Ensimmäiset omat vaatteet.
Kymmenen vuotias olin, kun tehtiin ensimmäiset omat vaatteet. Siihen
asti olin pitänyt vanhoja muitten tähteitä, mitä rehkasta lienen
milloinkin saanut tuulen suojaksi.
Katrille ja Sampalle tehtiin jo nuorempana uusia vaatteita, kun ne
olivat nöyremmät ja hiljasemmat. Ja niitä käytettiin kirkossa ja
kylässä. Minä kun olin turhuuteen taipuvaisempi, niin minua ei
uskallettu ottaa mihinkään, pelosta että minut sielun vihollinen ottaa
ihan elävänä selkäänsä. Siispä en tarvinnut uusia vaatteitakaan
ennemmin, enkä sittenkään ehkä muuten, vaan papit alkoivat messussa
kaivata lukemaan.
Messuunpa laittauttiin oikein koko veneellä kerran, kun oli
lähimmäisessä naapurissa messu. Silloin tuotiin minulle päälleni
pantavaksi uudet harmajat, puolivillaset vaatteet, joissa oli röijyn
helma kolmesta kohti halki. Sillä ne olivat mielestäni pilassa koko
vaatteet, vaan minkäpäs niille taisi, piti työntää päälleen ja messuun
sitä vaan mentiin kuin mentiinkin.
Messutalon kartanolle menin muitten kokosteni poikanaskalien joukkoon.
Mutta heti havaitsivat korttini, ja sanoi muutama mieheksi saapa
poikatollisko:
»Ristuksen piiskariko tuosta kasvaa, kun on nuo viilekkeet selässä?»
Eräs taas sanoi:
»Karhu sitä näkyy tavanneen selästä, kun on kynnen jälet jääneet.»
Muuan sanoi:
»Keskitekonen se näkyy olevan tuo röijy.»
Ja niin osoittivat yksi yhtä, toinen toista. Minulla ei ollut
minkäänmoista puolustuskeinoa, kuuntelin vaan vähän alamielisenä.
Ajattelin että väärin tekevät, kun minua pilkkaavat, sillä enhän minä
ole tahtonut mokomia leluja röijyni helmaan.
Miehet alkoivat tunkeutua messupirttiin, jossa jo pappi ja lukkari
olivat. Pappi määräsi virren, lukkari alotti veisuun, muu rahvas rupesi
säestämään. Virren loputtua eräs talonisäntä piti rukouksen, jota
yksimielisesti polvillaan kuunneltiin. Siitä päästyä rupesi pappi
tutkimaan »Jumalan kymmenistä käskyistä».
Minä kuuntelin oikein avossa suin, kun kuulin papin selittävän, että
Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä. Vanhukset olivat minulle jo satoja
kertoja selittäneet, että semmoista kuin minua ei rakasta Jumala, joka
olen tottelematon vanhemmilleni. Neljättä käskyä pappi kun selitti ja
määräsi ihan välttämättömästi rakastamaan vanhempiaan, ilman ei pääse
Jumalan rakkauteen osalliseksi, niin oikein tyrmistyin. Ajattelin,
pitääkö minunkin rakastaa vanhempiani, jotka ovat minulle niin paljon
pahaa tehneet, pieksäneet, repineet ja kaikilla tavoin piinanneet
hengen rajoja myöten. Koetin miettiä miten heitä saattaisin rakastaa.
Ajattelin, että rupean olemaan hyvä ja teen kaikkea heille mitä
haluavat. Koetan minkä voin. Ja minusta tuntui kuin olisin voinut nyt
halata äitiä ja isää.
Miettiessäni meni aika, etten joutanut pappia seuraamaan. Vasta
havahduin mietteistäni, kun ruvettiin luettamaan. Meidän numerosta kun
huudettiin, niin minä pääsin rovastin eteen lukemaan. Sisästä luetti
rovasti virsikirjasta ja semmoista evankeliumia, jonka olin ennen
lukenut ja olisin osannut vaikka ulkoa. Sitä kun minä päästin tulemaan,
niin ei rovastille tullut ikävä. Sitte sattui taas aapeluksesta ja
katkismuksesta selväksi luetut paikat. Niitä minä taas puotin kuin
hyllyltä enkä pelännyt särkymistä. Minä näin, että rovastista on
mieleen, niin minä parannin kuin hyvä hevonen juoksuaan, kun hiostua
alkaa. Rovasti alkoi kallistella päätään kuin pulliaishavukka
viiritangon päästä hiirtä vahtaellessaan eikä yrittänyt muistaa ottaa
kiinni ollenkaan lukuani. Viimein kun lopetti, otti polvelleen minut
istumaan ja siinä silitti päätäni, taputteli, ja kiitteli kupliksi
veden päälle ja antoi pikku kirjan minulle ja sitten vielä kiitti.
Sitte rupesi toisia luettamaan, siskoani ja veljiäni, jotka olivat sen
aikaa päältä katsoneet, kun minä lueskelin. Siskoni vaikka oli
neljäntoista vanha, niin hänen luvustaan ei tahtonut tulla mitään
tolkkua. Sitä niin ujostutti. Ja veljeni se ei osannut papin
jälestäkään. Ei katkastua sanaa saatu siltä. Rovasti sanoi äidille,
että
»säkissäkö näitä on kasvatettu, kun nämä eivät osaa ollenkaan? Ja tämä
Tapani on niin erinomaisen hyvä.»