»tuleppas, Tapani katsomaan mitä täällä on.»
Toista käskyä en odottanut, juoksin ja kuikistin sinne vasuun. Näin
siinä makaavan hyvin pienen punakan ihmisen, juoksin äidin luo, kysyin
hältä hiljaa, että
»mikä se on tuossa vieraan vasussa?»
»Pieni poika», sanoi äiti. »Tuo vieras oli sen löytänyt saunan sillan
alta.»
»Viepikö se pois mukanaan?» kysyin vähän pelossani, että jos tuo vienee
sen löytökäisen.
»Ei suinkaan se vie», sanoi äiti. »Eikö tuo antane minulle tuota.»
Vieras naurusuin toi sen vasun äidin viereen.
Kun näin että se annettiin äidille, niin aloin houkutella sitä vierasta
hakemaan toista minullekin. Vaan äiti sanoi, että
»pidetään yhteisesti tämä. Saat veikoksesi.»
»Pidetään», sanoin vähän verran ilossani ja aloin koetella
etusormellani pienen pojan nokkaa ja poskia. Se oli minusta niin
mieluinen, yhtä mieluinen kuin puuhevonen, jonka Pekka oli minulle
tehnyt siellä toisessa talossa. Sitä hevosta minä sille näyttelemäänkin
heti, vaan eihän tuo sitä nähnyt. Huuti ja melusi vaan. Kuitenkin oli
se minusta mieluinen.
Joka päivä minä palasin sen ääreen ja pakkausin hypelöimään, niin että
usein minut pois pyörähytettiin ja äiti sanoi:
»Ei se ole sinun leikkikalusi.»
Kului muutamia aikoja, niin alettiin sitä pientä ihmistä sanoa Sampaksi
ja vallattiin minulta kätky sille Sampalle. Ja silloin muuttui asia.
Kätkyestä en tahtonut luopua, kun se oli mielestäni minun omani. Ja
siinä olin tottunut nukkumaan, niin muualla mielestäni en saattanut
nukkua ollenkaan. Juonittelin vaan sen kätkyen tähden, ja joka kerran
kun Samppa pantiin siihen nukkumaan, niin kävi kateekseni, että teki
mieleni ajamaan se pois. Ja useinpa sattuikin että häiritsin hänen
untansa, kun silmä sattui välttymään vanhemmilta.
Alettiin pakottaa minua souattamaan, muka kun olin siihen toimeen
kaikkein joutilain koko talon rahvaista, sillä Katrinkin piti tehdä
muuta. Ja se kun oli minua souvattanut, niin oli saanut osansa sillä
kuitatuksi. Souvatus oli minusta vasten mieleen, kun oli kannemieltä
kätkyen päältä. Ja tuntui tuskalle olla kätkyen korvassa, kun siinä
piti olla alinomaa. Ja tuska tuli ylimmilleen, kun alkoi pakkautua uni
ja nälkäkin apumiehiksi. Ei ollut minusta silloin enää mieheksi
lapsenlikan tehtävissä. Vaan silloinpa sanottiin tiukasti, että piti
ruveta pysymään paikoillaan, ja sanan vahvikkeeksi ilmausi seinän
rakoon vesan latvoja, jotka kaiket päivät vouhottivat siinä
muistuttamassa: Tapani souvata Samppaa! Meni mielestäni liiaksi
poikkiloimeen, että piti minulta ryöstetyssä kätkyessä ruveta
alituiseen toista tuudittamaan. Vaan siinä ei auttanut mikään kuin:
käydä käsketyn piti.