Lehtiä taittamassa.
Olin kahdeksanvuotias, kun muutamana syyskuun päivänä hyvin kylmällä
itätuulella lähdettiin koko rahvaalla lehtiä taittamaan. Minulla oli
sormi kipeä, etten voinut taittaa, niin pantiin kantamaan jälestä
kotiin niitä lehtiä. Vaan se ei ollut helppoa, kun takkaa kantaessa
tuli hiostavan lämmin ja metsään mennessä värisyttävän kylmä, että piti
juosta palatessaan.
Siellä oli isä jo aina takan tehnyt valmiiksi sillä aikaa, kun olin
yhtä viemässä. Vaan nepä aina kerta kerralta väsyvälle poika ressukalle
eivät olleet sattuneetkaan paraiksi raskaita. Ei tarvinnut monta viedä
ennenkuin itku tuli toiseksi kantajaksi. Sepä toveri vaan viivytti,
että alettiin perillä torua ja sanottiin olevan laiskuuden syynä.
Käskettiin joutua pikemmin takasin. Mutta se oli mahdotonta, aina kävi
matka pitemmäksi ja itku hartaammaksi.
Raskasta takkaa kun yli voimaini kannoin ja sen ohessa itkeä turskin,
niin se ei tehnyt sisuksilleni hyvää, ja jopahan viimmein alkoi veri
lähteä rinnastani. Silloin muistin mitä ukkovaari aina puheli, että
Jumala auttaa ihmistä. Mutta minkätähden se minua ei nyt auttanut? Ihan
pelkäsin kuolevani, rintani oli niin kipeä ja hengittäessä ryyhitti
kuin metsäkissan rinta ja verta lähti. Koetin kuitenkin vielä takkaani
viedä eteenpäin. Jonkun kymmenen syltä kannoin nuivasin takkaani ja
aina makasin. Päätäni viemasi ja sydäntäni ellosteli pahasti.
Isäni tuli hakemaan ja tapasi vielä minut taipaleella makaamassa. Jo
matkan päässä tullessaan alkoi ärjyä, että
»vieläkö sen tulinen lurjus olet taipaleella nukkumassa, vaan heräät
vissiin, kun minä joudun.»
Sen kuultuani säikähdin, verta purskahti suustani enemmän ja menin
aivan tietämättömäksi tainnoksiin, etten tiedä kurittiko hän minua vai
ei. Lähellä kotia olin isäni selässä, kun toinnuin. Isäni kantoi kotiin
ja äitini toi vähän rehuja lattialle ovensuuloukkoon. Siihen laskivat
minut ja panivat vähäsen raanurepaleen peitokseni. Mutta tuli kova
kuume, että tuleen luulin syttyväni. Kylmää vettä rukoilin, vaan sitä
ei annettu kuin lusikka aina pitkän ajan päästä. Koettelin rukoilla
miten vaan taisin, vaan siitä ei ollut apua. Törmäsin itse usein ylös
vettä tavottelemaan, vaan eivät sittenkään antaneet, sanoivat pahaa
tekevän. Sitä tuskaa ei voi kertoa, mikä raivosi sielussani silloin,
kun äidin, isän, siskojen ja veljien sydämmet olivat niin kivettyneet,
että voivat tukkia korvansa minun rukouksilleni, niin että semmoisessa
tuskassani ei annettu vettä. Siihen tuskaan luulin halkeavani ja
kuolevani kerrassaan pois.
Viisi viikkoa olin ollut yhdessä houriossa ja kaksi kertaa kuului
katsotun hengen lähtöä sillä ajalla. Pitkältä olin maannut ja paljon
oli ruumiissani niitä paikkoja, joista nahka oli lahonnut pois, eläviä
matoja oli muutamissa haavoissa. Sydäntä särkevä suru valtasi, kun ensi
kerran katselin puoleksi lahonnutta, luiksi kuihtunutta ruumistani,
hintyneitä, voimattomia käsiäni.