nekin, sillä Otto ja Hilja sekä Risto ja Eeva olivat solmittavat nyt
ikuiseen avioliittoon. Niin. Risto on näyttänyt toteen, ett'ei hän
silloin Kaaralan häissä loukannut eikä pilkannut Eevaa, vaan puhui täyttä
totta. Hän oli sittemmin useammat kerrat varovasti tunnustanut
rakkautensa Eevalle ja hän oli voittanut tarkoituksensa, sillä Eeva oli
viimein uskonut, ett'ei se ollutkaan pilkkaa ja häväistystä, vaan
puhtaasta rakkaudesta syntyneen sydämen halun vilpitön tunnustus.
Hehkuvana, nuoruuden kukoistuksesta humertavana, lempeänä morsiamena
seisoi nyt Eeva Riston rinnalla, palkitaksensa sulhonsa rehellistä
rakkautta, sillä olihan hän nyt näyttänyt toteen, että Eeva on ollut
asemansa, tulevan säätynsä ja kumppaninsa vertainen. -- Onpa Risto
pitänyt sanansa, on ollut mies -- on.
Melkein poikkeuksetta oli pappilassa samat häävieraat kuin Kaaralassakin
silloin. Itsestänsäkinhän on arvattava, että kaikki Kaaralaisetkin olivat
häävierasten joukossa, niinpä nuori emäntä, Leenakin. Yleinen rauha ja
rakkaus vallitsi kaikkien kesken noissa häissä, siliä kaikki asiat olivat
sopusoinnussa ja kenelläkään ei ollut mitään kadehtimista toisiltaan eikä
mitään mielikannetta toisiaan vastaan; kaikki oli niinkuin ollakin piti.
Molemmat morsiusparitkin olivat niin iloiset ja tyytyväiset, ei
ainoastaan omiin tuleviin elämänkumppaneihinsa, mutta kaikkiin ihmisiin;
miksikäpä eivät he olisi niin olleet, sillä olivathan he nyt löytäneet ja
saaneet toisensa, eikä heillä ollut yhtään vihamiestä, eivätkä he myös
vihanneet ketään. Nuoruuden innosta hehkuivat he ja uhkarohkeasti
katsoivat he tulevaisuutta silmiin.
Leenakin oli onnellinen, nähdessään, että tuo Eevan ankara peljästyminen
hänen häissään niinkin hyvän lopun sai. Hän seurasi silmillään hennon ja
kauniin sisarensa liikkeitä kaikkialla, kun tämä ilosta loistavin kasvoin
notkeana ja keveänä häilyi morsiusvaatteissaan hääväen seassa. Nuorten
leikkiessä rinkitanssia, istuuntui Risto palavoivana ja väsyneenä
syrjemmäksi ja veti polvellensa istumaan morsiamensa, joka hänellä
leikissä oli viimeisenä parina ollut.
"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani
hyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään ... nyt pysytkin koreasti
luonani", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja
kiertäen kätensä hänen kaulaansa.
Leena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian
hymyili ... kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.
Niinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu,
varsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin
niin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa.
Tyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen
ja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet.
Mutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi
seisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen,
jossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi
antamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia
täyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa
kuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi
valtiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa
ja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja
toisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja
muistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja
kiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui
kirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä
häihin että kirkkoherran puheesen.
* * * * *
Onnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein
tuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun
talon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat
he aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon
kauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä
liikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi
alinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja
suuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt
hyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää
vastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin,
jotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset
vaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä
Ristossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut
hetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.
Semmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän
eteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia
elämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he
tuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan
suruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä
ei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati
ryhtymään tositoimiin.
Oltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve,
kaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle
kannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja
valloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään
muualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin
lemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin
sitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi
isän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin
levollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään.
Työnteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen
pieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima
tuntui veltolta ja väsyneeltä.
Kaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin
ilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei
voinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää,
koskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt
minkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista
muiden mielestä tahansa.
Avioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta
kannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan
ollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä
ottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia,
jotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan,
että hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä
kahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista
poispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa
rauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja
tuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta,
valvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa
rinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku
Antonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta
unesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään
uinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.
Kun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan
aikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän
joskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut
miehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään
haluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän
siellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa
synkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä,
mutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan
tulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka
heidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.
Pikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla
myötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä
hän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja
järjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden
olla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin
ennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän
olla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen,
riensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen
syliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja
esitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille
molemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja
isän ilahutetuksi.
Näennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan
entiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja
seuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin.
Kuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen
lainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn
naamarin alle.
"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? -- -- Puhu nyt toki kerrankaan
vapaasti ja avomielisesti ... sinä et ole niinkuin ennen ... ikäväksihän
näin ollen aika tulee", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa
oli kahdenkesken.
"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?" kysyi Risto synkästi.
"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen.
Sinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta ... oikein minua
peljättää ... voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi vaimo.
"Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Risto teeskennellen.
"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi,
niin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin
sinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata",
sanoi vaimo.
"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän
minua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan", sanoi mies.
"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua
pettää", sanoi vaimo huo'aten.
Semmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa,
eikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen
levollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään
heidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän
keskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli
niinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki
raskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se
salaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.
Eräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva,
joka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia
sukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään
tiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen
sukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.
Ristolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei
talossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun
semmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä
ajan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.
Pappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai
hauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon
ääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän
pyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui
talon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku
Antonia -- kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja
kaikilta kunnioitettu rouva --. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin
olla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.
Kun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi
vieras rouva:
"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä
olisi niin hauska kuunnella!"
Risto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden;
muutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut
mikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.
"Ei ... eihän se ... hän ei ole tottunut..." änkytti Risto.
"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni", sanoi
Eeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.
Sen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.
"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin
aikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain
ihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis
taide", sanoi rouva Eevan mentyä.
Hyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli -- Risto.
Tämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti
pianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle
nuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: "En toki ole niin huono soittaja,
että nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani".
Sitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne
olivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja
selkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon
näppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan
soukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän
viimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.
Olisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi
ensinkään mokomaa puhetta pidetty.
Jotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.
Talon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen
kotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään
velikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen
tuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein
tuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto
ollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin
totipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen
aikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä
kaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.
Kotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä
herännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän
vähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä
puhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli
niinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja
anteeksiantamattoman rikoksen.
Vaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen
poissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän
hyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja
töykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.
Se asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä
kuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään
halunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut
koskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin
viimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa
toimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta
aamulla.
Arvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti
ja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut
mitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta
hämärästä ja ikävästä tilasta.
"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä
enään yhtään pysy kotona?" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun
tämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.
"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona... Nyt sen
sait tietää, jota aina olet kärkkynyt. -- Onko nyt lysti?" sanoi mies.
"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat
puhua?" sanoi vaimo surumielin.
"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja
tilinteettämisiäsi".
"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole
koskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta.
Ainoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella
hyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja
umpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin
muistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei
ole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä", sanoi vaimo vavisten.
"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia
kantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta,
joka on kolme vuotta ollut -- -- ruodulla", sanoi Risto kamalasti.
Vaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei
hän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille
istumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että
olisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän
voinut puhua ainuttakaan sanaa.
Niin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan
piilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen
kasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen.
Huikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista,
mutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa
hänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja
elämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan
siveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella
kylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo
tietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen,
jota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.
"Sinä siis halveksit minua?" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä
äänellä.
"Niin teen ... minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä", sanoi Risto
murhaavasti.
"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit
rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun
mielesi nyt on muuttanut?" muistutti vaimo.
"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi".
"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki
polkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua
rakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen
vaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani,
se olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu
ulkokultainen loisto", sanoi vaimo.
"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni
se oli elämäni suurin erehdys", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.
Vaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään
miehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa
millekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni
pitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä
mennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili
niinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä
kiinnipidellen hiipimään kamariinsa.
Pikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika
kätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti
horjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä,
sillä hän oli sangen voimaton.
"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies,
joka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja
lempivän sydämen? -- Ei toki ... teenhän väärin sinusta, viattomasta
olennosta tämmöistä arvellessani", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja
suudellen häntä.
Hän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni
hänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat
kärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja
erin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti
nälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä
suurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle
osoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet
häntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin
siihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan
loiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä
pois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista
sydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla
piilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt,
missä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään
ja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja
kentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä
tekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa
päällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi
hän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen
ulkokullatuita vakuutuksiaan -- niin, miksi? --
Näitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja
niinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja
viheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut
hänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta
kumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut
nykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja
syöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; -- niin
sen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.
"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?" sanoi hän viimein
puoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.
Siinä itki hän niin kauvan, että kyynelten lähteet kuivuivat ja sydän
tuli murheen pätsissä ikäänkuin hiiltyneeksi.
Sinä päivänä ei vaimo voinut liikkua kamaristansa, eikä hänelle maistunut
ruoka eikä juoma.
Kauheassa synkkyydessä kului aika eteen päin. Kumpikaan ei puhunut
toisellensa luotuista sanaa, sillä mies ei tahtonut ja vaimo ei
uskaltanut. Tämän tähden kävi elämä niin rasittavaksi, synkäksi ja
kolkoksi, että se oli suljetun haudan kaltaista.
Eräänä päivänä tuli Risto vaimonsa kamariin. Tämä kummastutti vaimoa
suuresti, sillä semmoista ei ollut tapahtunut kaukaisiin aikoihin. Mies
istuutui synkän näköisenä tuolille ja vaimo odotti tykyttävin sydämin
mitä hän sanoisi.
"Sinä et saa enään kertaakaan tulla näköisälle silloin kuin vieraita on",
sanoi Risto kolkosti.
"Minkätähden en?" kysyi vaimo.
"Sen tähden kuin minun pitää hävetä sinun käytöstäsi", selitti mies.
"Mitä erin-omaisia rikoksia minä sitten olen säädyllisyyttä vastaan
tehnyt?"
"Sinussa pistää joka aika esiin talonpoikamaisuus".
"Minä en siis olekaan enään mielestäsi säätysi ja kumppanini vertainen.
jommoisen minun kerran vakuutit olevan", sanoi vaimo hiljaisesti.
"Et, senhän olet jo ennenkin saanut tietää", sanoi Risto.
"Sinun ei tarvitse koskaan enään hävetä minua vierastesi edessä", sanoi
vaimo ja huokasi raskaasti.
"Minulla olisi vielä muutakin sanottavaa", sanoi Risto edelleen.
"Sano kaikki mitä sinulla sanottavaa on, sillä minun sydämeni on jo
murtunut siihen määrään asti, että voin kuunnella mitä tahansa", sanoi
vaimo.
"Poika olisi paremmasti kasvatettava, sillä se imee sinusta
talonpoikamaisuutta", selitti Risto.