Vankeudessa.
Kun minusta ei tullut vanhuksille kelpaavaa kalua, jätettiin minut
kotiin yksinäni silloin kun muut kesäseen aikaan siirtyivät töille
ulkokausteella. Pistettiin pönkän taakse. Varsinkin heinäaikana sain
olla pitkät päivät vankeudessa.
Muistan ikäni, kun ensikerran jätettiin pönkän taa koko kesäseksi
päiväksi. Ruuaksi pantiin voileipä ja kupillinen piimää ja lyötiin
salpa lujaan oven päälle. Koetin rukoilla ja itkeä, vaan se ei
auttanut. Sinne jäin ja oven edessä itkerehdin siksi kunnes väsyin ja
uni tuli. Kun heräsin, tuli sama työ eteen. Syöntiä en muistanut
ollenkaan.
Vihdoin viimein tuli äiti ja tapasi minut itkemässä ja silmiäni
hieroskelemassa. Niin olin hieronut, että olivat turvoksissa, kohta
umpeen turistumassa. Äiti torui ja kielsi hieromasta. Mutta kun niitä
karvasteli, niin en saattanut olla hieromatta vieläkään. Silloin
tarttui hän tukkaan ja pelmuutti että niskasuonet ruski. Ärjyi, että
»vieläkö itket, hä, vieläkö itket?»
Itkuani kun en voinut pidättää, niin haki sujuvan kepin ja nuhitti
sillä kuin lampomusta koiraa.
Huomissa päivänä oli taas sama kohtalo, vaan en silloin tohtinut itkeä
enkä silmiäni hieroa, kun äitini tuli kotiin. Ja muistin syödä
ruokiani. Ja siitä äiti kiitteli.
Sitä menoa kesti, samaa vankeutta. Siihen aloin tottua sen verran,
ettei niin itkettänyt, vaikka eihän tuota olisi jaksanutkaan enään.
Tuntui kun olisivat kuivuneet vesilähteet, joista karvas mieli imee
kyyneliä. Ainoastaan välistä tuli sydäntä värisyttävä, katkera puuska,
niin silloin muutamia pieniä helmiä vierähti kasvoilleni.
Tuohon ikävyyteen umpipäähän haudattuna istuin yksinäni päivän
päivältään. Mutta eräänä päivänä alkoi penkin alta kuulua jonkunmoista
liikettä, jota minä tirkistelemään ja katsomaan. Vähän ajan perästä
näin elukan, joka hiljakseen mateli penkin aluksia, keltasen ja valkean
kirjava elukka. Se oli mielestäni ihmeen kaunis ja toivoin, että kun ei
milloinkaan menisi pois. Koettelin ottaa käteeni, vaan se kun alkoi
kähistä, niin minä näin, ettei se sille kelpaa. Muulla koettelin
kesyttää. Hain piimäkuppini, panin sen lattialle eteen sille. Sepä
rupesikin paikalla syömään, tokasi kuin lintu aina sitä piimää suuhunsa
ja nosti sitten päänsä pystyyn. Aina tokasi ja aina nosti päänsä
pystyyn ja sitä tekosta teki kauvan aikaa. Se oli minusta mieleen.
Olisin antanut kaikki ruokani sille niin ihmeen kauniille elukalle.
Vaan sepä aikansa syödä vintattuaan vetäytyi kokoon niin kummalliselle
kiemuralle, että sitäkös ihmettelin ja rupesin taas ottamaan käsiini.
Vaan se rupesi kähisemään ja pani suunsa niin vihasen näköseksi. Sitten
kun heitti sähisemästä, niin lipsutti ja luikutti kieltään niin
vikkelästi, etten erottaa tahtonut. Minä kun näin, ettei sille kelpaa
minun hyvittelyni, niin annoin rauhassa nukkua siinä lattialla.
Istahdin vaan viereen ja katselin sitä keltasen kirjavata, somasti
tehtyä vyyhtiä. Olisin suonut olevan sen käsissäni. Mutta se aikansa
siinä oltuaan oikaisihe hiljalleen suoraksi ja lähti mutkaillen mennä
loirottamaan pois penkin alla olevasta reiästä, joka oli lahossa
seinähirressä. En olisi mielelläni päästänyt ja tartuin häntään, kun
oli siinä reiällä menossa. Vaan se oli kylmä ja liukas, niin luiskahti
kuin matikan pursto ja niin se meni. Tuntui elämäni paljon
hupasemmalta, kun olin saanut semmoisen toverin kanssa oleskella.
Huomenna kun jäin taas siihen entiseen tilaani, niin odottelin
tulevaksi sitä eilistä kaunista elävää. Ja kun ei sitä näkynyt pitkään
aikaan, luulin, ettei tulekaan. Mutta vihdoin kun jo olin herennyt
odottamasta, havaitsin kirjavan elukan kuljeksivan penkin alla. Heti
pyöristyi silmäni, ja kun niissä päivän valossa kimalteli vedet, niin
se elukka toisinaan välähteli silmissäni koiran korkuisena ja ne
kirjavat sen selässä oli niin moniväriset, ett'ei siihen olisi
piisanneet vesikaaren kaikki värit. En joutanut siekailemaan, vaan
kopoin piimäkuppini, vein eteen, ja se rupesikin syömään entisellä
tavallaan ja loikuili eilistä rohkeammin ympäri pirttiä. Paistoipa
aurinko muutamasta ikkunasta lattialle, niin hän siihen
päiväpaisteeseen vetäytyi taas semmoiselle kiemuralle kuin eilenkin ja
minä rupesin viereen köllöttämään. Siihen nukuimme kumpanenkin. Kun
heräsin, niin se lasista tuleva pienonen valolevy oli kulkenut monta
kyynärää syrjään eikä näkynyt makuutoveria. Hyppäsin katselemaan ja
havaitsin ilokseni, että se oli siellä piimäkupilla appamassa. Menin
sinne taas luokse, ja nyt ei ollut mihinkään ikävätä. Sekään ei
arastellut enään, vaan antoi silitellä itseään.
Joka päivä tuli se kun palkattu sinne pirttiin ja alkoi itsestään etsiä
piimäkuppia, jonka minä heti juoksutin eteen. Tarjosin voileipääkin.
Leipää toisinaan tokasi, vaan voita ei huolinut, lieneekö suolaa
moittinut.
Pyhänä ja silloin kun oli muita ihmisiä kotosalla, niin ei näkynyt
sitä. Minä kerroin kauniista elukasta muille, vaan ne eivät saaneet
päähänsä, että mikä se olisi. Luulivat, että mitä lienen kerran
unissani nähnyt, niin sitä muistelen, ja siihen luuloon jäivät. Minulle
oli ihan sama, jos jäivätkin. Minut kun jätettiin vaan yksinäni, niin
se silloin tuli. Oli koko pitkän kesän jokapäivänen vieraani, ja minä
pidinkin siitä enemmän kuin veli Sampasta ja sisko Katrista.
Vaan syksykesällä äiti tuli keskellä päivää kotiin rieskan tekoon.
Minulla oli paraallaan vieraani luonani piimäkupin vieressä kiemurassa.
Se äidin nähtyään alkoi hommata pois lähtöä. Vaan äiti koppasi halon ja
löi kuoliaaksi sen elukan. Minä itkemään katkerasti. Itkin, enkä voinut
asettua, vaikka käskettiin, ja siitä sain taas kuria, että olin
tottelematon.
Muut kun tulivat kotiin, niin äiti kertoi heille koko tapauksen ja
miten minä olin niin houkka, että itkin käärmeen kuolemata. Siihen muut
sanoivat, että
»ei ole paljon ihmisen luuta, kun semmoista säälii. Kuoharikin
kammoksuu käärmettä, niin tämä meidän lapsi syöttää ruokansakin
käärmeelle.»
»Käärmeen tuo lienee sukuakin, kun hän on niin tottelematon», sanoi
muutama joukosta.
Tuota heidän puhettaan en ollut kuulevinani, surin vaan sen käärmeen
kuolemaa. Juoksin pois katsomaan rauniolle, jonne se oli pantu, että
eikö se alkaisi virota. Vaan eihän se vironnut, joka kerran kuollut oli
ja jonka pää oli aivan repaleina.
Karvas oli mielestäni katsella kuinka se siinä kuolleena makasi.
Mitähän se silloin minusta ajatteli, kun en minä sitä suojellut. Kun en
minä ainoata ystävääni suojellut.
Mitään hupaa, mitään toveria, mitään aikani hauskaa tuossa
loppumattomassa, kolkossa vankeudessani minulle ei jäänyt, siinä meni
minulta kaikki. Vesikarpaleet heruivat poskilleni.