Kirkossa.
Pastori oli paremmin Jumalan mieluinen isästä kuin rovasti. Sitä isä
kiitteli, että se osaa näyttää tien taivaasen ja puhuu kauniisti ja
raamatun mukaan. Mutta kirkkoherra se puhui vaan maallisesti. Ja
maisterin saarnavuorolla aina isä ja äiti kurkkasivat surkean näkösinä
kirkkoon. Minuakin arveltiin kerran käyttää kirkossa näkeiksi,
rupeaisiko tuohon Jumalan sana pystymään. Ja isäni niin vei kirkkoon
mukanaan. Istuttiin erääseen penkkiin. Vaan siihen ristin nurkan
suojasta sopi vaan laitaa näkymään kirkon perässä olevasta
kuvataulusta, jossa oli Vapahtaja kuvattu ristiin naulituksi ryövärien
keskeen. Minä aloin sitä kurkistella että näkisin kokonaan. Isäni
kielsi. Vähän ajan päästä en muistanut enään kieltoa, aloin taas
venyttää kaulaani sinne päin. Vaan kun lyhyeksi kävi kaula, etten
yltänyt näkemään sen nurkan ympäri, joka suojasi kuvan, niin täytyi
panna muuta ruumista jatkoksi. Isäni taas kielsi, nuhteli ja sanoi,
että
»nyt pitää istua tyynessä ja kuunnella papin saarnaa».
Pappi juuri nousikin silloin pönttöön. Isä rupesi niin juhlallisen
näkösesti selkä kenossa istumaan, kädet ristissä kirjalaudalla ja
silmät tuijottivat rävähtämättä pappiin, juuri kuin olisivat kantoon
lyödyt. Vaan minun silmäni ne olivat sitä hullummassa vimmassa. Ei
ollut pitkä aika ennen kuin oli kolmeen kertaan yksin lukien luettu
jokainen laipiolauta ja jouduttu sinne peräseinälle, jonka paraat
kohdat olivat nurkan suojassa. Nyt taas rupesivat silmät kiskomaan
kaulaani, vaan ei se sinkonut sen pitemmäksi. Nousin seisoalleni,
kurkistin toisen penkin päältä, ja nyt näkyikin kokonaan se kuvasto.
Silloinpa vihan vimmassa isä kiskasi viereensä istumaan. Minä taas
katsomaan laipiolautoja, vaan ne oli ennen luettuja, ennen nähtyjä.
Silmäni kiersivät taas sinne peräseinälle kuin ainakin saalispaikkaan.
Mutta nurkkapahuus kun oli siinä tiellä! Minä koetin kurkottaa ja
kurkottaa nähdäkseni. Isä kiskasi ja jysäytti istumaan niin että koski
kipeästi. Mieli poskeni vähän pullistumaan, silmäni hämärtymään, vaan
siihen se kuitenkin suli. Pari hernettä vettä solahti silmäkuopista,
siinä kaikki.
Pappi paraaltaan saarnata mellasti, huuti, paukutti ja möyräsi,
semmoisessa vimmassa, että koko kirkko helisi kuin vanha patarämä,
johon rautakappaleella laitaan koputtaa. Viimein heitti tuon kauhean
melun, pyyhki otsaansa ja lukea pölisi vähän aikaa vielä, mutta
rauhallisemmasti. Näytti kuin olisi se vihattu kappale loikastunut
ulommas, jolle äsken näytti niin kovasti äkää olevan, että oli purra ja
pistää. Kun hän laskeusi pois, niin me kävelemään ulos ja menimme
kotiin.