Minua piiskataan.
Seinän raossa vouhotti parin kyynärän pituinen karahka, jolla
vahvistettiin päätös, ja kuin ei ollut yhdestä kerrasta apua, niin
annettiin toinen kerta, joka tepsi. Vaan yhä sitä sentään tuli
välinpitämättömyyttä, kun sattui silmä välttymään. Siskoni rupesi
kieliä kantamaan vanhuksille, äidille erittäinkin, ja minua ropotettiin
selkään ja sanottiin, että
»sentähden sinua kiusataan myötään yksinään souvattamaan lasta, kun
sinä olet niin tottelematon. Kun olisit nöyrempi, niin annettaisiin
Katrinkin souvattaa vuorollaan. Vaan kyllä sinä saat nyt olla
yksinäsi.»
Sepä vaikutti Katriin hyvää, kun näki, että minua ruvettiin kurittamaan
aina kun hän kanteli ja kertoi vikojani vanhuksille. Hän alkoikin kerta
kerralta lisätä ja lisäysten kanssa viedä äidille. Tästä pilausikin
välimme sikseen. Minä koettelin salakähmässä käsirysyllä kostaa sitä
Katrille, vaan eihän siitä tullut kahta valmista, kun olin niin paljon
nuorempi. Mutta sydän ei ollut sen sulempi: koettaa sitä vaan piti,
tuli tuohta tahi malkaa, kävi syvin tahi matalin. Vaikka Katri voitti,
niin oli hän heti valmis kantelemaan minun ilkeyksiäni, josta hetikohta
tukkani pölisi. Vaan siitä ei ollut apua kuin siksi aikaa.
Katri kun oppi siihen, että äiti uskoo kaikki hänen sanansa, niin
rupesi käyttämään leikkikalunaan minun pahaa sydäntäni. Aina nääritti
ja kiusasi minua, että sai suuttumaan, ja siitä hän äidille sanomaan.
Niinpä eräänkin kerran olin Samppaa souattamassa ja siinä vuoleskelin
puikkoa kärkiniekalla puukolla, kun Katri taas tapansa mukaan härnäsi
ja lupasi lähteä äidille sanomaan jotakin ilkityötäni ja menikin jo
juosten pihalle. Silloin pisti vihakseni, että viritin puukon hänen
jälkeensä. Puukko sattui käymään jalkaan ja teki vähäsen haavan. Nyt
olikin syytä ja hyvä todistus. Silloin näytti asiani olevan sillä
kannalla, ettei vähillä selviä, kun äiti tuli kouran täysi varpuja
toisessa kädessä -- ei isojen asioitten aikana piisanneet pirtissä
olleet kuluksi pieksetyt vitsat. Tuli säihki äidin silmistä, kasvot
olivat vihasta punaset. Kun alettiin paljaaseen selkääni ravistaa sillä
varpukoprajaksella ja vielä tukasta pyörittää, koski niin kipeästi,
että pyörryin nimeni tietämättömäksi. Kuinka kauvan lie sitä kylpyä
kestänyt ja mitä lienee tehty, en osaa sanoa. Heräsin vaan kuin unesta
ja pyörin maassa makkarana, tuskissani kirkuen ja voivotellen, kun koko
ruumiini paloi kuin tulessa. Vähän toimeta kun aloin, niin äiti alkoi
vannottaa, etten vasta olisi niin tottelematon. Vaan tuskat olivat niin
ankarat, etten voinut puhua. Mutta äiti uhkasi uudestaan piiskata.
Silloin nousi tuska mieleeni, kun tiesin että ilman en pääse enkä
mitenkään saattanut ruveta anteeksipyyntöön. Pyörryin uudestaan. Kun
toimesin vähän, alkoi äiti sitä samaa virttään. Tosin siinä ei olisi
ollut pitkä läksy, sanoa vaan: annahan, äiti kulta, anteeksi, en vasta
tee semmoista. Mutta niitten sanain sanominen oli vaikea. Muu kun ei
auttanut, niin huulillani ne höpötin ja halasin äitiä. Siihen luuloon
kuitenkin jäin, että minussa ei ollut syytä ollenkaan, että liiaksi
viattomasti sain kärsiä.
Katkeamaton viha istuutui sydämmeeni siskoani kohtaan, ja yhä hän
osasikin sitä kartuttaa. Eikä se ollut kiitettävä sopu Sampankaan
kanssa. Pakostahan sitä piti hoitaa silloin kun olivat näkemässä, vaan
kun lie kahden jääty, niin sai elää omillaan. Minä pojan kiles en
malttanut pysyä siinä yhdessä sijassa aina kuin vanha koni. Vilhakka
luontoni ei asettunut, vaikka kuinkakin kuritettiin. Senpä huomasivat
vanhuksetkin, että ei tule oikeata lapsen hoitajata, jos miten
opetettaisiin.