JÄLKIPOIMINTOJA III
Kanttilaiset; Muistelmia katovuosilta
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
Lapualla,
J. W. Hissan kustannuksella.
Porissa,
Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.
I.
KANTTILAISET
Niinhän se on. Sen aikaisista asioista on paljon puhuttu ja kirjoitettu,
jolta tämäkin kertomus on. Mutta kenpä voisi siitä koskaan kaikenni
vaijeta, joka omin silmin on nähnyt kaiken sen kurjuuden ja ne
kärsimykset, mitä kansa sai vuosina 1862-1867 nähdä ja kokea. Olihan
silloin peräkkäin viisi katovuotta, joista vuosi 1867 oli hirvein.
Edelliset neljä olivat ikäänkuin ennakolta kansalta imeneet kaiken
varallisuuden, mehun ja ytimen, valmistaen siten tilaa viimeisen,
kovimman katovuoden hirmuille.
Kun ajattelen niitä aikoja ja muistelen niitä tapauksia mitä silloin
näin, pyrkii veri hyytymään suonissani ja kylmä väre tärisyttää
ruumistani. Kruunu riensi apuun, ulkomailta tuli lahjoja ja yksityiset
jakoivat leipäpalasta niin kauan kuin heillä oli jakamista, "mutta mitä
se oli noin paljoille". Pian loppuivat kruunun varat, pian lakkasivat
ulkomaalaisten almut, pian ehtyivät yksityisen varat, ja pian olimme
tasaväkiset voimissa ja varallisuudessa. Viimeinen vuosi ei ollut antanut
ravinnoksemme muuta kuin olkia ja nämät sekä peuran jäkälät tulivat nyt
melkein ainoaksi ravinnoksemme. Pian alkoi horjuvia haamuja kulkea pitkin
teitä talosta taloon, etsien, jos jossakin löytyisi vielä jotakin
syötävää. Joka päivä tuli uusia tietoja uusista kuoleman tapauksista.
Niistä, joiden oli eilen vielä nähty horjuen ja hoiperrellen tiellä
kulkevan, oli aina joku johonkin kommeltunut ja siihen henkensä heittänyt
tahi jonkun huoneen nurkkaan kuolla kytkähtänyt.
Hallitus ryhtyi voimakkaammin asiaan. Kunnille annettiin kova käsky, että
niiden pitää laittaa köyhäin huoneet, joissa kuntien tulee köyhille antaa
työtä ja ruokaa, ja hoitaa heidät kaikinpuolin hyvästi. Hallitus katsoi
perään, että nämät määräykset kaikkialla kiireesti pantiin toimeen, ja
valvoi jokapaikassa köyhäin huoneitten asioita. Tällä hyväätarkoittavalla
laitoksella oli kuitenkin kaikenni toisenlaiset seuraukset kuin mitä oli
toivottu. Sillä kaikki tämä viheliäisyys ja kurjuus yksiin paikkoihin
koottuina, synnytti ankaran kulkutaudin, ja kuolon-enkeli rupesi noiden
kokoon-ahdattujen joukosta niittämään monin kerroin runsaamman saaliin
kuin koskaan ennen.
Aikomukseni ei olekaan ruveta kirjoittamaan yleistä historiaa kaikesta
siitä, mitä maamme sai silloin kärsiä, mutta olkoon tämä mainittuna
kertomuksen alustavana pohjana.
* * * * *
On eräs sunnuntaiaamu kevät-talvella 1868. Läänin kuvernööri on köyhäin
huonetten tarkastusmatkallaan saapunut H----n kuntaan, jossa myös on
köyhäin huone. Heti kun kuvernööri on päässyt kestikievarin pihalle,
ohjaa hän askeleensa köyhäintaloa kohden, johtaja saa kiivaan käskyn,
saapumaan heti kuvernöörin eteen, tekemään tiliä hallituksestaan; pian
saapuukin hän pelokkaan näköisenä.
"No, kuinka täällä nyt asiat ovat?" kysyi kuvernööri.
"Huonosti, herra kuvernööri", sanoi johtaja, ja hänen äänensä värähteli.
"Mitä, ja niin paljon kuin tänne on annettu apua", sanoi kuvernööri
tuimistuneen näköisenä.
"Muutama markkakymmeninen ja muutama kymmen jauholeivisköitä ei kauvaksi
riitä, sillä hätä on niin yleinen, että kaikki ovat vailla", rohkeni
johtaja sanoa.
"Onko paljon sairaita?"
"On ... paljon on".
"Onko kuollut viime aikoina?"
"Neljä viime vuorokautena".
Kuvernöörin silmät iskivät tulta. Samassa tuokiossa tuli siihen horjuen
eräs vaimo kahden pienen tyttösensä kanssa. Vaimo oli valju ja kalpea.
Hänessä ei näyttänyt olevan muuta kuin kourallinen luita ja niiden päällä
kelmettynyt, näivettynyt ja sinertävä nahka, jonka alla puoleksi sammunut
henki kyti. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuopalle, josta
veltostunut silmäpari kiiluvasti tirkisteli eteensä. Hän näytti olevan
kovin hämmästyksissänsä, sillä hän ei ensinkään tiennyt kuvernöörin
olevan siellä. Molemmat lapset olivat myös laihoja, kalpeita ja
repaleisia.
"Onko tämä vaimo lapsineen teidän hoidettavananne? Vastatkaa", sanoi
kuvernööri tuimasti.
"On, herra kuvernööri", sanoi johtaja.
"Te hoidatte köyhänne sangen huonosti, sanon minä, sen näen tämän vaimon
ja näiden lasten surkeasta näöstä; aivanhan he ovat pelkkiä luurankoja",
sanoi kuvernööri.
"He ovat olleet täällä vasta muutamia päiviä. Mutta minä luulen, etteivät
he tule täällä suuresti kostumaan, sillä olki ja jäkälä ei paljon voimia
lisänne", selitti johtaja.
"Ovatko he tältä kylältä kotoisin?"
"Eivätkä ole ... he ovat penikulman päästä sydänmaalta, Kanttila
nimisestä uudistalosta. Minusta tuntuisi parhaalta keinolta,
kun menisivät kotiansa, ja sinne annettaisiin heille apua minkä
voitaisiin ... olisihan heillä siellä edes lehmä, jolta saisivat
maitotilkan ... täällä ei näy kukaan kauvan henkeänsä pitävän", selitti
johtaja.
"Sen minä sanon, että teidän pitää laittaa köyhille työtä tänne ja hoitaa
köyhänne paremmasti, muistakaa se; toimittakaa niin, että he suurimmaksi
osaksi itse ansaitsevat elatuksensa, etteivät he opi laiskoiksi",
määräili kuvernööri.
"Työtä on tehty niin paljon kuin on voitu, mutta nykyinen köyhäin huoneen
työ on supistunut siihen, että vielä kynnelle kykenevät tekevät
ruumisarkkuja niille, jotka ovat päässeet pois tästä kurjuudesta; työ
tuskapa on ollut, jos on saatu arkkuja niin paljon kuin on tarvittu. Mitä
tätä ennen on kokoon saatu, ne ovat kaikki tuolla aitassa; tahtoisin
tietää, kuka niistä vähänkään maksaisi ... kukaan ei nyt tarvitse muuta
kuin leipää", arveli johtaja.
Kuvernöörin tyytymättömyys leimahti nyt ilmituleen. Hän iski nyrkkinsä
täydellä voimalla lähellä olevaan pöytään, niin että pöytä kohona
hyppeli.
"Vai niin! Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tee mitään köyhienne
hoitamiseksi. Täällä he ovat valjuja ja kalpeita kuin luurangot, vaikka
minä olen käskenyt heitä hyvästi hoitaa ja ruokkia. Mutta minä sanon
teille, että te olette olleet niskurit ja huolimattomat teille uskotussa
toimessanne. Te puhutte kuolleista ja ruumisarkuista, siihen siaan kuin
teidän pitäisi puhua niiden apujen siunatuista vaikutuksista, mitä me
olemme tänä ahdingon aikana teille hankkineet ja laittaneet. Mutta koska
minullakin on jotakin sanomista teidän tekemisiinne, niin minä sanon
aivan yksinkertaisesti, että te ette saa kiusata köyhiänne, ettekä
saattaa heitä kuolemalle. Teidän täytyy -- niin, teidän pitää verottaa
kuntaanne, ja määrätä manttaalin mukaan niin paljon annettavaksi, että se
muiden apujen kanssa riittää kuntanne köyhien elättämiseen", säyhysi
kuvernööri.
Köyhäin huoneen johtaja oli tunnollinen mies. Hänen mielensä oli ennenkin
murruksissa, mutta kuvernöörin viimeisen puheen aikana särkyi se
kaikenni. Hän tunsi ja tiesi olevaiset olot ja nykyisen kuntansa tilan
niin tarkkaan, ett'ei kukaan sen paremmin. Hän oli sälytetty kantamaan
yhteiskunnallista kuormaa, ja vastaamaan luonnon oikullisista turmista;
siinä hän oli kaikkensa tehnyt, mutta ei ollut hyvä niin eikä näin.
Sydämestään olisi hän tahtonut auttaa kansaansa, mutta voimat puuttuivat,
sillä hänen voimansa oli kansan voimassa, ja ne myös puuttuivat. Viljavat
veet nousi hänen silmiinsä, ja sanan, vastauksen lausumatta pökäisi hän
ulos, salataksensa kyyneliänsä. Siellä maantien varrella seisoi hän,
miettien nykyisiä oloja, ja niitä syytöksiä, joita hän tunsi syyttömästi
saavansa kantaa. Koko nykyinen kurjuus, ja ne väärät käsitykset, joita
hallituksen miehet useinkin suurella pontevuudella esiin toivat
nykyisistä oloista, olivat avonaisena suurena kirjana hänen edessään. Hän
käsitti täydellisesti mistä kaikki tämä oli tullut, ja tämä tunto ja
tieto se oli, joka särki hänen sydämensä.
Samalla tuli maantietä myöten viisi hevosta ajajineen, joilla näytti
olevan raskaat kuormat. Johtaja pyyhkäisi takin hihalla kyyneleet pois
silmistänsä ja meni heidän luoksensa.
"Mitä teidän kuormissanne on, kun ne näyttävät niin raskailta?" kysyi
köyhäin huoneen johtaja matkamiehiltä.
"Lihoja."
"Miksi viette pois ainoankin mehun ja väen tänä ahdistuksen ja hädän
aikana?" kysyi johtaja.
"Täytyy koettaa saada hiukankaan suurusta oljen sekaan, niin kauvan kun
on jotakin, jota vielä jollekin kelpaa; ilman sitä kesäkin tulee, eikä
ole kourallistakaan siementä peltoon", sanoivat matkamiehet.
Johtajan kyyneleet haihtuivat. Niistä sanoista huomasi hän, että vielä on
kansassa toivoa ja luottamusta, ja että heissä kyti tunne, että: "Viel'
uusi päivä kaikki muuttaa voi." Hän hierusteli silmistänsä pois
viimeisetkin kyyneliensä jäljet ja palasi kuvernöörin luo.
"Te ette vastannut minulle mitään; siihen siaan, että teidän olisi
pitänyt vastata, luistatte te pois minun kynsistäni. Te ette voi päästä
tästä muutoin kuin selittämällä: kuinka asiat voivat näin huonosti olla",
sanoi kuvernööri yhä tuimasti.
Pyylevänä ja ylevänä seisoi johtaja kuvernöörin edessä. Asiain nykyinen
kanta oli hänellä selvillä ja hän ei tuntenut aristelevansa tässä asiassa
mitään voimaa tässä maailmassa.
"Herra kuvernööri!" alkoi johtaja. "Tämä maatamme kohdannut kurjuus ei
ole minun, eikä kansamme tekoa; se on korkeimman sallimuksesta tullut, ja
siihen en tunne itseäni enkä muita vikapääksi. Väärin on se, että minua
ja kuntaa siitä syytetään. On helppo sanoa ja määrätä, että kaikki tämä
viheliäisyys on meidän poistettava, mutta sitä me emme voi tehdä. Te
sanotte, että kuntaa pitää verottaa ja koota näille kaikille riittävä
ruoka. Mitä tämä on? Kunta on tehnyt kaikki mitä on voinut, ja antanut
niin kauvan kuin on ollut antamista; nyt on kaikki lopussa ja annettu
mitä on ollut annettavissa. Kaikin olemme samoissa varoissa ravinnon
suhteen. Tauti ja sairaus leviää ympäriinsä ja moni talollinen on tullut
tänne kuolemaansa hakemaan, kun kotona ei ole enään mitään ollut ...
jospa he raukat osaisivat kotonansa pysyä, olisihan siellä edes raitis
ilma, mutta täältä puuttuu sitäkin ja kuolema on jokaisen kimpussa...
Kaikki mitä kunnasta voidaan tänne saada, on muutama piimäkannu ja joku
tilkka maitoa ja sillä ei kauvas mennä. -- Tässä minä olen, enkä voi
toisin sanoa; en itsekään tiedä, tämäkö vai huominen päivä on viimeiseni
-- -- tehkää minulle mitä tahdotte."
Kuvernööri oli tunnokas mies. Kyyneleet kiilsivät hänen silmissään
johtajan puhuessa. Kun tämä oli puheensa lopettanut, pyyhkäsi kuvernööri
salaa silmänsä ja sanoi miehekkäästi:
"Minä ymmärrän teitä. Vika ei ole tosiaankaan meissä kenessäkään, mutta
se on sallimuksessa. Tehkäämme miehissä kuitenkin mitä voimme hädän
lieventämiseksi. Älkäämme siitä enään puhuko. -- Minä haluan nyt nähdä
sairaita; olkaa hyvä ja ohjatkaa minut sinne."
Toistakymmentä henkeä makasi kalpeana ja riutuneena toisella puolen
kartanoa olevassa avarassa tuvassa. Raukeina ja voimattomina taistelivat
he siinä viimeistä taisteluaan. Heidän silmänsä kiiluivat kummallisesti
kolkoista ja syvälle painuneista silmäkuopista, ja melkein tyytyväisinä
näyttivät he odottavan viimeistä hetkeänsä.
"Hyvä Jumala! Täällähän on paljon sairaita ja niin heikon näköisiä.
Tässähän on lääkäri aivan lähellä; olkaa hyvä ja kutsukaa hänet tänne",
sanoi kuvernööri johtajalle.
Johtaja lähti ja pian palasi hän lääkärin kanssa.
"Täällähän on paljon sairaita; oletteko käynyt näitä katsomassa?" sanoi
kuvernööri lääkärille.
"Kyllä on käyty, herra kuvernööri", vastasi lääkäri.
"Määrätkää näille sairaille kyllältä tehokkaita lääkityksiä; kyllä minä
toimitan niin, että ne tulevat apteekkiin maksetuiksi", sanoi kuvernööri.
"Kyllä osattaisiin määrätä auttavia lääkkeitä, mutta meidän rohteloissa
ei ole semmoisia rohtoja, joita nyt tarvittaisiin", sanoi lääkäri.
"Mitäs tämä on? Pitäähän apteekeista löytyä kaikkia mitä tarvitaan.
Sanokaa minulle mitä puuttuu, ja minä tahdon pakottaa heidät
velvollisuutensa täyttämään, elleivät he lääkäreitä tottele", sanoi
kuvernööri.
"Herra kuvernööri!" sanoi lääkäri ja oikaisi itsensä suoraksi. "Sairasten
parantamiseksi ja taudin levenemisen estämiseksi tarvittaisiin paljon
rukiisia jauhoja, sillä mikään lääkintä-oppi ei ole vielä tähän saakka
keksinyt semmoista keinoa, että ihmisiä voitaisiin hengissä pitää oljilla
ja jäkälillä."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Minä luulin selvinneeni jo johtajan
puheesta, mutta niin ei ollut. Minä olen väärin teitä tuominnut, antakaa
se minulle anteeksi!" sanoi kuvernööri, kävellen johtajan luo ja
puristaen hänen kättänsä. Kirkas kyynel kiilsi kuvernöörin silmässä
nytkin.
"Sairaille ei saa enään antaa olki- ja jäkäläleipää, Sitä syökööt
terveet; minä laitan jauhoja tänne. -- Mistä saamme terveellistä,
voimakasta ruokaa näille jo puoliseksi?" jatkoi kuvernööri.
"Äskettäin ulkona käydessäni puhuttelin matkamiehiä; heillä oli viisi
kuormaa tuoreita lihoja, jotka he aikovat viedä kaupunkiin", ehätti
johtaja sanomaan.
Sanan lausumatta pisti kuvernööri kätensä poveensa, ja vetäsi sieltä
setelitukun esiin. Hän ojensi sen johtajalle ja sanoi: "Tässä on
kuusisataa markkaa, ottakaa ne... Menkää ja ostakaa kaikki ne lihat, ja
laittakaa niin, että kaikki saavat puoliseksi tuoretta velliä. Hankkikaa
jääneellä rahalla jauhoja, mutta rahoista on teidän tekeminen tili --
ymmärrättehän -- mutta ei sairaille muuta kuin selvää leipää, muistakaa
se; kyllä minäkin puolestani koetan tehdä kaikki mitä voin", toimitti hän
sitten pontevasti.
Lähellä olevassa kirkossa soitettiin juuri aamukelloja. Ryysyinen, kalpea
ja horjuva joukko lähti köyhäin talosta sauvoihinsa nojaten huojumaan
kirkkoa kohden kuullaksensa elämän, toivon ja lohdutuksen sanoja, sillä
olivathan ne niin monta kertaa ennenkin virkistäneet heitä vaivoissa ja
kärsimisissä ja lohduttaneet murheessa. Sairaat kun kuulivat kellojen
äänen, panivat kätensä ristiin ja siunasivat.
"Hyvä Jumala, kuinka suuri luottamuksen voima noilla raukoilla onkaan
Jumalaansa", sanoi kuvernööri, kääntyen samassa akkunaan, salataksensa
taasenkin kyyneliään.
Kuvernööri ja lääkäri tekivät lähtöä. Ystävällisesti puristi kuvernööri
johtajan kättä, kehoittaen häntä edelleenkin pitämään huolta hänen
hallussaan olevista köyhistä ja sairaista.
"Vielä kerran muistutan, ettei sairaille muuta kuin selvää leipää -- niin
ja olinpa unhottaa sanoa: paraspa kylläkin taitaa olla, että lähetätte
kotiinsa kaikki semmoiset, joilla on lehmä avonisin; saavathan edes
siellä maitotilkan ja raitista ilmaa. Antakaa heille kotiinsa apua minkä
voitte, mutta meidän voimamme ja varamme eivät riitä kaikkiin tarpeisin
-- laittakaa tuo vaimokin lastensa kanssa kotiinsa, hän, joka on tuolta
sydänmaalta", sanoi kuvernööri ja sitten hän lähti.
Suuren kiitollisuuden tunsi johtaja sydämessään kuvernööriä kohtaan. Hän
oli tunnustanut erhetyksensä niinkuin mies ja rientänyt korjaamaan niitä.
Monta epäkohtaa ja väärää käsitystä olevaisista oloista oli nyt poistunut
ja johtaja tunsi sydäntänsä helpottavan. Keveällä mielellä riensi hän nyt
toimiinsa ja pian oli monessa isossa muuripadassa kiehumassa tuoretta
lihaa. Voi kuinka ahnaasti ahmi tuo riutunut ja nälkäinen joukko tuota
voimakasta ravintoa, jonkalaista eivät he moneen herran vuoteen olleet
saaneet. He olisivat syöneet itsensä kuoliaaksi, mutta heille täytyi
antaa määrän perästä...
Sairaille ruvettiin nyt antamaan selvästä viljasta tehtyä ruokaa ja
lääkitsemään heitä. Mutta tämä ei voinut pelastaa heitä kuolemasta, sillä
näljästä, taudista ja vaivoista riutuneet ja väsyneet elimistöt eivät
olleet enään pelastettavissa. Voimakas ruoka, vaikka niukemmastikin
annettuna, vaikutti aivan päinvastaisesti kuin oli otaksuttu. Sairaat
tunsivat vaan joutuisammasti heikkonevansa, kuin saivat voimakasta
ravintoa, ja olipa useankin kanssa niin, että hän tunsi vastenmielisyyttä
tätä uutta ruokajärjestelmää vastaan.
"Antakaa meille jäkäläleipää, se on muriampaa!" pyyteli usea sairas
epätoivossaan.
Lääkärin luvalla annettiinkin jäkäläleipää sitä haluavaisille, mutta
tämäkin oli vaan hukkuvan tarttumista oljen korteen. Usealla heillä oli
kuolemaakin tehdessään pala suussa minkä mitäkin ruokaa, jota he kokivat
pureksia siihen asti kuin veltostuneet leuvat uupuivat, voimatta enään
mitään toimittaa. Pian silloin kurkku korahteli viimeisiä kertoja, ja
silloin oli lopussa heidän nälkimisensä ja kärsimisensä.
* * * * *
"Menkää tekin lastenne kanssa kotiinne tästä surman ja kauhun pesästä.
Minä annan teille pari leiviskää jauhoja, saattehan siten joksikin ajaksi
suurushiukkaa maitotilkan ja petäjäisen sekaan... Ei täälläkään lihavat
päivät ole; päälliseksi on täällä kuolemalla paljon suurempi voima kuin
missään muualla, sillä tänne on paljon sairaita ahdattu yhteen kokoon,
jonka vuoksi ilmakin tuntuu myrkyttyneeltä ... olisihan siellä raitis
ilma edes", sanoi johtaja Kanttilan uudistalon vaimolle seuraavana
maanantai aamuna.
"Kyllähän minä mielellänikin, mutta...", sanoi vaimo epäröiden.
"Eikö se teille olisikaan mieluista...? Olisitteko täällä kuoleman
keskellä mieluummin?" kysyi johtaja.
"Sen en ... kyllä minä menen, kun vaan voisin viedä ne jauhot ... ei sitä
sielläkään..." sanoi vaimo katkonaisesti, ja heikko voimaton huokaus
puhkesi hänen rinnastansa.
"Minä hankin kelkan ... kyllä te vetämällä ne jaksatte viedä ... onhan
nyt hyvä ilma ja tiet ovat hyvästi auki", ehdotteli johtaja.
"Kyllä minä koetan lasteni kanssa vuovata, kun vaan kelkan saan" sanoi
vaimo.
Jauhot punnittiin ja sälytettiin kelkkaan, ja niin lähti vaimo horjuen
käyden pienen tyttönsä kanssa, vuovaamaan kotiansa kohden.
Kanttilan uudistalon asukasten sisällistä elämää ei yleisesti tunnettu
todellisuudessa, sillä vaimo salasi sen huolellisesti. Kotitarpeen viinan
poltto oli silloin jo lakkautettu, mutta salapolttimoilla koki useakin
vireillä pitää vielä tuota monelle niin mieluisaa ja heidän mielestään
välttämätöntä ammattia. Vaikka oli niin kovat nälkävuodet, että
laumottain kuoli ihmisiä ravinnon puutteesen, eipä kuitenkaan
salapolttajat kaikenni hävinneet, vaikka heitä vielä päälliseksi
ahkerasti saatettiin la'in rangaistaviksi.
Kanttilan Antti ei tosin ollut salapolttaja, mutta hän oli liitossa
heidän kanssaan. Joka ikisen suurushiukan, mitä näinä kovina aikoina
saatiin, kantoi hän likimäiselle salapolttajalle ja keitätti viinaksi,
ryöstäen siten ainoankin ravitsevan palan vaimonsa ja lastensa suusta.
Hänellä oli niin suuri tottumuksen voima, että hänellä piti aina taskussa
olla viinapullo, vaikk'ei mitään muuta hänellä olisi ollut. Erinomaiseksi
juopoksikaan ei häntä voitu sanoa, sillä kukaan ei koskaan nähnyt hänen
olevan perin juovuksissa. Lieneekö se sitten tullut siitä, että hän oli
niin kovin tottunut väkeviin, ett'eivät ne hänessä vaikuttaneet, vai
varoiko hän todellakin niiden liiallista nauttimista, sitä ei ole
selville saatu. Summa vaan oli se, että aina oli hänellä taskumatti
povessa ja usein nähtiin hänen siitä maistelevan.
Tämmöisiä keinoja käytti Kanttilan Antti koko katovuotten ajankin ja
semmoista elämää vietti hän, pitämättä vähääkään lukua kaikesta siitä
köyhyydestä, näljästä ja kurjuudesta, mitä perhe, ja hän itsekin, sai
kärsiä. Vaimo usein itkien rukoili ja pyyteli, ett'ei hän, Jumalan
tähden, veisi salapolttimoon niitä ainoita suuruksia, mitä milloinkin oli
yhdellä tai toisella tavalla voitu joskus saada. Kuitenkaan ei tämä
mitään auttanut, sillä mies selitti yksinkertaisesti, ett'ei hän voinut
muutoin elää ja toimeen tulla. Tämän tähden se oli, kun hän oli vaimonsa
ja lapsensa häätänyt köyhäin huoneesen.
Kun vaimo lastensa ja jauholeiviskäinsä kanssa tuli kotiinsa, ällistyi
mies pahanpäiväisesti. Hän oli toivonut pääsevänsä heistä, lähettämällä
heidät köyhäin huoneesen, ja saavansa elätellä vaan omaa henkeänsä, kuten
parhaiten taisi, mutta nyt näki hän toivonsa pettäneen, ja siitä tuo
ällistyminen. Häntä ei voinut sanoa pahaksikaan perhettänsä kohtaan,
jospa ei hyväksikään, sillä silloin kuin oli hyvät vuodet ja leipää
kyllitellen, ei hän kieltänyt heiltä leipää, eikä kohdellut heitä
muutoinkaan pahasti, kunhan hänellä vaan oli taskumatissa olemista, ja
sai siitä mielinmäärin maistella. -- Niin, hän oli noita kylmiä,
yhtäkaikkisia luonteita, joille kaikki ulkopuolella itseänsä oleva
maailman meno ja ihmisten elämä ja toimeentulo oli saman tekevä, olipa se
sitten hyvästi tai huonosti --; semmoisista huoli hän viisi.
"No miksi herran tähden te kotiin tulitte...? Millä tavalla luulette
minun voivan teidät elättää?" sanoi hän vaimonsa ja lapsensa nähtyään.
"Meillä on jauhoja pari leiviskää kelkassa tuolla ulkona", sanoi vaimo
huohottaen ja istuen samassa voimattomana penkille.
"Hoo! Sepä sitten hyvä on. Saanhan taasenkin pullooni jotakin; se onkin
jo viikon päivät kuivillaan ollut", sanoi mies kylmästi.
"Älä, hyvä ihminen, vie niitä salapolttimoon ... ovathan ne ainoat
suuruksemme, mitä olemme pitkään aikaan saaneet", pyyteli vaimo
hengästyksensä seasta.
"Mks'ette pysyneet siellä?"
"Ei sielläkään paistetut pyyt suuhun lennä... Nälkää ja tautia on
sielläkin -- -- kurja aika ... Jumala meitä kaikkia armahtakoon...!
Mitä sanoisivat ihmiset, jos veisit jauhot ... ovathan ne
annettu meidän henkemme hengissä pysymiseksi... Älä vie niitä
salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä vie", koetti vaimo
pyydellä.
"Nouda toisia jauhoja sieltä; ne saatte sitten syödä", sanoi mies
tuimasti.
"Ei sielläkään jauhot hyljyksi jouda ... määrän perästä hekin saavat ja
antavat. Mitä sanoisivat he, jos nyt heti menisin toisia tahtomaan... Ei,
ei se käy ... älä vie niitä jauhoja...! Luulet sinä minun hyvinkin
väkevän olevan, kun niin vain käsket -- olipa se niin ja näin, jos ma
jaksoin tulla kotiin jauhojen ja lasten kanssa -- --. Älä, älä mie..."
"Mitä parempi se sitten on, että minä kuolen puutoksiini ja joku toinen
jääpi elämään? -- Ei, niin sen täytyy olla kuin sanottu on", sanoi mies
ja väänsi jauhopussin olallensa, jonka hän oli sillä välin tupaan
noutanut.
"Tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien
sekaan", sanoi vaimo tukahtuneella äänellä.
"Saatanpa tuosta tuumailla", sanoi mies ja lähti.
Miehensä mentyä purskahti vaimo katkeraan itkuun. Koko elämän kurjuus
kaikkine kovuuksineen ja kylmyyksineen aukesi yhdellä haavaa hänen
silmiensä eteen. Kolkkona, mustana, ammottavana hautana oli tulevaisuus
hänen edessänsä, valmisna nielemään samaan kauheaan kitaansa hänetkin
lapsineen, johon hän oli jo niin paljon ennen ihmisiä niellyt, tulematta
sen täydemmäksi. Hän tunsi itsensä peräti pieneksi ja vähäväkiseksi,
vastustamaan tuota voimaa, joka kaikki muserti ja murskasi, huolimatta
näljästä, kärsimisistä ja kyyneleistä; tuntuipa siltä kuin olisi hän
ollut jo haudassa, johon multaa vyöryi hitaasti, mutta varmasti,
likistäen häntä niin raskaasti, että oikein henkeä ahdisti.
Hän tunki ankaran itkemisen ja surun heikontavan vähiä voimiansa; hän
koki pidättää sitä -- hän ei olisi itkenyt eikä surrut, mutta hän ei
voinut toisin tehdä, sillä apua, turvaa, neuvoa ja lohdutusta ei kuulunut
koskaan. Nälkä kalusi ja jäyti hänen ennestäänkin jo nääntynyttä
sydäntänsä, mutta mistäpä tuli yksi ainoakaan pala semmoista ravintoa,
jolla sammuttaa vaateliaan ja aina kintereillä olevan ahnaan velkojan
vaatimuksia. Lapset olivat yhtyneet itkemään äidin kanssa; heilläkin oli
heidän syynsä: oma nälkä ja väsy sekä äidin suru ja kärsimiset; tämä näky
ja tunto lisäsi vielä kiviä kuorman päälle murheelliselle äidille.
Tämmöisessä tilassa oli Kanttilan kotiväki, kun isäntä palasi
salapolttimosta. Hän oli saanut salapolttajalta jo etukäteen pullonsa
täyteen mielijuomaansa. Siitä oli hän maistellut kotiin tullessaan ja oli
nyt erinomaisen hyvällä tuulella. Kädessä oli hänellä kiulu, joka oli
täynnä sakeaa rankkia, oikein parasta tavaraa, mitä semmoisista paikoista
voipi nälkäisen ravinnoksi saada.
"Älkää nyt itkekö... Kyllähän tässä eletään... Minä toin rankkiakin
sieltä -- oikein sakeaa... Kyllähän tässä... Maistakaa tästä pullosta
pikkusen ... se virkistää", puheli mies, näytellen rankkikiuluaan, ja
tarjotellen pullostansa itkeville vaimolleen ja lapsilleen.
Vaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata.
Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin
sydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin
kuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi
sydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.
Kun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen
verran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden
seassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin,
että hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi
toimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin
kiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti.
Kauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen
virvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä
kaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi
huumauksen sivu mentyä.
Kun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia
taloudellisista asioista.
"Pan -- -- pankaa uuni lämpiämään ja -- ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin,
et -- että saisin jotakaan sydämeeni. Mi -- minä aivan näännyn ...
paistakaa sit -- sitten... Kun minä voisin käydä lehmän lyp --
lypsämässä", määräili hän katkonaisesti.
Mies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia
kuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun
oli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.
Horjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa
varjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen
navettaan lehmää lypsämään.
Navetasta palattuansa kaasi hän maitotilkkaan montavertaa enemmän vettä
kuin maitoa oli, ja pani sen pataan suolan kanssa kiehumaan.
Kun illallinen oli kaikin tavoin saatu valmiiksi, rupesi
perhe atrioitsemaan. Isännällekin oli emäntä pannut kuppiin
maitokeitos- sinukkaa, mutta tämä ei huolinut siitä. Hän otti tuon
kupin, johon hän oli kiulusta rankkia kaatanut, sekoitti siihen suolan,
ja rupesi siltään syömään, sitä ennen otti hän toki taskumatistansa.
Semmoinen oli hänen elämänsä keino ollut jo pitkät ajat; siinä hänen
suuruksensa. Eihän se hänelläkään hääviä ja lihavaa tuo elämä ollut,
paha vaan, kun vaimo ja lapset saivat hänen viinan himonsa tähden
kärsiä.
"Syökää nyt vaan kaikki ... en minä tahdo maitokeitosta ... syökää te
vaan kaikki ... kyllä minä aina elän", puheli perheen-isä, appaessaan
suolattua rankkia suuhunsa.
Niin. Olihan isännän taskumatissa nyt olemista.
Niinkin vähän ravinnon saaminen vaikutti nälkäiseen äitiin ja lapsiin
hervaisevasti. Tämän tuntiessaan toimittivat he itsensä maata. Lapset
lukivat iltarukouksensa ristissä käsin ja äiti kiitteli Jumalaa
sydämestänsä, kun asiat ovat näinkin hyvästi.
Niin sitä Kanttilassa elää kitkutettiin eteen päin. Isäntä oli suostunut
vaimonsa viimeiseen pyyntöön; hän oli salapolttajalta tinkinyt rankin
takaisin, ja uskollisesti kantoi hän sen kotiin. -- Olihan sekin tyhjää
parempi. Tuota ainoaa elämän lähdettä pidettiin tarkasti kuin kultaa
kämmenellä, sillä eipä ollut tiedossa, milloin semmoinen hyvyys taas
saataisiin.
Mutta näillekin varoille tuli viimein loppu. Loppunut oli rankki ja
ehtynyt oli isännän taskumatti. Paha puute ja hätä tuli hänellekin,
vaikka hän oli imenyt ytimen köyhäinhoidon antamista ja vaimonsa tuomista
jauhoista, ja yhtäkaikki ollut osallisena rankin syönnissä vaimonsa ja
lastensa kanssa. Ehtimiseen pyyteli hän vaimoaan, että tämä menisi
köyhäinhoidolta vielä jauhoja pyytämään.
"En minä jaksa kävellä kylään", sanoi vaimo miehensä pyytelemisiin.
"Jaksoitpahan viimeskin", viittaili mies.
"Niin, viimes ... silloin olin vielä paljon vankempi, mutta nyt
-- -- -- Mitähän hyvää niistä sitten olisi, jos jauhojakin saataisiin...?
Veisithän ne kuitenkin salapolttimoon", sanoi vaimo surullisesti.
"Vähäkö niistä olisi hyvää: saisinhan minä viinaa ja te rankkia; sillä
tavoinhan sitä nykyäänkin on eletty, maitotilkan apuna ollessa", selitti
mies kylmästi.
"Viina ei ole ruokaa, eikä voi ihmistä nälkäkuolemasta varjella... Väärä
lähde sinulla on, usko minua... Sinä imet vaimosi ja lastesi verta",
sanoi vaimo.
"Mutta jos menisit hevosella", sanoi mies, ikäänkuin ei hän olisi
kuullutkaan vaimonsa viimeistä puhetta.
"Minussa ei ole hevosen ajajaa, eikä muuta menijää ... mene itse, jos
haluat, mutta minä en mene", sanoi vaimo lujasti.
Mies ei olisi suurin surmin mennyt köyhäin hoidolta apua pyytämään. Häntä
vaivasi häpeän tunne, että mennä suorastansa apua anomaan, sillä olipa
hän oppinut luottamaan omaan kykyynsä ja toimeentuloonsa. Hyvinä aikoina
olikin hän nurkumatta elättänyt perheensä moitteettomasti, turvaamatta
keneenkään muuhun kuin omaan itseensä, vaikka kohtakin hän ahkerasti
suuteli taskumattiaan. Lieneepä hänellä ollut sekin pelko, että on
kenties tiedoksi tullut, ettei hän ole voinut taskumatistansa luopua
näinä kovinakaan aikoina. Tämmöisethän ne syyt olivat, jotka tuon matkan
tekivät hänelle niin vastahakoiseksi ja jonka vuoksi hän niin hartaasti
pyyteli vaimoansa sinne menemään.
Kun vaimo teki niin jyrkän vastuksen, alkoi mies hankkia lähtöä, sillä
eipä muuta neuvoa ollut ja hätä kapisi kantapäillä, paruttaen ja
kuristaen suolia hirveästi.
"Jos sattuisit jonkun jauhohiukan saamaan, niin älä suinkaan vie niitä
salapolttimoon, sillä tämä on viimeinen toivomme ... minä toivon nyt
sinusta..." sanoi vaimo, kun näki, että mies itseänsä matkaan hankki.
"Kaikkea häntä..." sanoi mies ja lähti.
Se oli aamu, kun hän lähti hevosella kotoa. Kaiken päivän odottivat vaimo
ja lapset isäntää kotiin tulevaksi, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut.
Pitkäksi kävi odottaminen, sillä kovin kaiveli nälkä sydäntä ja joku
vaistomainen toivo kyti kuitenkin mielessä, että ehkä kylämies toisi
jotakin syötävää.
Illalla myöhään tuli mies kotiin.
"Saitko mitään?" kysyi vaimo pelokkaasti.
"Sainhan tuota vähäisen".
"Minkä verran?"
"Ei muuta kuin leiviskän jauhoja ... ei heilläkään ole".
"Missä ne ovat...? Tuo, Jumalan tähden, ne tänne, että saadaan keittää
puuroa ... me hiukeamme tuohon paikkaan", hätäili vaimo.
"Ei ne ole täällä, minä ne vein -- -- --".
"Veit, mihin veit...? Ethän, Jesuksen tähden, salapolttimoon?" sanoi
vaimo ja hän rupesi kauheasti vapisemaan.
"Mihinkäs sitten?" sanoi mies niin yhtäkaikkisesti ja kylmästi, että
olisi luullut jäitä putoilevan hänen suustansa.
Vaimo parahti kipeällä, sydäntä särkevällä äänellä. Se oli viimeisen
toivon pettynyt epätoivoinen parahdus, jonka olisi luullut kivetkin
pehmittävän. Hän ei itkenyt enään, sillä elämän kova koulu, kalvaava,
kuluttava nälkä ja pettyneet elämän toivot, olivat tyhjentäneet hänen
sydämensä. Hän meni horjuen vuoteesen ja pani maata; siinä hän sitten
raskaasti hengittää huohotti.
"Kova, kylmä, jumalaton ihminen ja aviokumppani! Ei sinua liikuta yhtään
vähää vaimosi ja lastesi nälkäkuolema, kunhan vaan itse saat tuota
kirottua lientä", sanoi vaimo viimein heikolla ja värisevällä äänellä.
"Kyllä se niin ... kyllä se parasta taitaa olla, että huomenna
köyhäinhuoneesen ... eihän tuota täälläkään ... enkä minä tule viinatta
aikaan ... olisihan siellä teille kuitenkin parempi kuin täällä... Kuinka
kauvaksi se yhden jauholeiviskän rankki kestää ... parasta on, että
menette", esitteli mies niin levollisesti ja kylmästi kuin ei mitään
olisi tapahtunut.
Vaimo ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että se on turhaa työtä,
sanoipa hänelle vielä mitä sanoikin. Hänen sydämensä tykytti kovasti ja
kylmä hiki valui hänen kalpealta otsaltansa. Ajatukset lensivät yhtenä
myrskynä sinne tänne, etsien jotakin turvaa, jotakin tukea ja lohdutusta,
mutta sitä ei tuntunut mistään löytyvän ja kaikkien vähimmän omasta
elämänkumppanista.
Näitä mietti ja tunsi hän, eikä unta tullut silmiin. Hän tunsi itsensä
sangen voimattomaksi, näljän heikontamaksi, kurjaksi olennoksi mihinkään
lähtemään apua etsimään. Itsestään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta
lapset: mikä kohtalo oli heidän osaksensa tuleva, oliko nälkäkuolema
heidätkin pyyhkäisevä pois elävien joukosta jo noin nuorina? Tämä ajatus
vaivasi häntä kovin kauheasti ja hän jo luuli näkevänsä lastensa
kelmettyneillä kasvoilla makaavan ruumispaarien päällä.
Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut ajatella jotakin pelastuksen keinoa,
ei hän kuitenkaan löytänyt sen parempaa, kuin että koettaa mennä
taasenkin köyhäin huoneesen ja jos heitä sieltä toimitettaisiin kotiin
takaisin, tunnustaa silloin totuus, niin vastenmielistä kuin se vielä
hänelle olikin. Hän vertaili voimiaan matkan pituuteen ja tunsi, ett'ei
hän jaksaisi sen päähän päästä, mutta eihän muuta neuvoa ollut, täytyi
yrittää, vaikka siihen nääntyisi -- niin, mutta hevosella -- onhan
hevonen... Kunpa nyt vaan jaksaisin -- niin, kunpa -- --
Kun aamulla ylös noustiin, laitteli vaimo suolan kanssa maitopisareesta
lastensa tyhjiin sydämiin jotakin ryyppimistä, että he olisivat jaksaneet
kulkea taipaleen poikki; itse otti hän heikkoon ja vapisevaan sydämeensä
vaan muutamia nielauksia.
"Mitä olet tuuminut? Eikö olisi parasta mennä, vai kuinka?" kysyi mies.
"Mikäpä muu lienee neuvona... Kun jaksaisin", sanoi vaimo heikosti.
Mies veti taskustaan pullon; hän oli sen täyden nytkin saanut etukäteen
salapolttajalta.
"Otas tästä, niin jaksat", sanoi mies, tarjoten vaimolle pullostansa.
"Vie pois sinun kamala vahvistajasi ... se on vienyt minulta hengen",
sanoi vaimo murtunein mielin.
Sillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.
"Lähde sinä hevosella meitä viemään", sanoi vaimo miehellensä.
"Menkää jalkaisin".
"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen
selvästi ... sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen ... ja
entä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?" selitti vaimo.
"Hevonen ei jouda", vastasi mies.
"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan", pyyteli vaimo.
"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin", sanoi mies kylmästi.
"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään
sääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän... Kova on aika, mutta
kovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan...
Jumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua", sanoi vaimo
vapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan
kylää kohden.
Mies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin
kauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.
Nyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten
juurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja
silloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia
kestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.
Nytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli
ollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.
Hitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain
matka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat
eivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä
levähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä
palanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi
suolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen
voimattomuuttansa ja sydän-alaansa.
Näin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä
oli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan.
Tiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui
matkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja
kytkähti mättäälle maata.
"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole
semmoista ennen tuntenut", päivitteli hän.
Kun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä.
Mutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset
koettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja
hermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin
mättäälle.
Lapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen
ääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: "Äiti, äiti!"
"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan ... en minä enään voi tästä päästä
mihinkään ... käy niin pian, kun voit ... sano, että tulevat hevosella...
Sydämeni on niin kipeä..." sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista
vuotiaalle tyttärellensä.
Itkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin
suinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei
ollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian
kuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja
uupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa
saada.
"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut
kä-kävellä ... kyllä kai hän ku-kuolee... Äiti käski minun tu-tulla
a-apua pyy-pyytämään", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi,
vastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.
Kiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan,
vieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin
virvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin
paljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja
rauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan
lähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka
jokaiselle tuttu.
Kun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään.
Äitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan
äitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.
"Voi, voi, äiti! -- -- Älkää kuolko äiti ... älkää kuolko hyvä äiti ...
rakas äiti! älkää kuolko..." sai hän kauhean itkunsa seasta välistä
sanotuksi.
Kun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: "Voi, voi, tulkaa pian, äiti
kuolee, äiti kuolee."
Miehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea
kuin puu. -- Niin ... Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli
oli ennättänyt ennen heitä.
Surumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen
siihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.
"Voi! Onko äiti kuollut...? sanokaa...! Hän sanoi kohta kuolevansa..."
sanoi tyttö itkunsa seasta.
"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä", sanoi toinen miehistä,
tarjoten tytölle maitoa pullostansa.
Kilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja
tarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin
äitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin
itkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen
maitoa.
Seuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä
syntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H----n hautausmaalla oli silloin
paljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri
pitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon
sentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova
kohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa
selville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli
miehensä -- oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja -- viinan himo. --
Niin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan
Anttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman
tekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan,
kylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista
puhuttavan.
Köyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt
paremmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta
saanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku
aukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin.
Hänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne
tuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse.
Kyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo
hänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä
tuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet
ja sanoneet: "Älä vie niitä salapolttimoon ... minä rukoilen sinua -- älä
vie niitä jauhoja ... luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan ...
tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien
sekaan -- -- --; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en
koskaan ole semmoista ennen tuntenut..." Johtajan sydän murtui kokonaan
näitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.
Ruumiit kannettiin hautaan ja pappi luki heille tavallisen
hautaussiunauksen. Hautaa peittäessä jyrähtelivät kylmettyneet
multapaakut arkkujen kansiin. Siitä syntynyt kolina kohosi epämääräisenä
rominana ja kohinana tyyneesen aamu-ilmaan; olipa niinkuin se olisi ollut
sortuneiden viimeinen huokaus.
Vainajan lapset eivät olleet äitinsä haudalla; he eivät kyenneet, sillä
molemmat olivat kaatuneet tautivuoteelle. Kilvan hoitivat ihmiset heitä
ja antoivat heille osansa siitä vähästä mitä heillä itsellään oli. Heitä
ei viety köyhäinhuoneesen sillä ihmisien omatunto ei sitä sallinut.
* * * * *
Kanttilan Antti eli entisellä tavallansa. Jos hän sai jonkun naulan
jauhoja jollakin tavalla, vei hän ne, kuten ennenkin, salapolttimoon,
saadaksensa siten taskumattiinsa mielijuomaansa. Vaimonsa kuolemasta ja
lastensa sairaudesta ei hän näyttänyt pitävän yhtään mitään, ei hyvää
eikä pahna, eikä hän heistä puhunut milloinkaan mitään. Kun hänellä oli
vaan taskumatissa maistelemista, näytti hänen elämänsä olevan yhtä hyvä
kuin ennenkin, ei parempi eikä pahempi. Se muutos hänen elämäänsä vaan
oli tullut, että hän oli harvapuheisempi kuin ennen ja että hän oli
ottanut mökkiinsä huonemiehiksi erään lapsittoman, vanhanpuoleisen
parikunnan.
Vähilleen kuukausi on kulunut Kanttilan Antin vaimon kuolemasta. Kylistä
oli jo rekikeli loppunut joku aika takaperin, mutta sydänmailla oli se
vielä jonkumoinen.
Eräänä aamuna lähti Antti hevosella pois kotoa; hän peitti loimi resulla
jotakin listeille työ reessä.
"Mihin te nyt menette?" kysyi huonemies.
"Käymmähän vähän..."
Ja sitten hän meni.
"Onkohan Antti saanut taas jauhoja, koska meni?" kysyi vaimo mieheltänsä
Antin mentyä.
"Eiköpä se lie saanut ... eihän se muutoin niin umpikuljuinen..."
Tuli jo iltahämärä. Huonemiehet alkoivat odottaa Anttia kotiin tulevaksi,
mutta häntä ei tullut. Tuli pimeä, ei sittenkään. He aikoivat panna jo
maata, mutta samassa tuli hevonen kartanolle. Kauvan odottivat he Anttia
huoneesen tulevaksi, mutta hänpä ei tullutkaan. Vihdoin lähti mies ulos,
katsastamaan mitenkä asiat ovat. Hevonen seisoi siinä aisapäällä,
riippuvilla korvilla ja huulilla, hoikkana kuin lauta, mutta sen
perillistä ei näkynyt missään. Mies koetti huhuilla ja hakea isäntää,
mutta turhaan; häntä ei löytynyt mistään. Mies riisui hevosen, vei sen
tallilöksään, laittoi sille vettä ja heinän tamppuja eteen.
Huonemiehet luulivat, että Antti on jäänyt salapolttimoon ja laittanut
hevosen sieltä itseksensä kotiin tulemaan. Aamulla meni mies sieltä häntä
tiedustelemaan, mutta siellä sanottiin, ett'ei Anttia eikä hevosta ollut
siellä käynyt koko eilisenä päivänä.
Kanttilan Anttia ruvettiin nyt etsimään joka paikasta. Häntä
tiedusteltiin joka sydänmaan talosta ja mökistä, kyseltiin kylältä ja
haettiin joka ikiseltä metsätieltä, mutta aina vaan turhaan. Kuuluteltiin
pitäjän väki kokoon kadonnutta hakemaan. Monta vuorokautta samosi pitäjän
väki ristirastiin metsiä ja saloja, mutta eivät hekään löytäneet
haettavaansa. Ainoa hyöty pitäjän väen hakemisesta oli se, että he
löysivät tuon kirotun salapolttimon, joka oli monta kyyneltä kylvänyt,
monta sydäntä kuiviin imenyt, ja levittänyt kauhua ja turmelusta
ympärillensä näinä kovina aikoinakin. Salapolttimo hävitettiin
perinpohjin ja sen omistaja saatettiin oikeuden käsiin.
Niin oli Kanttilan Antti kadonnut kuin kaste maahan. Häntä ei ollut
kukaan milloinkaan missään, sitten katoamisensa, nähnyt. Oli jo sulat
maat. Salapolttajalta oli kuollut hevosluuska. Hän oli haudannut sen
korpisuohon. Huhuja alkoi kuulua, että salapolttaja on murhannut
Kanttilan Antin, kätketellyt hänen ruumistansa ja haudannut sen sitten
koninsa alle. Huhu tuli viimein niin yleiseksi, että siitä täytyi
asianomaisten ottaa vaari. Mentiin siis ja kaivettiin tuo konin raato
ylös. Turha vaiva. Kanttilan Anttia ei löytynyt sieltäkään.
Monenlaisia huhuja kulki hänen katoamisestansa. Mikä väitteli, että hän
omantunnon tuskissaan lopetti itsensä niin salaisessa paikassa, ettei
häntä voitu löytää. Toiset eivät voineet uskoa sitä, koska ei semmoista
paikkaa muka voisi löytyä, josta ei häntä jolloinkin olisi löydetty. He
inttivät, että hän oli kenenkään näkemättä ja tietämättä, omantunnon
vaivaamana, karannut teille tietämättömille. -- Kumpi puolue noista
väittelijöistä oli oikeassa, ei ole selville tullut, sillä hänestä ei ole
sen erän perästä kuulunut luunsujelmaa.
* * * * *
Kesä tuli v. 1868 aikasin. Marian päivän aikana oli jo rekikeli kaikki,
ja Pohjanmaan mahtavat virrat loivat jääpeitteensä huhtikuun
kahdeksannentoista päivän tienoilla. Ilma oli tyyni ja lämmin, ja
aikaisimmat kasvit pistäysivät viheriäisinä esiin; olipa niinkuin luonto
olisi monesta edellisestä keväimestä tehnyt poikkeuksen ja virvonnut
sekin uuteen eloon.
Nyt on jo toukokuu, ja kuvernööri on taaskin tarkastamassa H----n
köyhäinhoitolaitosta. Tuimasti silmäili hän ympärillensä ja
tyytymättömyyden rypyt olivat kokoontuneet hänen otsallensa. Kiireesti
kutsutti hän johtajan eteensä.
"Kuinka te hoidatte nykyään köyhiänne ja sairaitanne täällä?" kysyi
kuvernööri johtajalta tuimasti.
"Niinkuin parhaiten taidamme", sanoi johtaja levollisesti.
"Minä näen, että sairashuoneesta on akkunain puoliskoita otettu
pois ... kenen luvulla se on tehty ja kuka on sen tehnyt?" kysyi
kuvernööri, katsoen tuimasti johtajaa silmiin.
"Minä sen olen tehnyt", sanoi johtaja kylmästi.
"Sairaat eivät kestä niin kovaa ilman vetoa. Olette tehnyt kovin pahoin;
te tulette vastaamaan työstänne", sanoi kuvernööri.
"Meillä ei ole kuin kolme sairasta".
"Mitä? Muut kaikki ovat kuolleet; se on seuraus ajattelemattomasta
teostanne... Jumalani! Mitä minä saan nähdä ja kuulla!" sanoi kuvernööri,
lyöden kädellänsä otsaansa.
"Onhan akkunoita otettu pois tästäkin huoneesta", sanoi johtaja
totisesti.
"Kunniani kautta! Sitä en ole kiivaudessani huomannut. Selittäkää tämä
käytöksenne, minä vaadin sen", sanoi kuvernööri.
"Ja kuitenkin voivat sairaat ja köyhät paremmasti kuin koskaan ennen
näinä kovina aikoina", vakuutti johtaja.
"Mitä? Oletteko saaneet tietämättömiä apuja, vai onko kuntanne tullut
auliimmaksi? Minä en ymmärrä teitä -- selittäkää".