Karkasin metsään.
Se kesä meni semmoissaan ja tuli talvi. Välimme sisko Katrin ja veli
Sampan kanssa ei siitään somentunut. Riitaa ja rätinää oli Katrin
kanssa, ja Sampan hoito oli minusta karvasta kuin terva. Minä sain
nöyryytystä, vaan sydämmeni ei ottanut nöyrtyäkseen.
Seuraava kesä kun tuli, oli se minulle samanlainen kun mennyt. Samppa
vietiin Katrin kanssa niitylle ja minut jätettiin taas pönkän taakse
siihen entiseen puolipimeään pirttiin. Koettelin rukoilla miten vaan
osasin, lupasin olla nöyrä ja kuuliainen, vaan ei siitä heltynyt
ylivalta. Piimäkuppi, leipäkannikka ja sen päällä vähän voita tuotiin,
salpa oven päälle lyötiin ja sanottiin:
»Kyllä siellä ei ole hätää, ilman pahoissa juonissasi itket, vaan kyllä
siellä sulaa sydämmesi.»
Olin kuudennella ikävuodellani, siis kaikkein kilhuimmallani metsässä
ja niityllä juoksentelemaan. Mutta menepäs nyt, kun olit oven taakse
salvattu, koko kesäksi salvattu neljän seinän sisään.
Kyyneleet tunkeusivat silmiini ja vähän väliä ryöstäysi syvä huokaus.
Nousin katsomaan ikkunasta ulos. Kaunis oli ulkona päivä. Lampaan
vuonat tanhualla hyppivät ja kippelehtivät. Minun kävi kateeksi niiden
tila. Aloin miettiä miten pääsisin ulos. Kävin pukata rysäyttämässä
ovea, että eikö olisi unehtunut pönkkä pois. Vaan ovi ei mahtanutkaan,
sama kuin uunin kylkeä olisi puskenut. Karvaaksi painui mieli. Entäs,
jos sären lasin? Vaan samassa näin aivan kuin silmissäni äitini,
karahka kourassa, ja valtasi minut semmoinen pelko, että kauhisti.
Olla täytyi siis niin kun olin pantu. Vaan mietteet poispääsemisestä
kun kerran olivat mieleen johtuneet, niin jatkuivat edelleen. Ja illan
tullen tulin siihen päätökseen, että huomenna karkaan. Aamusella
ennenkuin työlle menevät kätkeyn olkilatoon. Sitten kun ovat menneet,
lähden kävelyyn, menen vaikka minne asti. Joku hyvä ihminen ottaisi
pojakseen. Minä kuvailin sitä niinkuin jo olisi tapahtunut. Vaan
seuraavana aamuna, kun panin toimeen päätökseni, kävi huonosti.
Löysivät minut olkiladosta hetken haettuaan ja äiti jo siellä antoi
kukakäskyä oikein tuntuvasti. Niskatukasta talutti hän sitten
kartanoon, työnsi oven raosta sisään ja iski pitimen ovelle. Huusi
sitten:
»Menepäs, poika, nyt pakoon.»
Katri äidin kumppanina häsysi ja akkunan takaa huusi:
»Tule niitylle, siellä on marjoja.»
Niin mieltä karvasteli, että hampaat puristausivat yhteen ja vasta
kotvasen ajan kuluttua purskahti itku, tuli äkkiä kuin ukkosen sade.
Mutta karkaamis-ajatus ei ollut kuitenkaan täydellisesti haihtunut.
Uudestaan se elpyi taas, ja tuli entistä valtavammaksi. Minä päätin
karata metsään. Sieltä eivät löydä, kun juoksen kauvas. Tehty on työ
alotettu. Ja toivo taas hivensi sen päiväistä vankeutta.
Ja kun seuraava päivä tuli, otin aitani ajohevoset, lähdin kapistamaan
alle ilman aidattoman. En tiennyt mikä tien päässä lienee, menin sitä
soittuaan, juoksin minkä minusta lähti, riensin kuin petoa pakoon. En
uskaltanut tuskin hengittääkään, pelko ajoi takaa. Pelotti, että jos
joku näki minun lähtevän ja lyöttyi perään. Viimmein alkoi lääpästyttää
ja sain rohkeutta katsomaan jälkeeni, että näkyykö jälestä ajajaa, ja
kun ei näkynyt ketään, silloin remahti vapauden päivä silmissäni
valoisimmalleen, silloin puhalsin tyhjäksi tuon paisuneen rintani ja
siinä puhalluksessa laskin tuulen teille kaikki katkerat muistot
kärsimisistä. Ikäänkuin voitosta sykki sydän.
Muutaman vaaran liepeellä oli nuori, aukea aho, jolla oli paljon
puolikypsiä puolukoita ja muutamia lyhyviä vatunvarsia, joissa oli
oikein mustanpunakoita, suuria meheviä vattuja. Sille aholle oli
kokoontunut suuri lammaskarja, joka niitä puolukoita syödä roplasi.
Siihenpä asetuin minäkin ja aloin katsella niitä vattuja, jotka
maistuivat paremmalta kuin vattu. Olin vapaana ja mieleni oli
samanlainen kuin noilla pässikaritsoilla, jotka tuolla körysivät
keskenään ja välistä aina kapusivat suurelle kivelle. Minäkin hyppelin
ilosta, laittausin siihen lammasjoukkoon. Katselin niitä vattuja ja kun
niitä ei ollut, niin selvittelin kypsimpiä puolukoita suuhuni. Sen
lystimpää en luullut olevan kellään tässä maailmassa. Ei ollut vilu,
tuntunut ei nälkä. Kotiin en ajatellut mennä koskaan. Kaikki tuntui
olevan paremmasti kuin kotona.
Ilma oli lämmin ja kaunis, tyyni poutapäivä oli. Vaan iltasella tuli
hyvin julma ukkosen sade. Pilvi kun alkoi nousta ja liketä sade, niin
silloin lampaat alkoivat juosta reklittämään ahon laidassa olevaan,
tiheään kuusikkoon. Siinä näkyivät jo ennenkin käyneen, koska olivat
aivan mustalle mullalle kuluttaneet kuusen juuret. Siihen lampaat
asettuivat sadetta pitämään kuin kotiinsa, rupesivat maata ja märehtiä
vippasivat vaan niin rauhallisen näkösesti, eikä yksikään näyttänyt
minusta pitävän väliä olinpa missä tahani. Pilvi nousi, ukkonen löi
tulta niin hirveästi, että punasena läimähteli pilven savuavan näköset
liepeet ja vettä alkoi tulla kuin saavista olisi kaatanut.
Lehdikkömetsä kohisi kuin koski, ja tuuli riuhtoi puitten latvoja, että
luuli mukaansa vievän. Tuo oli vähän kamakkaa, vaan kun lampaatkaan
eivät pelänneet, niin en ollut minäkään tietääkseni. Asetuin vaan
istumaan hyvin tuuhean, pitkäoksasen kuusen juureen, ja siihenpä
tunkeusi lampaitakin mikä sopi ja asettuivat nukkumaan miessä
huoletonna yöteloilleen. Minäpä kanssa työnnyin kahden lampaan väliin.
Toisella oli kello kaulassa, kaunis kahdeksasoppinen vaskikello, ja se
emä oli niin kesy, että käsiäni nuoleskeli, minä taas sen kelloa
katselin ja väliin aina soittelinkin. Mutta pian uni silmät ummisti ja
siihen nukuin ihan henkihieverinä kuin hako.
Heräsin kellojen kilinästä, kun lampaat puistellen pemistellen itseään
kiireimmän kautta puittivat aholle etsimään mitä murua löytyisi
eineeksi.
Minäkin laittausin pystyyn. Vaan äkkiä sälähti korviini kimakka,
uhkaavan sointunen naisen ääni, että
»täälläkös sen riivattu olet?»
Säikähdin, että lysähdin polvilleni, värisin, että joka luun solmu
lotisi. Vallaton itku purskahti, eikä ollut tointa paeta. Tiesin kyllä
mikä oli tulossa. Äitini sisko, vanhanpuoleinen nainen seisoi edessäni.
Silmät seisoi hänellä päässä, ja hampaitaan purren tarttui hän kiinni,
nakkasi olalleen kuin jonkun pyydyksestä saadun otuksen. Uhkaellen
kantoi kotiini.
»Sinua kuritetaankin nyt niin paljon, että tottelet. Entiset kuritukset
ovat olleet vähät.»
Ja minä sainkin kuritusta, että sitä kuritusta tottelin, en uskaltanut
paeta toista kertaa. Ymmärsin, että oli tyytyminen pönkän takana
olemaan.
Siinäpähän kesä meni.