Kissasta taas tuli harmi.
Nyt kun ei jäänyt minkäänmoista ystävää, niin rupesin opettelemaan
lukemaan, ja siitäpä sainkin huvitukseni. Aloin lukea mitä kirjoja vaan
saatavissa oli. Vanhukseni pakottivat aapelusta ja katkismusta
lukemaan, vaan minä varastausin tutustumaan muihinkin kirjoihin ja
miellyin enemmän siihen kiellettyyn hedelmään. Silloinpa vanhemmat
kokonaan kielsivät muitten kirjain luvun, siksi kun on aapelus ja
katkismus aivan selvä. Minä kun kaikkein mielusimmin luin raamatusta
kuningasten kirjoja ja aikakirjoja, joissa on niitten vanhain miesten
seikkailuja, niin vanhukset katsoivat sen synniksi ja sielun vihollisen
työksi. Siinä oli heillä selvä todistus, kun minun mieleni riensi
paremmin maallisten perään. Se oli perisynnin vika, jonka juuret piti
nuorena saada revityksi. Ja jos ei hyvästä ollut apua, niin täytyi olla
pahasta, arvelivat.
Mutta mitä enemmän komennettiin lukemaan niitä pakollisia kirjoja, niin
sitä vastenmielisemmiksi ne kävivät ja sitä enemmän halutti vaan lukea
maallisia kirjoja. Ja sepä veikin toivon vanhuksiltani. He alkoivat
vaikeroida, että
»kyllä sen näkee, että sille ei ole apua. Vaan kunhan koettaa taivuttaa
minkä voipi, niin eihän Jumalan tuomiolla anneta siitä syntiä.»
Ja siitä syystä tarkenikin selkänahkani mielestäni liikojakin kertoja.
Semmoissaan se meni aika edelleen.
Erään kerran tuli useita vieraita; oli sunnuntai, ja he rupesivat
joukolla seurojaan pitämään. Isäni oli esimiehenä lukemaan saarnoja ja
veisaamaan virsiä. Vaan kissasta minulle taas tuli harmi, kun heidän
hartaudestaan huolimatta rupesin sille toiseksi sääksi. Äiti otti minua
kädestä, suhahti korvaani jonkun nuhtelevan sanan ja alkoi taas muitten
kanssa veisata höveltää. Mutta eipä aikaakaan, niin kissa siellä
lattialla nosti häntänsä pystyyn, selkänsä köykkyyn, jalkansa niin
pitkiksi kuin voivat venyä ja silloin laukata köykkäsi korvat pystyssä,
ikenet irvellään, tehden matkallaan jos jonkinlaisia joutavia mutkia.
Se kiepasi sen penkin alle, jossa minä olin istumassa, ja siellä se
alkoi kopperehtaa muutaman pienen kenkärajan kanssa. Minäkin aloin
kohdallani olevan penkinjalan juuresta varpaani kynnellä lattiata
raaputtaa, niin silloinpa kissa kärähti kinttuuni täysin sylin, kynnet
harallaan kimppusi ja kärysi, potki ja kuoputti minkä osasi. Minä
ilosta ja säikähdyksestä päästin sellaisen äänen, että jokaisen silmät
irtausivat virsikirjasta. Vaan siltä ei veisuu keskeytynyt. Äitini vaan
sanoi hyvin katkeran haikeasti:
»Herra Jumala hyvästi siunatkoon tuota lapsiraukkaa», painoi päänsä
alas ja kuiskasi tuskin kuuluvasti, »kuinka sinä ilkeät olla
tuommoinen?»
Harmillisen näkösellä mielellä alkoi hän taas veisata ja äänensä
vapisi. Kissapa jälleen kähähti jalkoihini, vaan minä päätin, etten
päästä tällä kertaa mitään häiritsevää ääntä ja koetin pidättää sitä
sisääni, että silmistä vesi tihisi ja poskeni pullistuivat kuin puhuttu
rakko. Kissan into eneni, se liikkui nilkassani kuin tulen sammuttaja.
Juuri virren nuotti sattui olemaan korkeimmillaan, niin silloin ratkesi
siteet ja minulta porahti ulkoilmaan semmoinen ilonpurska, että sana
katkesi jokaiselta kuin puukolla ja silmät erosivat kaikilla
virsikirjasta. Muutamissa vieraissa synnytti niin imelää kutkutusta,
että luuli olevan sen kissanpojan povessaan potkimassa. Silloin silpasi
äiti kädestäni, läksi viemään pihalle sellaista vilkkaa, että varpaat
vaan välistä maahan hippoivat. Tunkion liepeellä sai varpuja kouransa
täyteen, riisui, pani pääni polviensa väliin ja ropotti selkään. Minä
koetin kirkua ja ränkyä kuin syötävä, toivoin, että vieraat ehkä
lähtisivät auttamaan, vaan äiti kääräsi pääni hameen mutkaan ja tukki
suuni, että henkikään ei päässyt kulkemaan. En tajunnut paljon tälle
ilmalle, kun hän minut irti heitti, sillä maailma oli mustana
silmissäni ja korvat kihisi kuin saunankiuas vettä lyödessä.
Selvittyäni ja kun olin halannut äitiä ja sanonut, että anna anteeksi,
rakas äiti, niin oli kaikki sovittu. Äiti talutti seurapirttiin
istumaan penkille, katsoi isän kirjasta missä asti virsi menee, haki
sen ja alkoi veisata.
Minä menin karsinasoppeen ja koetin olla tyynessä kuin vahinko
loukossa. Vaan en voinut itseäni hallita, sillä väliin aina nousi
rinnastani kova nikkasekanen puuska. Kuumana viilteli selkävuoliani ja
sekin lisäsi syytä itkuuni. Virsi oli loppunut, niin isä sanoi, että
»tuosta Tapani pahasesta ei näy kalua tulevan, jos sitä ei kovemmasti
kuritettane.» Ja minulle hän ärjäsi: »Et ole lukenutkaan koko päivänä.
Otapa kirjasi!»
Minä en toista käskyä odottanut, otin aapelukseni ja aloin ääneen
lukea. Vaan pelkäsin, etten osaa kyllin hyvästi, ja kun tiesin olevani
entistä ankaramman lain alla, niin ääneni väkisenkin tahtoi väristä.
Isä tokasi äreästi:
»Mikä siinä kiikastaa, kuin et raittiimmasti saata lukea?»
Mutta kun lukuni siitä kävi yhä sekavammaksi, niin hyppäsi isä ylös
penkiltä, tapasi tukkaani ja möykytti päätäni seinään, että jytisi kuin
riihtä puidessa. Hampaat kirahtelivat yhteen isälläni ja hän rupesi
pieksämään kuin mielivaivanen. Paljoa en olisi enää kestänyt, kun olin
vastikään hengen rajoja myöten revitty. Sattui kummini, Keskitalon
emäntä, ja kasakka Juho paikalle, niin että ottivat käsistä pois.
Kummilleni kertoivat vanhukset oikein sydämmen pohjasta lähtevästä
harmista, että miten se on kovakorvanen ja miten tuossa
seitsenvuotiaassa poikakuotassa on jo saanut ruma henki vallan. Toisia
lapsiaan alkoivat kiitellä ja minua vaan laittaa. Kummini aikansa
kuunneltuaan virkkoi siihen:
»Minä olin tuon kokosena aivan yhdenlainen ja luulivat kaikki, ettei
minusta tule pahastakaan kalua, vaan kalunapa häntä on pidetty. Ei sitä
vielä tiedä tuomita Tapaniakaan, siitä voipi tulla jalompi mies kuin
näistä nyt kiitettävistä lapsista, se on nyt vielä uusi kiittää, kypsi
laittaa.»