Isoisä puhutteli kaimakseen.
Syksypuolella kesää muutamana pyhänä tuli meille paljo vieraita.
Miehiäkin oli lähemmäs kymmenen ja niitten joukossa eräs hyvin vanha ja
ryhdikkään näkönen äijä. Se kuului olevan minun isoisäni. Isoisä kutsui
minua kättä antamaan ja puhutteli kaimakseen. Enkä minäkään kauvan
viipynyt, ennenkuin menin rohkeasti, lopsautin kättä että läiskähti. Ja
samoja antimia jakelin kaikille vieraille. Sitte se vanhus kutsui
siskoani ja veljeäni kättä antamaan, vaan ne eivät tahtoneet tulla, ei
minkään edestä. Vanhempien pakotuksesta tulla kännistivät kuitenkin.
Vaan eihän siitä tullut oikeata kalua siitäkään annista. Isoisälle vaan
pistivät kuin joku pikkukapine olisi ollut muilta salaa kouraan
pistettävä ja sen kanssa mennä kyykkäsivät karsinasoppeen, josta
alkoivat katsoa ällöttää kuin lehmä uutta konttia. Muuan niistä
vieraista sanoi, että
»tulee raitis mies tästä Tapanista. Ei tämä ujostele enään. Nää toiset
ovat ujompia.»
»Ei sillä Tapanilla ole häpyä ujostella ketään», sanoi äiti. »Vaikka
olisi minkälaisia vieraita, niin siellä se on joukossa. Jos
kieltäisikin, niin eihän sille lie suusanasta apua, se ei tottele, kun
ei vaan keppiä ottane. Nämä toiset ne vaan kyhnöttävät, ei ne nämä
pakkau vierasten jalkoihin.»