siellä nyt vonkuu
niskasuonesi, kun lukkari pyörittää hattaraasi. On miehellä pää kuin
höppörasia, silmät kuin sauvakansompa ja sentään niin tyhjä, että sanat
jo loppuvat ennenkuin suukaan aukiaa.»
Siihen pojat nauraa röhähtivät ja tuumasivat:
»Jokohan Eliaksesta lukkari paininpuun tekee?»
Seuraavana päivänä tuli meillä ensimmäinen tutkintopäivä, ja se oli
minusta hauska. Osasin niin hyvästi vastata, että rovasti kiitti minut
ylimmäiseen taivaaseen. Muihin kun kyllästyi, niin tuli minun luokseni
minua tutkimaan ja lupasi jo ensi päivänä, että minun ei tarvitse käydä
koulua kuin tämä viikko ja sanoi vielä, että voisi hän jo uskonopin
vuoksi nytkin päästää ripille, vaan on tarpeellista virren nuottien
ynnä muitten seikkain tähden viipyä tämä viikko. Sekös minusta mieleen.
Ei huolettanut enään toisten poikain pilkat eikä mitkään, mieli oli
hyvä kuin lehmällä kesällä.
Koulunkäyntini meni sitä jälkeä. Syksyllä Mikkelilauantaina käskettiin
tulla rippikirjoitukseen muitten päästettäväin koululasten kanssa
yhteen joukkoon. Ja silloinpa menin. Rovasti tutki vielä ja lahjoitti
raamatun minulle.
Huomenna piti kristillisen seurakunnan edessä vannoa valat vakaset, ja
silloin sitä päästettiin pyhän, kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Mikkelisunnuntai-iltana tulin kotiin kirkosta, niin alkoi äitini:
»Nyt sinä, poikani, olet tehnyt kalliin valan ja pyhän seurakunnan
edessä. Nyt sinä olet kasteesi liiton uudistanut, nyt sulla on oma
nahka edessä. Siihen katsoen tee hyvää tahi pahaa, itse saat vastata.
Nyt ei tarvitse minun kaulavilloikseni tehdä syntiä, nyt ei tarvitse
minun eikä muitten vastata sinun edestäsi. Olen kait koettanut ohjata
oikealle tielle, et suinkaan viimeisellä tuomiollakaan saata sanoa,
että en ole pitänyt huolta kasvatuksestasi ja saattanut aikoinaan
Jumalan tuntoon. Olen kait kokenut opettaa jo pienenä Jumalan sanan
harjoitukseen ja elämätäsi hyvällä ja pahalla koettanut Jumalan sanan
rinnalle asettaa. Siitä on omatuntoni vapaa, että parastani olen
koettanut. Elä nyt niinkuin päästä käsketään, nyt on oma nokka
edessäsi. Viime kerran opetan, pane nyt mieleesi vanhempasi opetus.»
Kyynelet valuivat äidillä pitkin poskipäitä.
Minä sanoin hyvin ivallisesti:
»Hyvästi on äidin leivät uunissa: ei pala eikä paistu. Nyt ei ole
hätäpäiviä, jos ei ole kuura-aamuja. Niin paranee kuin pukin ruoka tää
elos, koska selkänahkani jäi viimeinkin rauhaan. Vaan milläs maksatte
ne velkavillat, joita olette satoja kertoja päästäni repineet. Ne
saatte karvaasti maksaa, ennenkuin harmaita korviltanne nykitte.»
Äitini purskahti suureen itkuun ja koetti sanoa, vaikka ei tullut
oikeata kaluakaan, että
»olen kyllä kurittanut, vaan en ole pahassa tarkoituksessa tehnyt.
Omatuntoni ja Jumalan sana on minut siihen pakottanut. Syystä olen
kurittanut ja vähäksi tuntuu käyneen, koska kosto on jo huulillasi.»
»Niin sanoi isoisä vainaja, että hyvä sana sydämmen murtaa, paha sana
kankattaa, ja se on tosi. Ja tuon körttiröijyn, sen tulisen kiusan
kappaleen minä hakkaan havupölkyn päässä tuhannen jauhoksi, jos ei vaan
laiteta minulle oikeita vaatteita.» Sen kanssa menin ulos
makuuhuoneeseni ja paneusin nukkumaan. Ajattelin aluksi, että kunpa ne
nyt tosiaankin olisivat heittäneet rauhaan vihdoin viimeinkään, niin
kaikkena se menisi. Eiväthän kuitenkaan ole vaivaseksi saaneet, vaikka
paljonkin ovat repineet. On terve ruumis. Ja silloin ei sitä ole hätää.
Nyt minä rupean oikein omasta halustani työtä tekemään. Niihin
mietteisiin nukahdin.
Lapsuuteni aika oli loppunut.