»Nähtiinpä tuo Pekolan Risto. Siitä nyt mustilaispojan kokosena ei
luullut tulevan ei kolmen koiran syöttäjää, vaan kyllä se nyt miehestä
moukasee. Se ei olekaan jokaisen räkänokan narrattava.»
»Mikä tuo nyt on Pekolan Risto? Suruton miehen roikale. Kyllähän sillä
on sitä maailman viisautta, vaan kyllä taitaa Jumalan edessä lyhyeen
loppua viisautensa. Ja sepä se juuri onkin, että nuorena pitäisi
ihmislapsi saada vakautumaan ja pois siltä maailman hurjalta tieltä
vierautumaan. Ja ensimmäinen ehto on se, että lapsen pitää nuorena
oppia rakastamaan vanhempiansa. Joka sen käskyn rikkoo, niin se
rangaistaan kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä pidän sen
muistossani eikä meidän lapset saa olla niin vallatonna kuin Pekolan
Risto poikasena. Ja niinpä ei poikasena ole paljon jalkansa jatkuneet,
kun vielä pyhäillat löi koppia ja kirppasilla räiki kylän
poikaviikarien kanssa. Kaunis kunnia tämä! Vielä te viitsitte lasten
kuullen sen miehuutta ylistää», puheli äiti oikein tosissaan.
Mutta minä kun kuulin, että ilosuus kelpaa vieraille, niin tulin vaan
ilosemmaksi ja tein kaikenmoisia sukkeluuksia. Muun muassa otin
laudalta pikkusen harmajan lankakerän, solmisin sen purkautumattomaksi
ja jätin siihen jukkoa parin kyynärän verran. Lähdin sitä sitten
vetelemään siinä luulossa, että ehkä kissan poika huomaa, kun näkyy nyt
olevan niin leikkituulella. Eipä pitkältä tarvinnut vetääkään ennenkuin
kasahti pienonen harmaa elävä sen kerän kimppuun, otti sen hampaittensa
ja käpälöittensä väliin, kemmahti selälleen, löi painia sen kanssa,
potkia riksutti taivasta kohti, kipruili ja mulkerehti. Siitä hyppäsi
kahdelle jalalle, taas paiskausi selälleen ja potki ja telusi kerän
kanssa, ja aina kävi sen innolle kun minä hiljalleen nykäsin sitä
kerää. Välistä heitti irti, loikastausi vähän syrjään, vaan kun minä
liikutin kerää, niin silloin ropsahti taas kynsin hampain siihen
käsiksi ja telkkusi ja mäiki sen kanssa, että vanha kissakin tuli
siihen yhteen nujuun toiseksi sääksi. Ja sitte siinä vasta elämä rupesi
lentämään, kun ne yhdessä rupesivat kemuamaan. Se nauratti jokaista
vierasta, että katketa olivat, ja kutkutti se minuakin aivan sydäntä
myöten. Joku vieraista sanoi, että
»kyllä tuo poika hoksaa ne lystipaikat.» Vaan silloin tuli äiti ulkoa,
mulautti minuun silmänsä kuin kellokaslehmä siihen, jonka hän on saanut
pelkonsa alle ja tahtoo, että pitäisi siirtyä tieltä pois. Äiti ärjäsi,
että
»joko sinulla taas on muuan piruus siinä harjoitettavana? Älyätkö vai
tahdotko häntäluusi päälle.»
Silloin piti totella. Menin isoisän viereen rahille istumaan.
»Lyhyeltä on virsi kaunis», sanoi isoisä äidille, joka rupesi yhä
jatkamaan riitelyään.
Vaan en minä siinä malttanut kauvan istua, lähdin kävelemään ulos
vetäen jälessäni sitä lankakerää toivossa, että kissa ehkä sen huomaa
ja tulee jälessä. Silloinpa juoksi Samppa jälkeen ja polki kerää, että
katkesi jukko. Suututti se minua. Minä pukkasin häntä ja ryöstin pois
keräni. Samppa rupesi itkeä värnöttämään. Samassa tuli äiti, jauhoi
tukkaani, niin että säkenet silmissä vilisi, otti kerän ja antoi
Sampalle, joka sitä katseli kuin pulliaishaukka kiiluvin silmin ylpeänä
voitostaan. Vaan vieraista muuan sanoi, että
»nyt oli tuon toisen pojan syy, ei olisi pitänyt Tapania kurittaa.»
»Tapanin pitää huimemmalleen antaa perään. Mitäs rupesi koko peliin.
Muistaa vasta istua tyynessä. Ja ei ole sitä vailla, että niistä
joutavista ei olisi kielletty, kyllä se on saanut muistipaloja useammat
kerrat. Mutta oikean ihmisen tavalla se ei kyllä pysy siunaaman aikaa.
Sen on jo lapsena saanut sielun vihollinen riivata ja sokaista, että ei
anna kuritustakaan totella. Toisia lapsia niitä ei ole tarvinnut monta
kertaa piiskata eläessään, vaan näettepä miten ne ovat vakaat kuin
vanhat ihmiset. Jo sitä on lysti nähdä tuommoista lasta kuin tuokin
Katri on. Se ei ole ikänään särkenyt korvia ei vanhemmiltaan eikä
muilta.» Syvästi huokaellen meni äiti asioilleen.
Vaan äidin nuhdesaarnaa en saattanut ottaa omakseni.