Metsässä isoisän kanssa.
Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena kaiken
aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä kotvasta
kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla, että
»ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan, että ei
tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta.»
»Ei ole teissä linnunpyytäjää», sanoi isäni. »Meidän lintumaat ovat
siksi kaukana.»
»Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan
piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään», sanoi
ukkeli.
Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli hyvä
mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön. Aamusella kun
lähdettiin aijottuun työhön, niin mieli tuntui olevan vähän paremmalla
sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin siipiorava, silkoilin sinne ja
tänne, juoksin edes ja taakse kuin metsäkoira. Päästiin sitte metsään,
ja siellä rupesi ukko niitä pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä
voin. Iltapäivällä lähdettiin kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin
istui telolle ukko ja sanoi, että
»tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella.»
Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi
vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan
muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät,
kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista,
kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja
ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut,
niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta, sen
paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia suuria
karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille niitä
kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana
kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla
hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että
»laaja se on uroon tarha. Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät
kun olet latvassa. Siellä tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina
vastarantasenkin. Tikka on kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei
sitä tiedä lapsena, minkälainen on olla aikamiessä.»
Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta
vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:
»Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen
vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä
eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun
ikäsenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä.»
Niin tuumaili ukko, kun käydä koppasi keppi kolmantena jalkana. Minä
vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen
katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä, että
suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä
kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki
nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä
näkyi olevan vanhat paikkaset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,
jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli
toinen jalka toisen ristinä.
Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi
sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta vitasemaan
yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että
»Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa vettä,
askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas puu toinen tähän
kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki suovaa alenna. Parempi on
katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se
on toisessa kädessä.»
Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon isäntä
vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:
»Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat.»
»Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty», tuumasi ukko, »vaikka ei
sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata
ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt.»
»Miten vanha nyt on äijä?»
»Yhdeksänkymmentäseitseman vuotta on minun kerälläni ajan solmuista
lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan
vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin
olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että vuosi
vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä tästä
mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita lämmittää.
Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen pönkilläni.»
Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi pitkävartista,
suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja lähti astua
telläämään kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä ja välistä
jälessä.
Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme ukon
kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko nukkuikin
heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut pitkään aikaan,
ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä tuntui niin
suloselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin hyvä ystävä,
jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.
Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa näin,
että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat, hyöteät
oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara myrsky, joka
ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat, ettei jäänyt
kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt pois vierestäni.
Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapasin pirttiin, kysyin äidiltä,
että missä ukko, ja kun sain tietää olevan saunassa, menin sinne,
Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.
»Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla», tuumaili ukko. Minä
tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.
Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan
kumpasellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut
kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä,
jonka valkoset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän koreus
ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vaan mentiin ja tehtiin
tehtävänsä.