saaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se
ei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole
myös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla
antanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on
ollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se
apukin tulee. -- Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten
huoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa
tuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja
toisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä
akkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä.
Kolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia
ja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana
päivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja
raittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. -- ... Niin, ja
sittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella... Kolme
sairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin... -- --
Ruumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita
työhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet
enään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne
ovat meillä tarpeettomina konikaluina. -- Ja ilman sitä, onh..."
"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin
huoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?" kysyi kuvernööri
keskeyttäen.
"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut
siaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää
kuin ennenkään", selitti johtaja.
"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?"
"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä
avonaiseen akkunaan.
Avara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa
peltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja
vanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla
vainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai
pellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei
etäisyyden vuoksi voinut eroittaa.
"Minä ymmärrän -- -- mitä he tuolla tekevät?" sanoi kuvernööri.
"Niin ... Mitäkö he tekevät...? Sitäpä minä äsken yritin tekemään,
että selittämään... Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei
vaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja
niissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita
pikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja
suolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti
ottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin,
mutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme
pataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa
vaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta,
tahi niin näin -- miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä
saamme hyvän ja voimakkaan ruo'an ... onpa se toista kuin olki- ja
peuransammal-velli -- -- sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään
... eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. -- --
Herra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme... Niin ja -- näin
olen tehnyt -- nyt saatte rangaista minua miten tahdotte ... minä olen
paljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea", selitti johtaja ja
hänen äänensä värähteli.
Osan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä.
Totisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä
kiinni.
"Ystäväni!" sanoi hän. "Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin
minulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja
toimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle
anteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten
taidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan.
-- -- -- Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin
varjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan -- nyt vasta huomaan
sen; -- mistä tämä?"
"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen
maannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole
pitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen", sanoi johtaja murtunein
mielin.
"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin
hoitoa täällä?" kysyt kuvernööri kiihkeästi.
"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja
roteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon.
Hän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän
toimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui
hänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa,
ja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa,
kun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin
sairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni,
turvani ja toivoni maan mustiin multiin... Kovalta tuntui, herra
kuvernööri. -- Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän
olisi joutunut tähän surman pesään ... itsestäni en pidä lukua", selitti
johtaja.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin,
salataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki
ehtimiseen silmiänsä.
"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko,
että tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä
tahansa", sanoi vihdoin kuvernööri.
"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri... Me olemme aina Jumalan kädessä, ja
Häneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein
arvaamattoman paljon... M----n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa
ihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä
perustaneet mitään köyhäin huonetta... Haluaako herra kuvernööri lähteä
meidän viimeisiä sairaita katsomaan?" puheli johtaja.
Kuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei
M----n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta.
Köyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet
hoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin
hyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin
huoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja
nälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.
"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet
voivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. -- -- Minä en
tahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä
paremmasti kuin minä voisinkaan. -- Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä
eteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä
vielä kaikenni hyljännyt. -- Minulle tulee toiset tuumat ja huolet.
Maa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole ... minun pitää
niitä hankkia... Oletteko mitään vailla --? niin, olettehan paljonkin.
-- -- -- Tässä on vähän rahaa... Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne
höystöksi. -- -- Hyvästi! Minun täytyy mennä ... kiireiset toimet
kutsuvat minua", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan
kouraan.
Juuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen
hoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat.
Jokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut.
Ujostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat
korinsa lattialle.
"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?" kysyi kuvernööri,
astellen heidän luokseen.
Kaikki näyttivät olevan hämmästyksissään, eikä kenelläkään näyttänyt
olevan sanaa suuhun tulevaa. Vihdoin kömpi vanha harmaapää ukko sauvansa
kanssa esiin, ja lausui:
"Herra kuvernyöri! Monta olen nähnyt ja kokenut, mutta en mointa koskaan.
Usein olen pureksinut pettua ja olkia, mutta useinpa myös selvää
leipääkin. Työtä on tehty ja vaivaa nähty, ja aina on työ jotakin
hedelmää tuonut, mutta nyt ei auta mikään, sillä Herran viha makaa meidän
päällämme. Puolen veron isäntä olin minä ennen näitä aikoja, varakkaana
pidetty, ja vaimon ja kuuden lapsen ympäröimä, onnellinen perheen isä.
Maat ja mannut ovat nyt menneet, vaimoni on surun sortamana vaipunut
hautaan ja lapseni ovat mieron tiellä; minä itse olen täällä, ja
kenelläkään meillä ei ole nyt enempää kuin taivaan linnuilla, kurja henki
vaan. Kummalliselta useinkin tuntuu: kuinka minä lapsineni olen säilynyt
kuolemalta, vaikka niin moni parempi on sortunut tuonen tuville. Monta
minua parempaa on täälläkin kuollut, mutta minä, kanto, olen vaan jäänyt
tänne, näkemään koko viheliäisyyden niiton suuruuden. Kuitenkin kiitän
Jumalaa, että näinkin on, sillä olisipa voinut huonommastikin olla.
Jumala on antanut aikaisen keväimen ja minä toivon, että kansamme
kärsimys on nyt lopussa. Kun ilmat lämpenivät ja akkunat avattiin, alkoi
taudin rautainen koura heltiä, ja ruumisarkut, jotka ammottivat meitä
nielläkseen, jäivät virattomiksi. Maasta nousee nyt jo parempia
ruoka-aineita kuin olki ja jäkälä, ja me toivomme taas ... kunhan vaan
olisi siementä..."
Uudestaan kiilsi kyyneleet kuvernöörin silmissä ukon puhuessa. "Oikein
puhutte --; minä ymmärrän teitä. Toivokaamme, että tämä vitsaus on
lopussa. Olen jo koettanut pitää siitä huolta, että maa saapi siementä,
minun täytyy kiirehtiä niitä toimimaan. Luottakaa ja toivokaa vielä ...
toivoa ja yrittää meidän kaikkien täytyy -- -- Hyvästi!" sanoi kuvernööri
ja lähti.
* * * * *
Hallitus oli nyt, kuten ennenkin, pitänyt huolta siemenistä, vaikka se
oli niin monasti pettänyt. Oman maan siemeniä ei ollut ensinkään
saatavissa, sillä useat katovuodet olivat tyhjentäneet kruunun
varastotkin; yksityiset varat eivät tulleet kysymykseenkään, sillä niitä
ei enään ollut. Oli ennenkin nähty aikoja semmoisia, että oli hankittu
siemeniä ulkomailta, mutta etelässä kypsyneiden siemenien ei oltu usein
nähty täällä antavan semmoista tulosta, että kylvö olisi tuleentunut
ennen meidän aikaisia syyshalloja. Hallitus oli nytkin tilannut tou'on
siementä Saksan ja Tanskan maalta, ja niistä enin osa oli kaksirivistä
ohraa. Tämän oli nähty meillä aniharvoin menestyvän, ja sentähden ottivat
horjuvat ja kalpeat tilain omistajat epätoivolla vastaan noita
tarjotuita, epävarmoja siemeniä, mutta eihän muuta neuvoa ollut.
Oli soma nähdä, kuinka horjuva ja toivova kansa teki toukojaan. Kalpeina
ja heikkoina he horjuivat auransa perässä, kaatuen ja nousten, mutta
toivoa täynnä. Horjuen he siristivät siemenen vakoon, mutta toivoen ja
uskoen.
Jumala oli nähnyt kansansa ahdistuksen, ja kesä tuli mitä ihanin.
Kullankeltaisina valmistui ulkomailta tullut kaksirivinenkin ohra;
näyttipä siltä todellakin, että askeleet tiukkuivat lihavuudesta.
Kun uutinen joutui käsiteltäväksi, ja syötäväksi valmistettavaksi, itki
moni perheen isä sen ihmeen nähtyänsä. En unhota koskaan sitä hetkeä,
jolloin olin eräässä talossa, kun emäntä alusti taikinan 1868 vuoden
sadosta. Venyvänä, valkoisena, sitkeänä ja pursean pouheana venyi se
hänen kalpeissa ja luonnottomissa käsissään; näyttipä siltä kuin ei hän
olisi saanut voittoa uudesta elon lähteestä.
Talon kärsivä isäntä, hän, joka oli kaikkensa tehnyt, kaikkensa yrittänyt
perheensä toimeentulon eduksi, istui taikinapurtilon vieressä, emäntänsä
sitä vanuttaessa. Molemmat olivat kalpeat, molemmat olivat tehneet
tehtävänsä, molemmat olivat kärsineet ja toivoneet, ja nyt oli heidän
toivonsa toteutunut; he olivat voittaneet, heidän toivonsa ja
luottamuksensa ei ollut turhaan rauvennut, ja kokonainen elämä ja
tulevaisuus oli nyt heidän käsissänsä. Molemmat itkivät siinä hiljaisina,
vuodattaen sydämestä nousseita kyyneleitä; kumpikin heistä tunsi menneen
kurjan ajan ja tulevan elämän toivon.
Kaiken tämän tunsi kansa, vuodattain sydämensä. Eihän sitä jokainen
itsepuolestansa voinut loistavasti esiin tuoda, sillä kansamme on hidas
ja juro, mutta olipa joukossamme semmoisia, jotka voivat kansan tunteet
sanoiksi tulkita. Niinpä eräs runoilija (J.H. Virtanen) saman vuoden
lopulla vuodatti sydämensä seuraavaisissa säkeissä:
Jo ijäisyyden aaltohin
On vuosi vierinyt,
Ja murheen on se muistohin
Kansamme piirtänyt:
Nyt moni meistä huokailee,
Kun sitä vielä muistelee.
Kun alkoi se, ei iloa
Meill' ollut ollenkaan,
Ei elämisen toivoa:
Kansamme kurja vaan
Huokaili näljän käsissä,
Kun puuttui meiltä syötävä.
Me saimme paljon apua,
Se puuttui kuitenkin.
Me pureksimme pettua
Ja olkee sekaisin;
Vaan kasvot meiltä kalpeni
Ja voimat vahvat viehkeni.
Ei moni meistä välttänyt
Tautia surkiaa,
Ei kuolo koskaan säästänyt
Nuortakaan kulkiaa;
Ei armahtanut ketään ei,
Vaan lapsiltakin äidin vei.
Niin, neito suri sulhoaan
Ja vanhin lastansa,
Ja poika kaipas kultoaan,
Mies puolisoansa:
Ja kuolon kellot yhtenään
Soitteli heidän lähtöään.
Vaan kului aika keväimeen
Ja Herra armon soi
Ja luonto meille aikaiseen
Ihanan kesän toi;
Nyt kansa virkos jällehen
Kuin tainnoksista perhonen.
Ja tuolla kynti peltoaan
Mies nuori horjuen,
Hän kalvas oli kasvoiltaan
Ja heikko voimanen;
Hän vakoon kaatui aurastaan,
Vaan nousi, lähti uudestaan.
Näin heikoin voimin työtänsä
Tää kansa toimitti
Ja siunauksen myötänsä
Herralta saavutti;
Nyt meill' on leipä makoisa,
Kun tuli vuosi viljava.
Ja tyytyväisnä toivoen
Tää kansa vakava,
Nyt Jumalaansa kiittäen
Alkaapi aikansa;
Ja taaskin häneen turvaten
Työtänsä tekee iloitsen.
II.
Kanttilan tyttäret.
Niin. Mennyt eli nyt Kanttilan tyttäriltä sekä isä että äiti. Outoa,
kummallista ja harvinaista tietä olivat he kumpikin menneet, mutta
erilaisista syistä, vaikutuksista ja erilaisissa pyrinnöissä. Hellänä,
lastensa tulevaisuutta huolehtivaisena äitinä oli äiti, kumppaninsa
kylmyyden ja näljän sortamana, heikkona ja kärsivänä laskenut päänsä
viimeiseen lepoon; kylmänä, jurona, yhtakaikkisena, viimeiseen
asti himojensa orjana, oli isä poistunut tältä surulliselta
näytelmäpaikalta, jättämättä jälkeensä edes tietoa hautansa paikastakaan.
Orpoina, isättöminä, äidittöminä, tuettomina ja turvattomina olivat nyt
Kanttilan molemmat pikku tyttäret. Menneen viimeisen ajan myrskyaallot
olivat heidät viskanneet hylkytavarana maailman rannalle tässä maamme
hirveässä haaksirikossa. Tässä myrskyn jälkihölkkä tai maininki heitä
vielä huljutti elämän ja kuoleman välillä, temmaten heidät välisti
ulommaksi ulapalle ja viskaten jälleen maalle.
Kauvan makasivat lapset tautivuoteellansa ja yleinen mielipide oli,
etteivät he jää elämään. Mutta ihmisien hellä hoito ja lämmin kesäinen
ilma vaikutti vihdoin sen, että he kaikkien ihmisien suureksi ihmeeksi
jäivät kuin jäivätkin elämään. He olivat väliaikaisesti sioitetut hyvään
taloon, jossa ihmiset hoitivat heitä kaikella huolella ja helleydellä
niinkuin omia lapsiaan. Ja kun ensimäinen uutinen joutui syötäväksi,
voimistuivat lapset ja tulivat aivan terveiksi.
Syviä ja kaukaiseen tulevaisuuteen ulottuvia aukkoja ja haavoja olivat
viimeiset kovat katovuodet iskeneet kansaan. Paljon oli jäänyt
turvattomia orpoja, joilta kova aika oli vienyt joko isän tahi äidin,
taikka molemmat. Monta turvatonta leskeä olivat ne jälkeensä jättäneet,
joilta tuonen kylmä koura oli heidän miehensä, ainoan tukensa ja turvansa
pois temmannut, ja usea heistä seisoi nyt lapsilauman kanssa neuvotonna
ja turvatonna, näljän ja kuolon tyhjentämällä maalla, niinkuin jollakin
kulovalkean polttamalla aukealla kankaalla. Moni äsken vielä niin vankka
mies, voimaa ja toivoa täynnä, vaimonsa ja lastensa ympäröimänä horjui
nyt sauvansa nojassa murtuneena ja musertuneena kuin salaman iskun
kohdannut salon honka, sillä hänen vaimonsa ja lapsensa olivat hänet
jättäneet, sortuessaan kovan ajan kohtalon uhriksi, ja voimatoinna,
murtuneena, terveytensä menettäneenä ja toivotonna silmäili hän nyt
kolkosti tulevaisuuteen.
Olisipa luullut niin hyvän vuodentulon perästä, kuin ensimäinen vuosi oli
katovuoden jälkeen, kaikki köyhäinhoidonkin huolet loppuneen, mutta niin
ei käynyt edellämainituista selvistä syistä. Kuitenkin lakkautettiin
köyhäin huone H----n kunnasta paremman ajan tultua, ja kaikki nuot orvot,
lesket ja raajarikot sioitettiin taloihin ja ruotuihin.
Paljon oli siitä vaivaa ja puuhaa, paljon kulutusta ja huolta, mutta
ilolla kantoi nyt jokainen yhteistä ijestä ja kuormaa, sillä olihan nyt
antamista ja syömistä ja tämä loi jokaiseen uutta elämän toivoa.
Kanttilan nuori sisarpari sioitettiin erääsen varakkaasen taloon ruodulle
kolmeksi vuodeksi, sillä eivätpä he vielä kyenneet itse henkeänsä
elättämään. Talo, jonka asukkaiksi Kanttilan tytöt nyt tulivat, oli
vanhastaan tunnettu erin-omaisesta siisteydestään ja puhtaudestaan. Sen
asukkaat olivat Jumalaa pelkääväisiä ihmisiä, ja heidän hyvää
järjestystään ja kätevyyttään mainittiin useassa pitäjässä. Näinä kovina
aikoinakin oli tämän järjestystä pitävän Kaaralan talon asukkaat
neuvotelleet itsensä niin hyvästi lävitse kaikkien vastusten, ettei
heille tullut kuolemankaan kautta pään vahinkoa.
Tämmöisiä ihmisiä ne olivat, jotka tulivat Kanttilan tyttösten
alku-kasvattajiksi. Tuskinpa olisi muualta parempia löytynyt ja onneksi
heille oli se seikka, että he joutuivat semmoisien ihmisien pariin, sillä
se sattumus tuli vaikuttamaan sangen paljon heidän vastaiseen elämäänsä.
Heti taloon tultuansa, huomasivat lapset, että he olivat joutuneet hyväin
ihmisten pariin. Heti laitettiin heille eheät ja puhtaat vaatteet, ja
tämä teki jo lapsiin sangen hyvän vaikutuksen, sillä eipä heillä koskaan
ennen ollut semmoisia ollut. Alusta alkaen totutettiin heitä hyvään
järjestykseen ja puhtauteen. Ensimältä katsottiin perään, että lapset
pesivät kasvonsa ja kampasivat päänsä joka aamuna. Heidän vaatteissaan ei
saanut olla ainuttakaan tahrapilkkua, eikä rikkinäistä paikkaa, sillä jos
jotakin semmoista ilmestyi, muistutti emäntä kohta heitä siitä, ja
toimitti heidät itsensä vikapaikat korjaamaan. Heidän kirjanlu'ustansa
pidettiin myös hyvä huoli, sillä eipä se ollut heidän taloon tullessaan
juuri kehuttavalla kannalla, se kun oli yksistään ollut heidän
äitivainajansa tehtävänä, eikä tämä viimeiseltä kovan elämäntaistelun
vuoksi ollut voinut heidän lukemisestansa tarpeellista huolta pitää.
Puutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat
niinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat
käsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja
niistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa,
jos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan
taas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku
ymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan
heidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden,
elämän ja kuoleman kanssa taistelemista.
Kuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä
oli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän
tarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet,
ehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä
heidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät
he luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.
Kaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja
kaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin
Kanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon
isäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat
lapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä
käyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan.
Tämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin
Kaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.
Heti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja
emäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja
tyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja
sortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa
heidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti
kehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella
ystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan
harkkasanaa.
Sekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin
samankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa
ollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua
sydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä
työtä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä
vaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ
ikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin
tekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.
Kanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä
vanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat
kaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä.
Tämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat
kasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. -- Kaikkien noiden
suotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä
armoleipää.
Näin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan
tyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja
jo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan
ihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta
kankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan,
jossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.
Kaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita.
Olipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti
hänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin
ujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa.
Vieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä
selityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin
seitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden
tyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he
olivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä
olivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa
herättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa
tuli myös samassa huomatuksi.
Tällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat
kuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut.
Tytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että
heidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin
suurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät
sisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.