»nämä ovat niin ujot, etteivät viitsi rahvaassa lukea. Kyllä nämä ovat
ahkerammat lukemaan kotona kuin Tapani, ja muutenkin nämä ovat
nöyremmät ja kuuliaisemmat vanhemmilleen kuin Tapani.»
»Miksi teidän lapsia ei kuleteta ihmisten ilmoissa, jotta ne
tottuisivat ihmisiin? Se on vanhuksien vika, kun lapset pelkäävät
ihmisiä. Onpa tuo nähtävä rippikoulun ijässä oleva ihminen tuokin
tyttö, kun niin pelkää. Se tulee siitä aivan, että kasvatetaan kuin
elukoita orjina ja vankeina, ettei päästetä mihinkään vapaasen
liikkeesen ja muitten ihmisten seuraan. Niistä sillä tavalla
kasvatettuina voipi tulla ikusia tyhmiä ja vieläpä mielivaivasiakin. Ja
siitä menettelystä saa semmoiset vanhemmat katkerasti kärsiä ajassa ja
ijankaikkisuudessa. Lapset ovat Herran lahjat, niitä pitää hoitaa sekä
sielun että ruumiin puolesta, että ne jo lapsena pääsevät kehittymään
oikeiksi ihmisiksi. Se muistakaa vaan.» Niin puheli kiivastuksissaan
rovasti.
Äidin täytyi luimussa korvin kuunnella. Ei se nyt ollutkaan teerevän
näkösenä, kuin ennen aina vesanlatva kourassa minua repiessään,
luirutti vaan kuin uinut koira, nokka norpallaan ja alta kulmainsa
syrjäsilmällä katsella volautteli, juurikuin olisi ollut minun syyni.
Minä ilosena, kiitollisella mielellä kirjastani ynnä muista,
pystypäisenä vilkuilin, vaan sentään kun äitiä toruttiin, niin kävi
häpeikseni ja sääli tuli.
Siskoni oli niinikään nokka kyömässä allapäin, surkean näkösenä ja
punastuksissaan kuin kalanpaistaja. Katseli vaan kenkiään. Veljeni
katsella mollisteli viattoman näkösenä, kun äitiä toruttiin.
Kyllä mahtaa olla tuo rovasti suuri herra, kun ei äitikään uskalla
virkkaa mitään, vaikka noin sille meinataan, ajattelin ja katsoin
vuoroon rovastia, äitiä, siskoa, veljeä ja lahjaksi saatua kirjaani ja
säälin ja ilon tunteita vaihtui mielessäni.
Kotiin päästyä alkoi äiti isälle, joka ei ollut messussa, laverrella,
että
»tuo Tapanin hölmö se sai pahuutensa päähän kiitokset rovastilta, kun
osasi lukea höpöttää. Ei ujostellut ollenkaan. Eipähän sillä liene
häpyäkään ujostella ketään. Siellä se hökälehti ja körysi kuin mokoma
varsa, että ilkeäksi kävi sitä nähdä siellä roikamassa. Nämä toiset
vaan nyköttelivät äidin mukana kuin hyvät lapset ainakin. Ne kuitenkin
ovat oikeita kirjoja lukeneet ja ahkerammin kuin Tapani ja paremmin ne
osaavatkin lukea.»
»Vähät kait se nyt tekee kesää tahi talvea suruttoman pappirahjan
kiitos, saipa tuon kuka hyvänsä», lasketteli isäni aivan tosissaan.
Tahdottiin minulta se rovastin antama kirja tutkittavaksi, että onko
siitä lasten luettavaksi ollenkaan. Minä jo pelkäsin, että sillä on
sama loppu kuin kummin kirjalla, oikein sydän löi. Isä luki jatuutti
tavaamalla vähän aikaa sitä kirjaa muutamasta kohti. Siinä kerrottiin
lähetyssaarnaajista pakanain maassa ja niitten kulusta sinne. Toisessa
kohti juteltiin kuinka Ovambon maassa eräässä virrassa on virtahepo
hätyyttänyt muuatta lähetyssaarnaajaa, ja miten se on kumminkin
ihmeellisellä tavalla pelastunut. Sen enempää ei tarvinnut lukea, siitä
huomattiin, että se sisältäisi vaan joutavia taruja ja turhia loruja.
Annettiin se kirja siskoni käteen ja käskettiin viedä uuniin. Sisar
lähtikin paikalla niin sievästi. Koreasti pystypäisenä astua nöpötteli
uunin luo ja suikahutti kirjan uuniin. Minä vaan ajattelin siskoa, että
jos olisit tikkuna hampaan raossa, niin heti rusahtaisit. Veljeni
näytti minusta niin ilkeältä, kun se katseli uuniin, suu auki, ja
sitten siirtyi mun eteeni, maha kellollaan kuin leili, räkä valui
nokasta kuin varsan sääri, ja kieli oli pitkällä kuin pakahtuneella
peuralla ja katsella tillisteli minuun ja välistä virnotti. Isä alkoi
puhella siinä, että
»sitähän se hepo syö, jota vetää. Joka härillä ajaa, se häristä puhuu,
minkä kirkkoherra raiskakin, tuo jumalaton, paatunut mammonan
palvelija, tekopyhä, ulkokullattu pölhä. Kuinka taitaa häjy puu kasvaa
hyvää hedelmää. Tuossapa nähdään hänenkin hedelmänsä: tuommoisia
kirjoja viitsii, mokoma sieluton, levitellä seurakuntaan, vieläpä
lapsille. Kun papit ovat jo sokeana perkeleen nuotassa, niin miten sen
silloin käypi seurakunnan, mitenkä sen käypi? -- Susien ja metsän
petojen käsiinhän ja niitten keskenään jaettaviksihan ne joutuvat
silloin lampaat, kun ei paimenta ole. Aikoihin häntä on eletty.
Kylläkait merkkiin nähden ei ole mailman loppu kaukana. Ja kun Jumala
nuo muutamat valittunsa kaappaa pois, niin kylläkait se nykysistä
papeista ja nuoresta kansasta nähden saattaa hulmauttaa milloin mieleen
johtuu.» Niin jaaritteli isäni harmista vähän kalpeana, hienossa vihan
kihnassa kirkkoherralle.
Vaan minä ajattelin poltettua kirjaani. Vihani kiehui. Teki mieleni
halko kaapata ja sillä iskeä Katria ja Samppaa ja vanhempianikin.
Johtui mieleeni rovastin määräys, että pitää rakastaa vanhempiaan. Vaan
haihtunut nyt oli kaikki rakkaus, mikä messussa oli syntynyt. Tunsin,
etten voisi heitä rakastaa, vaikka kaaret syliin tulkoon. Ennen jäät
palavat tammikuussa, kuin minä voisin hyvällä ajatella vanhempiani. Ja
minusta tuntui hyvältä, että rovasti oli nuhdellut kopuuttanut äitiä.
-- Kutti, parahiksi kutti, kutti!