Isoisäni tautivuoteella.
Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko jäi
meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä en jäänyt
en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet asiat niin
pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon seura vaikutti
sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan, niin opetti hän
minulle virren värsyjä ja rukouksia, joita käski aina maata ruvetessa
lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi yön pimeydessä
tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun värsyn, jota hänen
ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin sen muistin.
Ja sillä tavoin meni talvi.
Kesä oli alussa, lehti alkoi tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää,
kun isoisäni sairastui melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin,
että ukko on kipeä, ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin
hänen vuoteensa vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi
juttuja ja väliin luki virren värsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti
minuakin turvaamaan luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa,
kun pahat päivät tulevat.
Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu
rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin
istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun
tuumaili harvasteesen.
»Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon.»
Sitten hän lausui minulle: »Jo nyt on, poikaseni, surman suitset
suussani, kalman käpy leuallani, tuonen ohjat olkapäillä.»
Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin, ja
suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään kallisti.
Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita hän kaikin
voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan synnyttäisi
minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska hiki juoksi joka
karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa kastui kuin
järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa kuultu.
Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin
kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein asettui
hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli kotiin
iltasella.
Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui sitä
unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein uskoa, että
hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana lepäsi tuo illalla
tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo syvät silmäkuopat,
joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli kurttuset kasvot, jotka
illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet olivat välkkyvät silmät, jotka
säihkyivät kun hän kertoi elämänsä vaiheita, hermotonna retkotti tumma
käsi, joka viime vuonna niin usein silitti päätäni ja taputteli
olalleni, levollisina näkyi kuin vuori kesäpäivänä tuo tuhansien
mielenvaikutusten reutoma, satojen maailman myrskyjen murtama ja
kuitenkin voittanut korkea rinta. Autiona kuin maja saarella, jossa
ystävä ennen on asunut, oli tuo vanhanakin urhollisen ja ryhdikkään
näkönen mies, ei ollut rauniota parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä,
jonka sydän vielä eilen sykki palavasta rakkaudesta minua kohtaan,
jolle sulimmalla ystävyydellä toivotti Jumalan siunausta elämäni
matkalle.
Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin
seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki semmoisen
vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan siinä ei
auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.
Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut olevan
mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli tuntoani
ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään,