»kyllähän sen nyt jo alkaa nähdä, ja sehän on aina, että joka ei parane
se pahenee.»
Mutta kummin puhe sulostutti elämääni. En saata sanoa minkälainen
kappale se oli mielestäni. Tuli hän pois lähtiessään vielä luoksenikin,
silitteli päätäni ja pyyhki esiliinallaan silmiäni.
»Elä huoli olla milläsikään», sanoi, »kyllä sinusta mies tulee, kun
jalka kasvaa, hammas karkiaa. Osaatko sinä jo lukea?»
»Osaan minä vähäsen», sanoin nyyhkyttäen. En saattanut oikein asettaa
itkuani, vaikka se oli ilosta, kun kuulin että minussakin on jotain
hyvän toivon sijaa.
»No, elä huoli itkeä, pilaantuu silmäsi. Anna hevosen huolla,
pitkäjouhen juorrotella! Lähde nyt kanssani kotiin, niin annan sinulle
kirjan, koska jo osaat lukea.»
He alkoivat hommata lähtöä ja minä olin aikeessa lähteä mukaan, vaan
isä sanoi hyvin päättäväisesti, että
»Tapani ei saa mennä kylään. Kyllä ne siihen ovat oppimassa sittenkin,
kun on korva korvan tasalla.»
»Kyllä se on koko herännyt, tuo Keskitalon akka», kuulin äitini
puhelevan heidän mentyään. »On se koko kummi ja senlaisen se on hänkin
valan tehnyt kummina ollessaan. Ilkeäisi, kelvoton, viedä mieroon
sikiön, kun tuossa toinen koettaa paraansa mukaan opettaa ihmiseksi.»
Hetken perästä juoksutti naapurin poika meille sen luvatun kirjan,
jonka nimi oli »Maunulan Matti». Siinä kerrottiin eräästä talonpojasta,
joka isänsä kuoleman jälkeen oli tullut isännäksi ja muutamissa
vuosissa juonut ja korttipelillä hävittänyt talonsa ja saattanut
itsensä, perheensä ja vanhan äitinsä viheliäisimpään kurjuuteen. Se oli
siis maallinen kirja ja se kannettiin oikein juhlariemulla palavaan
uuniin. Katselivat ikäänkuin autuuden ihastuksella, kun kuitenkin tämän
maailman tuli poltti niin jumalattoman kirjan.