oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän käsittänyt täydellisesti
miehensä sanoja.
"Sitä sanon, että poika tarvitsee paremman kasvatuksen kuin sinä voit
antaa... Joko nyt ymmärrät?" sanoi Risto säälimättömästi.
"Mitä sitten oikeastaan tarkoitat? -- puhu!" sanoi vaimo ja näytti
kiinnittävän kaiken huomionsa oikein kuullakseen ja käsittääkseen mitä
nyt tulisi.
"Tarkoitan sitä, että poika pitää laittaa muualle kasvatettavaksi".
Vaimo käsitti nyt täydellisesti miehensä tarkoituksen. Elon voima ja luja
päättäväisyys palasi hänen heikontuneesen ruumiisensa ja murheelliseen
mieleensä. Vieno puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa ja silmänsä
säkenöitsivät.
"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on
vielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet
ryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä
päälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule
tapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa
suojelemaan lastani ... ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos
rinnastani, mutta lastani et saa", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.
Risto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta
ja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta
puheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti
lasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. -- Siihen se asia
jäi.
Risto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä
poikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta
puolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta
elämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta
talon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa,
vaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. -- Niin, mitäpä hän olisikaan
sinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä
vierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi
loukannut heidän hienoja tapojansa.
Eräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa
ollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se,
kun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. -- Hän oli
jäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan,
Jonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita
muiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.
Tällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa,
hänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan
olevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja
heittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi
koko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui
hyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti
ja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin
asuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän
kumppanina.
Tuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli
tähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki
huolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki
tulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan
tukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on
Ristossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa
pitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän
olisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän
ja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. -- Nyt vasta
palkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut
tuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä
kovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.
* * * * *
Eräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä
pyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan
vähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja
saavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin
ahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan
kova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä
vaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli
Eeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan
sieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä
kodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu.
Hänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui
polttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan
pieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti
häntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on
voimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä
-- vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja
tuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he,
jotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa
ollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet,
eivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja
sättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.
Kaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä
kiirehtivät häntä vastaan kartanolle.
"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle,
murtuneelle naiselle... Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman
pyyntöä, minä rukoilen teitä ... tehän olette olleet ennenkin minulle
niin hyvät. -- Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi",
sanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.
"Rauhoittukaa nyt toki ... älkää noin kovin hätäilkö -- -- emme me
hyljää ... olkaa vaan tervetulleet... Onhan tuota nyt toki kattoa ja
suojaa, Jumalan kiitos, teidänkin päänne päälle -- käykääpäs nyt vaan
huoneesen", sanoivat vanhukset melkein yhteen ääneen. He hätäilivät
kovasti ja emäntä otti lapsen vapisevan äidin sylistä; ukko otti äitiä
käsipuolesta kiinni, ja niin lähtivät he huoneesen.
Huoneessa oli Leena häntä vastaanottamassa.
"Voi rakas sisareni! Kuinka onnellinen sinä toki olet alhaisuudessasi ja
usealta halpana pidetyssä säädyssäsi. Lämmin, uskollinen sydän on
rinnallasi ja rakkaat, rehelliset ihmiset ympäröivät sinua. -- Sisar
raukkasi joutui väärään paikkaan; kevytmielisyyden uhrina joutui hän
halpuutensa vuoksi ylönkatsotuksi, halveksituksi ja hyljätyksi. Moni ehkä
kummasteli minun onneani, mutta ulkokullatun elämän loistava kiilto ei
ole ihmisen elämän onni, sen minä, poloinen, liiankin suuressa määrässä
todeksi tiedän", sanoi Eeva sisarelleen.
Samassa otti hän sisareensa syliksi kiinni ja purskahti katkeraan itkuun.
Kovain ponnistusten, murhetten ja mielenliikutusten tähden kaatui Eeva
kovaan tautivuoteesen, jossa hän makasi monta viikkoa elämän ja kuoleman
välillä. Leena ei luopunut hetkeksikään sisarensa tautivuoteen äärestä,
mutta istui siinä yöt ja päivät, hoitaen ja vaalien heikkoa, taudin
kanssa kamppailevaa sisartansa. Usein tarjottiin hänelle apua, että hän
olisi saanut vähänkään jolloinkaan levätä, mutta hän ei voinut niin
kauvan sitä tehdä kuin hänen kärsivä sisarensa taisteli taudin kanssa.
Usein houraili sairas. Silloin hän säpsähti jostakin unen horroksesta ja
sanoi: "Voi, voi, Risto, minkälainen sinä kuitenkin olit ... petturi --
unhotit lupauksesi -- pikku Anton... Ei sinusta toki semmoista..."
Hyvän hoidon avulla rupesi sairas vihdoin paranemaan, mutta sangen
hitaasti se kävi. Ensimäisenä huolena tointumisensa jälkeen oli hänellä
lapsensa kyseleminen, vieläkö hän elää ja onko hän terve. Sisar rauhoitti
häntä ja selitti, että vanha emäntä oli kaiken aikaa hoitanut pikku
Antonia ja että poika oli terve ja virkku. Sen kuultuansa rauhottui
sairas.
Tuo tautivuode oli Eevalle ikäänkuin uuden elämän jama. Sillä kun hän
tautivuoteelta nousi, jaksoi hän tyyneemmällä mielellä kantaa kovaa
kohtaloansa ja asettaa itsensä vastaanottamaan sitä uutta elämän suuntaa,
joka nyt oli hänen eteensä astunut. Nöyrällä mielellä päätti hän alistua
kovan kohtalonsa alle ja vastaan-ottaa mitä aika hänelle tuopi.
Risto asui vielä samassa paikassa, mihin hän oli mennyt vaimoansa pakoon.
Hän ei ollut sen koommin käynyt vanhassa kodissansa, eikä kysellyt
vaimostansa mitään; lieneekö tämä tullut häpeästä vai ylönkatseesta, sen
ties taivas. Hän oli harvapuheinen ja synkkä, eikä kärsinyt muidenkaan
puhua mitään hänen ja vaimonsa välisistä asioista.
Heti kuu Eeva taudiltansa kykeni, kirjoitti hän Ristolle seuraavaisesti:
Entinen aviokumppanini!
Palaja omaan kotiisi, sillä siellä ei ole nyt enään ketään, jota
sinun tarvitseisi ihmisten edessä hävetä. Jumala sen yksin tietää,
kuinka paljon minä olen saanut sinun kovan ja tunnottoman sydämesi
tähden kärsiä, mutta nyt se on jo suurimmaksi osaksi ohitse mennyt.
Minä voin nyt jo jotakuinkin tyytyä onnettomaan kohtalooni, enkä
kadu mitään hartaammin kuin sitä, kun annoin petollisten
liehakoimisiesi vietellä puhtaan ja viattoman sydämeni. Kuitenkaan
en toivota sinulle kostoa, enkä mitään pahaa, sen vaan soisin,
että koettaisit vakaannuttaa kovin huikentelevaa ja häilyvää
mielenlaatuasi. Muuta mitään en sinulta pyydä. Elä onnellisena!
Eeva.
Hän ei saanut mitään vastausta kirjeellensä, mutta sekö vai joku muu
seikka lienee vaikuttanut sen, että Risto muutti kun muuttikin asumaan
omaan kotiinsa. Olisipa luullut hänen nyt hyvinkin hyvän olla, sillä
olihan hän täydellisesti voittanut mitä oli tarkoittanutkin, nimittäin:
päässyt erilleen halveksitusta vaimostaan. Niin ei kuitenkaan ollut asian
laita, sillä ikävä ja paha oli hänen olla. Hänen kaunis ja lempeä
vaimonsa oli vaan aina hänen mielessänsä ja elämä tuntui hänestä
sanomattoman autiolta ja tyhjältä. Unissaankin näki hän useinkin vaimonsa
edessään, ja silloin näytti hän hänestä kärsivältä enkeliltä. Tämä tieto
ja tunto teki hänen elämänsä sanomattoman ikäväksi ja synkäksi,
ja tuo ennen niin iloinen mies painui yhä harvapuheisemmaksi,
synkkämielisemmäksi ja närkkäämmäksi ja viimein tuli hän kaikilta
kummailtavaksi jöröksi. Ei häntä huvittaneet vieraat, ei seurustelut
muiden kanssa, eikä mitkään. Hän oli monta kertaa tunnustamaisillansa
suurimman erehdyksensä, mutta häpeä ja ylpeys estivät häntä siitä.
Eeva oli tottunut hyväksi käsityön tekiäksi. Hänellä oli työtä yllin
kyllin ja hän teki sitä halulla ja ahkerasti. Näin tavoin ansaitsi hän
riittävän toimeentulon itsellensä ja lapsellensa, vieläpä sai vähän
säästöönkin; näitä säästöjä aikoi hän panna talteen sillä varalla, että
voisi pikku Antonia kouluttaa, kun se aika tulee. Hänellä oli sievä huone
asuttavana, johon talo antoi vielä lämpymänkin, eivätkä Kaaralaiset
koskaan suostuneet ottamaan niistä minkäänlaista vuokraa tahi maksua.
Pikku Anton oli jo jalanjuokseva ketterä poika, ja oli kaikkein lemmikki
ja suosikki, mutta kaikkein enimmän häntä toki äitinsä rakasti, uhraten
elämänsä ja kaikki voimansa hänen hyväkseen.
Eräänä päivänä nähtiin se kumma, että Risto asteli Kaaralaa kohden. Eevan
sydän tykytti kovasti ja hän kiirehti kamariinsa. Leena meni Ristoa
vastaan ja ohjasi hänet suorastaan Eevan kamariin. Mielenliikutuksen
tähden oli vieno puna noussut Eevan kasvoille ja semmoisena oli hän
sangen miellyttävän näköinen. Pikku Anton telmi hyötyisänä ja verevänä
lattialla, äännellen ehtimiseen kaikenlaisia lapsellisia sanoja.
Alakuloisena ja ujona astui Risto huoneesen. Hän luimisteli ja katseli
sinne tänne, mutta hän ei ottanut katsoaksensa suorastaan vaimoansa
silmiin.
"Tule tänne peremmäksi istumaan", kehoitti Eeva, kun näki miehensä
neuvottomuuden.
"Kylläpähän tässä..." sanoi Risto, haapuroiden samassa likinnä olevaa
tuolia, jonka hän veti aivan ovipieleen ja istuuntui siihen.
Seurasi tuskallisen pitkä äänettömyys.
"Eiköhän olisi parasta, että taasen yhtyisimme", sanoi Risto vihdoin.
"Ettäkö kuinka?"
"Tarkoitan että unhottaisimme entiset ja yhdistyisimme jälleen ...
ikävähän on näinkin", pitkitti Risto.
"Se ei tapahdu enään koskaan. Minä olen sinulle kerran antanut sydämeni,
mutta sinä olet sen halveksien hyljännyt ja kauhealla kylmyydellä
murskannut. Voi, Risto! Löyhät olivat sinun lupauksesi ja lyhyt oli
rakkautesi, joilla sinä minun petit! Minulla ei ole enään toista sydäntä
sinulle antaa, sillä se mikä minulla nyt on, se on pyhitetty lapseni
kasvatukseen. Mitäpä hyvää siitä olisikaan, jos nyt, kun sydämeni haavat
ovat vähän paremmat, antaisin itseni toistamiseen pettää, sillä olenhan
vaan ruotilainen ja semmoisena olisin sinulle haittana vierastesi aikana,
jota paitsi talonpoikamaisuus pistäisi minusta esiin joka päivä. -- Ei,
Risto, paras on näin, sillä minä voin nyt jo joihinkin määriin kantaa
kovan kohtaloni", sanoi Eeva värisevin äänin, ja kirkkaat kyyneleet
kiilsivät hänen silmissänsä.
"Hyvästi".
"Hyvästi, hyvästi! Jumala sinulle anteeksi antakoon!"
Risto meni ja hänenkin silmissään kiilsi kyynel.
End of Project Gutenberg's Jälkipoimintoja III, by Pietari Päivärinta