tuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären
sisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt
Eevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman
käytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä
luonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään;
hän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin
pettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja
ylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä,
lempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin
tyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.
Pruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He
olivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä
koskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.
"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän
olo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin
hankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin
sinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan", sanoi pruustinna.
Pruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä
tienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja
olivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin
vaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän
eteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat
olevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa
pitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja
jotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja
huolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat
niin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä
sättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.
Näitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan
sanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he
vaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.
"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle", kehoitti pruustinna.
Eeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan,
mutta ei vaan saanut sanaa suustansa.
"Minä en voi erota Eevasta", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä
hän oli saanut senverran rohkeutta.
"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne
aika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä,
sisaristansa ja muista omaisistaan", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.
"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä
joutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi
avaraan maailmaan?" sanoi Leena ja pillahti itkemään.
"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme
aikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia
emme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä
meille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me
maksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja
olisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte.
Mitäs tästä ajattelet, Leena?" sanoi emäntä.
"Kyllä minä sitten..." sanoi tyttö itkunsa seasta. Sitten käveli hän
emännän luo antamaan kättä, sillä hän tunsi sydämessään, kuinka suurta
äidillistä huolta emäntä taasenkin oli heistä pitänyt.
"Nythän Eevakin voipi antaa vastauksen minulle", sanoi pruustinna.
"Kyllähän minä muutoin ... mutta mitä minä siellä osaisin tehdä? Enhän
minä ole tottunut herrastapoihin", sanoi tyttö.
"Sen asian saat jättää minun huolekseni. Minä ohjaan ja opetan sinua
missä näytät sitä tarvitsevan; paitsi sitä on minulla samanikäinen tytär
kuin sinäkin olet, hänen kanssaan saat opetella yhtärintaa kaikenlaisiin
taloudellisiin toimiin. Mitä tähän vastaat?" sanoi pruustinna.
"Kyllä kaiketi minä ... pruustinna on niin hyvä", sanoi Eeva ujosti ja
niin oli se asia päätetty.
* * * * *
On kulunut joku vuosi -- useampikin. Suuresti on aika muuttunut
viimeisistä aijoista. Hyvät vuodet ovat parantaneet katovuotten iskemät
haavat umpeen, ihmiset hyörivät ja pyörivät terveinä ja iloisina,
elämisen halua ja toivoa täynnä. Usea ei heistä enään muistakaan niitä
kovia kärsimyksiä ja sitä viheliäistä kurjuutta, joita katovuosien aikana
saatiin niin runsaassa määrässä maistaa; kuitenkin löytyi yhden ja toisen
sydämessä syvä arpi, jota ei mikään paremman ajan iloisuuskaan voinut
tuntumattomaksi parantaa.
Muuttunut oli Kanttilan tytärtenkin asema. He eivät olleet enään
muiden armoilla elämässä eivätkä syömässä armoleipää, vaan he olivat
nyt aikaisia, itsetoimivia ja omatakeisia ihmisiä, jos kohtakin
vielä muiden palveluksessa olevia. Maailma alkoi avata heille uusia
näkö-aloja ja he maailmalle. Entiset pikku ajatukset ja toiminnat
alkoivat haihtua mielestä ja tosi elämä alkoi sieltä täältä kangastella
heidän silmiinsä yhdessä ja toisessa muodossa. Kumpikin heistä oli nyt
siinä ijässä, että heillä oli kokonsa ja näkönsä kädessään ja ehkäpä
tapansakin. Luonto olikin antanut heille runsaassa määrässä kokoa ja
näköä, niin että he nyt täydellisesti kehittyneinä todellakin olivat
paikkakunnan kauneimmat neitoset; tapoja oli heidän siivon ja nöyrän
luontonsa lisäksi hyvä ja huolellinen kasvatus hyvällä lailla lisäillyt.
Paljon olivat sisarukset jo elämältä oppineet, mutta paljon vielä oli
opittavaakin. Kumpikin heistä oli vielä samassa paikassa, mihin he
erotessaan joutuivat, nimittäin Eeva pappilassa ja Leena Kaaralassa.
Vaikka he olivatkin molemmat paikkakunnan kauneimmat immet, olivat he
kuitenkin eritavalla kehittyneet. Eeva oli viimeisen kehityksensä ajan
ollut herrasväen parissa, jonka vuoksi hänen herkkään oppivaiseen
luonteesensa oli juurtunut ja istunut hienoja herrastapoja. Hän kyllä
itse ei luullut niin olevan, mutta jokainen kuitenkin sen huomasi
puheesta, vaatteuksesta ja kaikesta käytöksestä ja elämäntavoista. --
Leena taas oli kasvanut kaiken aikansa raittiin ja teeskentelemättömän
kansan parissa. Koko parhaan kasvamisensa ja oppimisensa ajan oli hän
ollut siistissä, varakkaassa ja työteliäässä talossa, jossa jokapäiväinen
virkistävä ruumiillinen työ ja voimakas ravinto sekä hyvä järjestys
olivat hänen terveytensä karaisseet ja kehittäneet säätynsä kauneimmaksi
helmeksi. Niin -- kääntyipä heidän uransa vähän erisuunnille ja siihen
oli heidät ajanvirta vienyt.
Eipä kummakaan että näin oli, sillä olihan kumpikin heistä
erinkaltaisissa oloissa. Pappilan pruustinna ohjasi Eevaa hyvyydellä ja
helleydellä, niin kauvan kuin tarpeellista oli, kaikenlaisissa talouden
askareissa. Kahdesti ei hänelle tarvinnutkaan yhtä asiaa neuvoa, sillä
ahkeruutensa ja hyvän ymmärryksensä vuoksi käsitti hän aivan pian kaikki
asiat. Näiden ja muiden avujensa tähden tuli Eeva niin välttämättömäksi
pappilan perheelle, että heistä tuntui peräti mahdottomalta hänettä
toimeen tulla. Tämän tähden tuli Eeva heille niin mieluiseksi kuin oma
perheen jäsen ja hän oli osallinen jokaisessa perheen ilossa ja surussa.
Talon Hilja neidin kanssa oli hän samassa suhteessa kuin sisareensa.
Yhtenä he askaroivat, tekivät ja toimivat. Väli-ajat käyttivät he
henkiseksi virkistyksekseen joko lukemalla taikka jotakin muutoin
oppimalla. Siitä seurasi se, että Eeva omasi aikaa voittain melkein
kaikki ne tiedot mitä Hiljallakin oli; muutamissa vuosissa oppi hän
välttävästi puhumaan ruotsinkieltäkin.
Vaikka sisarukset olivatkin noin erinkaltaisissa oloissa ja eri suuntaa
kulkemassa elämänsä suhteen, oli heidän välinsä yhtäkaikki sisarellisesti
sydämellinen. Kun aikaa vaan vähänkään siihen riitti, kävi Eeva
sisartansa Kaaralassa tervehtimässä ja usein oli hänellä pappilan Hilja
neiti mukana. Kun Leenaa pidettiin niinkuin talon tytärtä, oli hänellä ja
talon tyttärillä yhteinen kamari. Tämän pitivät he siistinä ja puhtaana,
että se oli kuin porsliinimuki ja muutoinkin oli se hyvästi järjestetty
ja kalustettu. Tähän veivät talon tytöt ja Leena Hiljan ja Eevan aina kun
he tulivat. Monta lystiä kaskua siellä juteltiin ja monta iloista naurua
naurettiin. Kävivätpä Kaaralan tyttäretkin välisti pappilassa, mutta
harvemmin se tapahtui, sillä heitä haittasi ujous, eikä siellä ollut
heillä täydellistä vapautta.
Niin. Mailma alkoi kääntää huomiotaan tuohon kauniiseen Kanttilan
sisar-pariin. Eri tahoilta ja eri tavalla tuota huomiota tehtiin. Nuoret
herrasmiehet loivat salaa halukkaita ja tutkivia silmäyksiä tuohon
kauniiseen ja siveään pappilan Eevaan, joksi häntä nyt sanottiin, tehden
samassa ajatuksissaan vertauksia ja arvosteluita, että mitenkä tuon asian
kanssa oikeastaan olisi. Yksi ja toinen heistä alkoi keksiä sitä ja tätä
teko-asiaa, jonka nojalla he saivat syytä käydä pappilassa, saadaksensa
edes vilaukseltakaan nähdä tuota miellyttävää Eevaa. Tämän tähden nähtiin
pappilassa paljon enemmän vieraita kuin koskaan ennen, jopa semmoisiakin,
jotka eivät milloinkaan ennen olleet siellä käyneet. Kun useinkin suuri
joukko nuorukaisia ja neitejä kokoontui pappilaan, pitivät he
kaikenlaisia nuorten leikkejä ja kisoja, joihin osaa ottamaan Eevakin
tavallisesti kutsuttiin, milloin vaan hänellä oli vähänkään aikaa muilta
toimilta. Luonnollistahan on, että noissa leikeissä kaskuttiin ja
imarreltiin ja koetettiin seuraa saada niin iloiseksi kuin mahdollista.
Noita imarruksia sai Eeva niin runsaasti osaksensa, että hän alkoi
ujostellen hävetä niitä. Eräs nuori herra oli sukkela keksimään
kaikenlaista lystiä, mutta hän lauleli ja teki niitä temppujansa yhtä
paljon talon Hilja neidille kuin Eevallekin, samassa ollen yhtä
kohtelijas niin toiselle kuin kummallekin. Tämä oli talon ainaisia
vieraita ja kaiken ilon aine ja toimeen panija.
Toinen alituinen vieras oli vähäpuheinen, melkeinpä jörömäiseltä
vivahtava, roteva nuori herra. Hän ei imarrellut ketään, ei ottanut
monasti osaa toisien nuorten leikkeihin ja kisoihin, ei puhellut eikä
seurustellut kenenkään kanssa erikseen, puhui ainoastaan harvoin, mutta
jos hän jotakin sanoi, oli niissä aina havaittavana tarkka miettiväisyys
ja päättäväisyys. Hän näytti vaan syrjästä katsovan asiain menoja ja
tekevän niistä johtopäätöksiään.
Nämät kaksi eivät olleet koskaan poissa pappilasta silloin kun vaan
siellä oli muitakin vieraita, olivatpa he siellä joskus kahdenkin
vieraina. Heillä oli kai siellä jotakin tähtäilemistä ja mielitiettyä,
joka heitä niin usein pappilaan veti.
Minä en huoli sanoa heidän säätyänsä, koska kukaan et kärsisi
säätyläisistänsä mitään mainittavan, varsinkaan jos tullaan jotakin
mainitsemaan heidän varjopuolistansa; mainitsen vaan sivumennen, että
puhelijaamman nimi oli Risto ja juromman Otto ja että he molemmat olivat
aikaisia naimattomia miehiä ja oman virkansa hoitajia.
Samalla laillapa oli Kaaralassakin asiat, vaikka vähän eritavalla. Kylän
nuoret miehet kävivät siellä ahkerasti, sillä olipa siellä kolme neitoa,
joihin sopi nuoren miehen silmänsä luoda. Talossa oli kaksi hyvästi
kasvatettua, siveää ja hyvän-näköistä tytärtä, joiden tiettiin saavan
runsaat myötäjäiset talosta lähtiessään, ja kolmantena oli tuo talon
piika tahi oikeammin kasvattitytär. Hänellä ei tosin ollut rikkautta,
mutta sitä runsaammin kauneutta ja mielen jaloutta, jotka useinkin ovat
niissä asioissa suuremmasta arvosta kuin rikkaus. Kuitenkaan eivät talon
tyttäretkään olleet mielenjaloutta vailla. Niinhän se meni kuin maailman
meno tavallisesti menee. Kaaralan molemmat tyttäret olivat kihloissa.
Leenalle oli tehty muiden mielestä monta edullista tarjousta, mutta hän
aina ne hyljäsi, Tämä oli monenkin mielestä hyvin outoa ja ihmiset eivät
tienneet mitä ajatella. Vihdoin teki pitäjän rikkaimman talon, Kallolan,
ainoa, Mauno niminen poika Leenalle tarjouksen, mutta yhtä huonolla
menestyksellä kuin muutkin. Poika parka oli korvia myöten rakastunut
tyttöön ja joutui sentähden kovan surun valtaan. Sen vuoksi vetosi hän
tytön kasvatusvanhempiin ja pyysi heidän apuansa.
Eräänä kertana kutsuttiin Leena kasvatusvanhempiensa luo.
"Sinä tiedät ja tunnustat kai sen, että olemme kykymme mukaan koettaneet
katsoa kaikissa sinun parastasi?" sanoi isäntä.
"Tiedän ... tunnustan", sanoi Leena punastellen.
"Me olemme koettaneet kasvattaa sinut kunnon ihmiseksi; ja luulomme on,
ettemme siinä ole pettyneetkään. Lopuksi katsomme velvollisuudeksemme
katsoa, että saisit kelpo elämänkumppanin ja että tulevaisuutesi olisi
turvattu. Molemmat ovat sinulla nyt tarjona Kallolan Maunossa; ota
vastaan oiva mies ja kelpo omaisuus ... kaikille ei tehdä semmoista
tarjousta", pitkitti isäntä.
"Minä en voi ottaa vastaan sitä tarjousta", sanoi Leena vapisevalla
äänellä.
Vanhukset hämmästyivät.
"Mitä? Et voi! Mikä siinä on syynä?" sanoi emäntä.
"Minä en tiedä mitään syytä ja kuitenkaan en voi", sanoi Leena.
"Et siis suostu ensinkään?"
"En".
"Odotat kai mielestäsi parempia tarjouksia? Niitä ei tule".
"Minä en odota mitään", änkytti Leena.
"Aiot siis olla naimatonna?"
"Aion".
"Emme suinkaan aio sinulle mitään väkipakkoa tehdä ... tee kuinka itse
tahdot", sanoivat vanhemmat.
"Kiitoksia siitä!" sanoi Leena ja poistui.
"Kummallinen tuo tyttö! Luuleeko hän parempia tarjouksia saavansa?" sanoi
emäntä Leenan mentyä. -- -- --
Muutaman päivän kuluttua tuli emäntä isännän kamariin hyvin hätääntyneen
näköisenä.
"Oletko ikäpäivänä hullumpaa kuullut?" sanoi hän hengästyksissään.
"No mitä nyt on?"
"Minä tiedän syyn, minkä vuoksi Leena ei suostunut Kallolan Maunon
tarjoukseen".
"Annas kuulla!"
"Hän mielii saadakseen meidän Anttia. Kyllä se sentään on liika paljon
uskallettu... Eikö siinä kyllä, kun olemme hänet ihmiseksi kasvattanut ja
laittanut, kun vielä tohtii ... eihän sitä toki Anttia..."
"Mistä niitä tietoja olet saanut?"
"Antti itse tuli minun luokseni ja sanoi, että on varsin paha asia hänen
mielestänsä, kun Leenalle tyrkytetään yhtä ja toista sulhaseksi, sillä
hän on itse aikaa sitten jo valinnut hänet elämänkumppanikseen ja pyysi
nyt saada aikeensa toteuttaa".
"No, mutta Anttihan se sitten miettikin Leenaa, eikä Leena Anttia".
"Niin, niin, jommin kummin ... tietystihän heillä on yhteiset
tuumat ... sehän nyt on tietty, mutta pitäisihän hänen toki tietämän,
että tulokashan hän on taloon -- -- vaikka en minä suinkaan moiti
ihmistä, mutta kuitenkin..."
"Sinä et puhu nyt järkevästi. Kun Leena on kerran mielestäsi hyvä
ihminen, niin miksi sitten estelet? -- Minä tiedän myös, että hän on
kunnon ihminen ja olen jo aikaa salaisesti toivonut noin käyvän ... hyvä
vaan oli, kun löysivät toisensa. -- Rikkaus voipi pian kadota, mutta
hyvät avut eivät katoa; ne kestävät kovimmissakin elämän myrskyissä",
sanoi isäntä, emännän suureksi kummastukseksi.
"Enhän minä tahdo kieltää, ettei Leena ole kelpo ihminen, mutta eihän nyt
toki Anttia..." koki emäntä hädissään änkyttää.
"Huomaasta nyt, kuinka väärät mielipiteet sinulla on. Minä tiedän
varmasti, että sinä olet mielissäsi siitä, kun olet köyhän, orvon tytön
ottanut kasvattaaksesi, etkä ole kertaakaan halveksinut häntä, vaan olet
kasvattanut ja holhonut häntä, niinkuin oman lastasi. Nyt sinä iloitset,
kun olet pyrinnössäsi onnistunut ja tahdot siitä niittää kunnian. Mutta
kun asia koskee niin liki omaa itseäsi, että oma kasvattisi pitäisi ottaa
miniäksesi, silloin nousee ylpeyden synti mieleesi, ettei hän
kelpaisikaan sinulle, vaikka itse ja kaikki ihmiset kunnioittavat häntä.
-- Tämä ei ole oikein; ajattelepas tätä!" puheli isäntä.
"No, enhän minä nyt häntä niin todesta..." koki emäntä sopertaa
häpeissään.
Seuraus tuosta keskustelusta oli se, etkä Antti ja Leena kutsuttiin
isännän kamariin. Ujostellen tulivat he ja Leena vapisi niin, ettei ollut
pystyssä pysyä.
"Olen kuullut, että haluaisitte keskenänne solmita avio-liiton. Siihen ei
meillä ole mitään vastaan sanomista, ja yhdistämme nyt teidät, Jumala
teitä siunatkoon!" sanoi isäntä juhlallisesti, yhdistäen Antin ja Leenan
kädet.
Nuoret kovin hämmästyivät näin odottamattomasta asian käänteestä.
Varsinkin Leena oli peljännyt pahinta Antin ja hänen välillä tehdyn
liiton ilmitulemisesta ja silti hän vapisi niin kovin huoneesen
tullessansa. Mutta nyt, kun hän vihan ja kovien sanojen sijaan sai kuulla
lempeyttä ja odotetun kiukun siaan toivotettavan Jumalan siunausta,
saavutti hänet semmoinen hämmästys, ettei hän ollut pystyssä pysyä. Hän
ei voinut sanoa mitään noille hyville vanhuksille, menihän vaan ja laski
vapisevan kätensä kummankin käteen, kokien samassa salata
ilonkyyneliänsä.
Jonkun ajan takaa oli Kaaralassa isot häät. Kolme pitäjän uljainta
morsiusparia vihittiin niissä, sillä niin oli sovittu tulevien talon
vävyjenkin kanssa, että hekin vihitään samassa kuin Antti ja Leenakin.
Noin isoihin häihin oli kutsuttu pitäjän herrasväkikin; kaikki
pappilaisetkin olivat kutsuttujen joukossa -- Eevakin -- no sepä nyt
tietty -- morsiamen sisarena. Herrasväki noudattikin tarkkaan kutsua,
sillä olivatpa he muulloinkin mielellään vieraina tuossa varakkaassa,
siistissä ja vierasvaraisessa talossa; muiden muassa oli siellä Risto ja
Ottokin.
Syyspuoli kesää oli ja ilma oli mitä kauniimpi. Iloisena hyöri lukuisa
hääjoukko. Vanhemmat ihmiset viettivät aikaansa istumalla ryhmissä, joko
ulkona tahi huoneissa, vilkkaasti kaskuten ja jutellen kaikenlaisista
asioista. Väliin nauttivat he niitä virvoittavia, joita kenkkärit heille
kantoivat ja pistipä yksi ja toinen ukoista piippuunkin ajan ratoksi.
Nuoret panivat toimeen viheriäisellä nurmikentällä kaikenlaisia kisoja ja
leikkejä: tanssittiin laulun mukaan monenlaisia rinkitansseja, juostiin
leskiä, kätkettiin sormusta y.m.s. Nuoret herrat ja neidit ottivat
innolla osaa kansan leikkeihin ja Risto oli kaikissa johtavana henkilönä.
Kaikkialla oli hän hyörimässä, johtamassa ja neuvomassa, ja hänen
johtaminaan kävi leikit kuin itsestään. Miellyttävällä käytöksellään
voitti hän kaikkien suosion. Otto oli nyt, kuten ennenkin, vähäpuheinen
ja synkän näköinen. Hän pyrki olemaan pappilan Hiljan ja Eevan parissa,
mitkä kaikissa huveissa olivat aina rinnakkain ja jos vähänkään tuli
loma-aikaa, istuivat he aina rinnatusten johonkin syrjäiseen paikkaan,
niinkuin sisarpari, ja Otto meni siihen kohta kolmanneksi. Muutoin
seurasi hän leikkejä, niinkuin joku kone, sillä ne eivät näyttäneet
liikuttavan häntä vähän vähääkään. Risto seurasi heitä salaisilla
katseillaan, vaikkei hän ollut heitä näkevinäänkään.
Vaikka jokainen morsiuspari oli kylläkin uljas ja kunnialla täytti
paikkansa, oli Leena kuitenkin päivän sankari. Vaikkei hänellä ollut
mitään rikkauksiakaan, oli kaikki niin häneen mieltyneet, ettei hänellä
ollut yhtään kadehtiaakaan, jommoisia useinkin tahtoo olla, kun vaan
rikas ja siivo poika nai köyhän tytön. Iloisena ja kauniina hyöri hän
hääväen seassa, suoden aina jonkun hyvän sanan itse kullenkin. Emäntäkin
oli unhottanut kaikenni entisen vastenmielisyytensä ja hän häpesi, kun
hän oli ensinkään antanut niin halpamaisten ajatusten mieleensäkään
astua.
"Oletko nyt onnellinen?" kysyi emäntä, mielihyvällä katsellen miniänsä
alkua.
"Sainpa minä parempiakin tarjouksia", sanoi morsian iloisesti ja kiersi
kätensä anoppinsa kaulaan.
Anoppi taputti häntä poskelle.
Ovatpa tämmöiset tapaukset todellakin harvinaisia rikkaan ja
arvossapidetyn emännän ja ruotitytön välillä.
Alkoi hämärtää. Risto jo Otto katosivat muiden joukosta. He olivat
vetääntyneet huonetten taa yksinäisyyteen; Risto oli Ottoa sinne
vaatinut.
"Minä pelkään, että meillä molemmilla on samanlaiset tarkoitukset", sanoi
Risto Otolle, tultuansa kahdenkesken.
"Missä asiassa?"
"Minä luulen, että sinä..."
"Että minä mitä?"
"Minä puhun suoraan: luuloni on, että sinä tähtäilet pappilan Eevaa".
"Siinä erehdyt, veikkonen. Totta kyllä on, että minä tähtäilen, mutta
minä tähtäilen -- Hiljaa", sanot Otto ujostelematta.
"Tuskinpa Eeva sinulle kelpaisikaan?" kysyi Risto ongitellen.
"Kelpaisiko? Minä luulen, että hän kelpaisi vaikka kenelle. Minä olen
kauvan mieltymyksellä katsellut häntä, mutta tarkemmin mietittyäni olen
tullut huomaamaan, ettei hän tulisi onnelliseksi minun kanssani, minä kun
olen niin juro luonteettani. Hän tarvitsee avonaisempaa ja irtanaisempaa
elämänkumppania kuin minä olen. -- Hilja minulle paremmin sopisi. Muutoin
en ensinkään tiedä, jos ma voittaisinkaan Eevan sydäntä", tunnusti Otto.
"Kiitos siitä!" sanoi Risto ja sitten he lähtivät häätaloon.
Eeva oli vetääntynyt sillä aikaa ulos vilvoittelemaan. Yksinään käveli
hän maantielle talosta menevää lehtokujaa. Illan vilponen hämärä siimes
tuntui hänestä niin mieluiselta ja hän vaipui syviin mietteisin. Kun
Risto palasi Oton kanssa tuolta puheluretkeltään, huomasi hänen etsivä
silmänsä, että Eeva on yksin kävelemässä. Varrottuansa sen ajan, ettei
kukaan sitä huomannut, meni hän Eevan jälkeen.
Kun hän saavutti Eevan, säikähti tämä niin, että ääni pääsi, eikä hän
voinut paikalta liikkua.
"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!" sanoi Risto imarrellen.
"Jätä minut rauhaan!" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.
"Ei, ei... Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias... Kuule nyt toki
minua, minulla on tärkeätä sanottavaa", sanoi Risto ja esteli häntä
lähtemästä.
"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset...?" hätäili Eeva.
"Hetkinen vaan ... kuule nyt minua ... minä rakastan sinua, rakastan
kuollakseni ... olen jo kauvan rakastanut", sanoi Risto kiihkoisesti.
"Älä pilkkaa köyhää orpoa ... on orpo raukallakin kunniantuntoa", sanoi
Eeva hämmästyksissään.
"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta... Tahdotkos tulla omakseni?"
"Semmoisia saat puhua vertaisillesi ... orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei
sovi sinun rinnallesi", sanoi Eeva ujosti.
"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan
asemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen", sanoi Risto
innostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi
hänestä edemmäksi.
Epätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan
häätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus,
minkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen
perässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan
niinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä,
eikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet
saavuttanut.
Häätalossa oli valkeat ja joka huoneessa. Eeva koetti päästä kenenkään
huomaamatta sisarensa kamariin. Se onnistuikin, sillä sinne mentiin
porstuasta, eikä siinä ollut valkeaa. Kuten hän oli toivonutkin, ei
kamarissa ollut ketään muita kuin Leena. Eeva oli niin hätääntyneen ja
peljästyneen näköinen huoneesen tultuansa, että Leena sen heti huomasi.
"Herra Jumala! Mikä sinulla nyt on? Olethan kalpea kuin kuollut ja
vapiset kuin kahila virrassa", sanoi morsian sisarelleen.
"Voi rakas sisareni! Minua on kovasti loukattu ja pilkattu", sanoi Eeva
ja kiersi molemmat kätensä sisarensa kaulaan, purskahtaen samassa
valtavaan itkuun.
"No tyynny nyt... Herran tähden, kuule nyt... Kuka on loukannut ja
pilkannut...? sanohan nyt toki jotakin!" hätäili sisar.
Kauvan sai hän hätäillä ja udella, ennenkun Eeva kykeni itkultansa mitään
vastaamaan.
"Minä en voi nyt mitään selittää ... sydämeni on niin ... siitä puhumme
toisella kerralla", sai Eeva viimein sanotuksi.
* * * * *