nuo särkät, jotka vuosisatoja olivat uskollisesti suojelleet Leidenin
tasankoa aaltojen hyökkäyksiltä ja nyt sulkivat tien avuksi rientävältä
laivastolta.
"Vajotkaa maahan, te suojelusmuurit, kohoa, myrsky, ahmaise saaliisi,
kuohuileva meri, tuhoa maamiehen varallisuus, turmele niittymme ja
vainiomme, mutta hukuta vihollinen tai karkota hänet täältä!" — Näin
saneli Janus Dousa, näin ajatteli Pietari, näin rukoili Maria ja hänen
kanssansa tuhannet miehet, tuhannet naiset.
Mutta taivaanrannan hehku sammui, tykit vaikenivat. Kului vielä
toinenkin päivä, kului kolmas ja neljäs, eikä tullut airutta, eivät
lähestyneet geusien laivat, ja meri näytti pyrkivän lepoon. Mutta
salaa ja hiipien, vaan rajattomalla tarmolla toimiskeli sen sijaan
muuan toinen vallanpitäjä, kuolema, jota avustivat sen kalpeat kätyrit
epätoivo ja nälkä.
Ihmiset kuljettivat salaa yöllä vainajansa hautaan, saadaksensa
muonanjaossa heidänkin sirusensa elävitten käytettäväksi. Talosta
taloon liiteli kuolonenkeli, ja se kosketti suloisen pikku Liisankin
sydäntä ja suuteli yön hiljaisuudessa hänen uneen ummistuneita
silmyeitänsä.
Pelkurit ja espanjalaismieliset kohottivat taas päänsä pystyyn, ja ne
parveutuivat kokoon, ja osa niistä tunki raatihuoneeseen vaatimaan
leipää. Mutta ei ollut enää murustakaan jäljellä, viranomaiset eivät
enää voineet antaa muuta kuin pienen palan naudan- tai hevosenlihaa ja
naudannahkaa, — keitettyä, suolattua naudannahkaa.
Kerran kulki van der Werff tämän kovimman hädän aikana
kaupunginsihteerin asunnolle päin. Hän ei tarkannut sitä, että parvi
epätoivoisia miehiä ja naisia seurasi häntä, purkaen uhkauksia
suustansa, mutta kun hän kääntyi, mennäksensä sisään van Houtin
taloon, huomasi hän äkkiä olevansa saarrettuna. Kalpea vaimo, kuoleva
lapsi sylissään, vaipui hänen jalkainsa juureen, kurotti häntä kohden
hengenlähdössä olevan pienokaisensa ja huusi koleasti, riutuneella
äänellä: — Tyydy jo! Tyydy jo — katsos — katsos tätä, tämä on kolmas!
Tyydy jo!
— Jo riittää, jo riittää! Leipää, leipää! Hanki meille leipää!
huudettiin ja kiruttiin hänelle joka taholta, ja uhaten kohosi ilmaan
aseita ja kiviä. Mutta eräs työmies, jonka hän tunsi ja joka tähän
saakka oli pysynyt uskollisena vapaudenasialle, tuli lähemmäksi ja
sanoi tyynesti, vakuuttavalla äänellä: — Tätä ei voi jatkua. Me olemme
kärsivällisesti kestäneet nälkää ja vaivaa puolustaaksemme vapauttamme
ja uskoamme, mutta on mieletöntä antautua varmaan kuolemaan.
Kalpeana ja haikein mielin katseli Pietari äitiä, lasta, tuota kelpo
työmiestä ja uhkaavia, kirkuvia, nälistyneitä ihmisiä. Tuo kurjuus,
joka näännytti heitä ja lukemattomia muita puutetta kärsiviä, ahdisti
hänen mieltänsä tuhatkertaisella voimalla. Rajaton sääli valtasi tuon
jalon miehen. Turmiotovereina ja samalla tulevan paremman elämän
kanssaperillisinä olisi hän tahtonut painaa heidät kaikki tyyni vasten
sydäntänsä. Voimakkaan liikutuksen valtaamana hän katseli heitä, toista
toisensa jälkeen. Sitten hän painoi lujasti kädet rintaansa vasten ja
huusi joukolle, joka tunki häntä kohden:
— Tässä olen. Olen vannonut pysyväni lujana loppuun saakka, te
vannoitte samaa. Valaani en riko, mutta voin kuolla. Jos voin palvella
teitä antamalla henkeni, niin ottakaa se! Leipää minulla ei ole, mutta
tässä, tässä on ruumiini. Ottakaa se, käykää siihen käsiksi ja repikää
minut palasiksi. Tässä olen, tässä! Valani pidän!
Silloin painoi työmies päänsä alas ja sanoi matalalla äänellä:
— Tulkaa, hyvät ihmiset! Tapahtukoon Jumalan tahto! Valamme sitoo
meidät!
Tyynesti meni pormestari sisään ystävänsä taloon. Rouva van Hout
näki ja kuuli tämän kaiken, ja vielä samana päivänä hän kertoi siitä
Marialle ja huudahti säteilevin silmin:
— En ole koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi ollut niin ylevä kuin hän
tuona hetkenä! Onnelliset olemme, kun hän on vallanpitäjänä täällä
kaupungissamme. Tuota tekoa vielä lapset ja lastenlapset muistelevat
kiitollisin mielin.
He ovatkin sen tehneet; — ja yöllä sen päivän jälkeen, jona pormestarin
mielenlujuus ilmeni noin selvästi, tuli prinssiltä kirje, joka sisälsi
ilahduttavia, rohkaisevia tietoja. Jalo Oranialainen oli nyt täydelleen
parantunut ja pani kaikki voimansa liikkeelle, pelastaaksensa uljaan
Leidenin. Geusit olivat avanneet sulut, heidän laivansa lähenivät,
pelastus saapuisi pian, — ja ne kunnon miehet, jotka toivat kirjelmän,
olivat omin silmin nähneet avuksi kiiruhtavan laivaston ja sotainnosta
hehkuvat vapaudenpuoltajat. Herrat van der Does nimitettiin samassa
kirjeessä van Bronkhorst vainajan sijaan prinssin edustajiksi. Van
der Werffin ei enää tarvinnut yksin kantaa edesvastauksen taakkaa. Ja
kun seuraavana aamuna kaupungin asujamille luettiin "isä Vilhelmin"
kirje, ja kun lähettien tuomasta sanomasta oli kaikkialla saatu tietoa,
virkistyi kidutettujen kaupunkilaisten rohkeus ja luottamus kuin
kuihtuva ruoho raittiista sateesta.
Mutta monta viikkoa heidän vielä täytyi odottaa, kärsien tuskaa ja
kurjuutta.
Syyskuun viime päivinä täytyi teurastaa viimeiset lypsylehmät, joita
oli säästetty vastasyntyneitten ja heidän äitiensä takia — ja — sitten
— sitten?
Apu oli lähellä, sillä tuon tuostakin punoitti taivas ja ilma värähteli
tykinlaukauksista; mutta itätuulta kesti yhä, ja se peräytti maalle
tunkeuneen veden, ja laivat tarvitsivat voimakasta vedennousua,
voidaksensa lähetä kaupunkia.
Airueista, joita oli lähetetty, ei yksikään palannut. Mitään muuta
ei tiedetty varmaan kuin se, että tuo sietämätön kurjuus kasvoi
kasvamistaan. Tänään oli Barbarakin paneutunut vuoteeseen; hän valitti
väsymystä ja häntä inhotti ruoka.
Silloin muistui Marialle mieleen paistettu kyyhkynen, joka oli ollut
hyväksi Liisa vainajalle, ja hän läksi taiteilijan luo kysyäksensä
häneltä, voisiko hän suostua uhraamaan vielä yhden lemmikeistänsä hänen
kälynsä varalta.
Vilhelmin äiti otti vastaan Marian. Velttona ja välinpitämätönnä
hän istui nojatuolissaan. Tosin hän vielä voi astua, mutta kaikki
nuo tuskat ja kovat vaivat olivat panneet hänen kätensä vapisemaan
omituisella tavalla. Kun Maria esitti pyyntönsä, pudisti hän päätänsä
ja sanoi:
— Menkää itse kysymään. Hänen täytyy pitää nuo eläimet
sisäänsuljettuina, sillä nälkäiset ihmisraukat ampuvat ne, jos ne
tulevat näkyviin. Niitä on enää vain kolme. Toiset ottivat lähetit
mukaansa, eivätkä ne enää palaa, Jumalan kiitos! Nuo ruokamuruset,
jotka hänellä vielä on jäljellä, voi mieluummin panna vadille kuin
kupuun. Ajatelkaapas, kaksi viikkoa sitten hän säästämistään rahoista
maksoi viisikymmentä guldenia puolesta säkillisestä herneitä, — Jumala
tiesi, mistä hän ne sai käsiinsä. Ulrikki, Ulrikki! Vie pormestarinna
Vilhelmin tykö. Teidän täytyy tehdä hyvin ja mennä tuonne ylös, sillä
hän odottelee kyyhkysiänsä palaaviksi eikä ole tullut edes syömäänkään.
Hyvä Jumala, eipä juuri maksaisikaan vaivaa!
Päivä oli kirkas ja auringonpaisteinen. Vilhelmi oli vahtitornissaan
ja katsoi vehreän, vedekkään tasangon ylitse etelää kohden. Hänen
takanansa istui miekkailija vainajan poika Antero, nuotteja
kirjoittaen; mutta poikasen tarkkaavaisuus ei ollut ylen kehuttava,
sillä saatuaan aina rivin valmiiksi hän loi katseensa ylös ilmaan
hakien kyyhkystä, jota hänen opettajansa odotteli. Kovin nääntyneeltä
hän ei näyttänyt, sillä pienen lihapalansa lisäksi oli hän aina tuon
tuostakin saanut hiukan kyyhkysruokaa.
Hämmästyneeltä näytti Vilhelmi ottaessaan vastaan pormestarin rouvan,
jonka tulon luki itsellensä erityiseksi kunniaksi. Hän lupasi suostua
Marian pyyntöön, vaikka voikin huomata, ettei tuo ollut hänestä aivan
helppoa.
Maria meni taiteilijan kanssa parvekkeelle, ja Vilhelmi näytti
hänelle etelän puolella, jossa muutoin oli nähtävänä vain vehreitä
kenttiä, laajan alueen, jonka yläpuolella leijaili hienoa sumua.
Iltapäiväauringon säteet kirkastivat tuon valkoisen usman, joka
näytti ohenevan ja kohoavan ilmaan. Järvestä oli sumu noussut, ja
järven muodosti rikottujen sulkujen lomista tunkeunut vesi, — ja
pitkulaiset, tummat, liikkuvat täplät sen läheisyydessä olivat
varmaankin espanjalaisjoukkoja ja karjalaumoja, jotka kohoavaa
vettä paeten olivat jättäneet äärimmäiset vallitukset, kylät ja
maakartanot. Sulkuja ei voinut nähdä, mutta uloimman niistä olivat
geusit jo jättäneet taaksensa. Jos heidän laivastonsa onnistuisi päästä
Soetermeerinjärvelle ja sieltä...
Vilhelmi keskeytti äkkiä selityksensä, sillä Antero hypähti pystyyn,
sysäsi syrjään istuimensa ja huudahti:
— Nyt se tulee! Kyyhkynen! Roland, edeltäjäni, tuolla se tulee!
Ensi kerran kuuli Vilhelmi tänään pojan käyttävän isänsä
lempivahviketta. Ylen tärkeä mahtoi tuo seikka olla, joka noin häntä
liikutti, — ja, toden totta, — hän ei erehtynyt, sillä ilmojen kautta
lähestyvä piste, jonka poikanen oli huomannut tarkoilla silmillänsä,
ei ollut enää piste vain, se näytti pitkulaiselta, — se oli lintu,
kyyhkynen!
Vilhelmi tempaisi parvekkeella olevan lipputangon ja heilutti sitä niin
riemuisasti kuin sotapäällikkö, joka on päässyt taistelussa voitolle.
Nyt läheni kyyhky, nyt laskeutui se, nyt pujahti se lakkaan, — ja
muutaman minuutin jälkeen oli taiteilijalla kirje kädessänsä.
— Maistraatille! huudahti Vilhelmi. — Viekää se heti puolisollenne.
Oi, arvoisa rouva, suorittakaa te lopullisesti tuo toimi, minkä
kyyhkynen pani alulle! Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! He ovat jo
lähellä Pohjois-Aata. Tuo tieto pelastaa ihmisraukat epätoivosta! Ja
eräs seikka vielä! Te saatte paistin, mutta ottakaa myös nämä jyvät.
Ohraliemi on parasta lääkettä sellaisessa taudissa kuin Barbaran on,
olen itse sen kokenut!
Kun oli tullut ilta ja taiteilija vanhempinensa oli ehtinyt iloita
uutisesta, käski hän ottaa kiinni sinisen kyyhkysen, jolla oli
valkoinen rinta.
— Lopeta se tuolla ulkona, sanoi hän, — en siedä sitä nähdä.
Antero palasi pian, muassaan päätön kyyhkynen. Hänen huulensa olivat
veressä ja Vilhelmi tiesi, mistä, mutta hän ei nuhdellut tuota
nälkäistä poikaa, vaan sanoi vain:
— Hyi sinua, mokomaa hilleriä!
Varhain seuraavana aamuna palasi toinen kyyhkynen. Kirjeet, jotka nuo
siivekkäät airuet olivat tuoneet muassaan, luettiin ääneen raatihuoneen
akkunasta, ja ne rohkaisivat epätoivon partaalla olevaa kansaa ja
auttoivat sitä kestämään mitä kovimmatkin kärsimykset. Toinen kirje oli
maistraatille, toinen Janus Dousalle, ja ne olivat varsin lohduttavia
ja toivehikkaita. Prinssi, vapauden kallis tuki ja turva, kansan ystävä
ja johtaja, prinssi oli jälleen hyvissä voimissa ja hän oli käynyt
tarkastamassa Leidenin avustamiseen määrättyjä laivoja ja joukkoja.
Pelastus oli lähellä, mutta tuuli kävi yhä koillisesta eikä vesi
noussut. Linnassa ja muilla ylhäällä sijaitsevilla paikoilla seisoi
joukottain porvareita, sotilaita, raatiherroja ja naisia, silmät
luotuina kauas etäisyyteen.
Tuhannet kädet liittyivät yhteen hartaaseen rukoukseen, ja
kuumeentapaisesta odotuksesta ja kiihkeistä toivomuksista kertoelivat
nuo etelää kohden suunnatut katseet. Mutta veden rajaviiva ei
siirtynyt, ja kuin ivaten tunki aurinko näkyviin syysaamun sumujen
lävitse, lämmitti suloisesti raitista ilmaa ja meni illalla mailleen
hohtavan hehkuisana, laaja sädekehä ympärillään. Pilvetönnä, kirkkaana
kaareili säälimätön taivas kaupungin yläpuolella ja koristelihe yöksi
tuhansilla tähtösillä. Aamulla yhdeksäntenäkolmatta päivänä alkoi
sumu tihentyä, ruoho oli kuivaa, usmajoukot kohosivat ylöspäin, ilma
oli painostava, harmaat pilvet kasaantuivat yhteen, käyden synkän
tummiksi. Nyt alkoi vieno tuuli liikutella puiden lehdettömiä oksia,
sitten tuli äkkiä tuulenpuuska, joka riensi tähystelevän ihmisjoukon
ylitse. Sitä seurasi toinen ja kolmas, ja pian kiisi myrsky riehuen,
vinkuen ja ulvoen läpi kaupungin, heitteli tiilejä katoilta, taivutti
puutarhojen hedelmäpuita ja kalujen varrella kasvavia nuoria jalavoita
ja lehmuksia. Se kaatoi kumoon lipputangot, jotka pojat olivat
pystyttäneet valleille espanjalaisten kiusaksi, se pieksi ojien
ja kanavien rauhallisesti virtailevaa vettä, ja — Herra ei hylkää
omiansa — tuuliviirit kääntyivät, tuuli puhalsi luoteesta, ja — kukaan
ei sitä nähnyt, mutta laivurit ilmoittivat siitä huudoilla, joita
jokainen riemuiten toisti ja kertoeli edelleen, — ja tuulenpuusti ajoi
tulvavuoksen paisuttamaa merta Maasin suuta kohden ja peräytti rajulla
hyökkäyksellä virran veden, pakotti sen tulvaamaan yli rantojen ja ajoi
sitä puhkaistujen sulkujen lomista ja kanavien avatuista porteista
kauas maalle, ja korkealle kohotti vedenselkä apuun rientävät laivat.
Riehu, myrsky, virtaile, virtaile, kohiseva sade, raivotkaa, te
laineet, ja tuhotkaa niityt, nielkää talot ja kylät! Leidenin valleilla
ja torneissa siunaavat teitä tuhannen tuhannet. He tuntevat teidät
kostavan, pelastavan Jumalan peljättäväksi sotajoukoksi ja tervehtivät
teitä iloiten ja riemuiten!
Kahtena päivänä perätysten seisovat pormestari, Maria ja Adrian sekä
van der Does'in ja van Houtin perheet melkein koko päivän kansajoukossa
ylhäällä linnassa tai lehmäportilla olevassa tornissa, eikä edes
töin tuskin parantunut Barbarakaan, jota toivo on virkistänyt vielä
enemmän kuin ohraliemi ja tuo laiha kyyhkynen, pysy kotona, vaan lähtee
taiteilijan luo näkötorniin. Kaikki tahtovat nähdä, kuinka vesi nousee,
kuinka se pehmittää maan, tunkee heinänkorsien lomitse, muodostaa
lätäköitä, lammikoita ja vihdoin laajan järven, johon virtaileva
sade luo kuplia ja renkaita. Kukin halajaa olla katsomassa, kuinka
espanjalaiset kiiruhtavat puolelle ja toiselle, kuin suden ahdistelema
lammaslauma, kukin tahtoo kuulla geusien tykkien jyminää, heidän
muskettiensa pauketta. Kaikista, niin miehistä kuin naisista, myrsky,
joka on vähällä heittää heidät kumoon, on suloisempi kuin mitä vienoin
tuulenleuhahdus, ja rankkasade, joka heidät kastelee läpimäriksi,
tuntuu heistä herttaisemmalta kuin auringonloisteessa kimeltelevä
kevätkaste!
Kroonensteenin linnan ja Lammenin lujien varustusten takana, joita
puolustamassa oli muutamia satoja espanjalaisia sotureita, voi tarkka
silmä havaita geusien laivat.
Tuorstaina ja perjantaina oli Vilhelmi turhaan tähystellyt kyyhkysiä,
mutta lauantaina palasi paras lentäjä. Se toi kirjeen amiraali
Boisot’ilta, joka kehotti kaupungin aseellista miehistöä perjantaina
tekemään hyökkäyksen Lammenia kohden.
Myrsky oli eksytellyt kyyhkystä. Se saapui liian myöhään kaupunkiin,
mutta lauantai-iltana läksivät Janus Dousa ja kapteeni van der Laen
liikkeelle. Kaikkia, jotka kykenivät asetta käyttämään, kehotettiin
kokoontumaan sunnuntaiaamuna. Kurjia ja kalpeita olivat taistelijat,
jotka noudattivat johtajien kutsua, Harvenneet olivat rivit, mutta
jäljelle jääneistä ei kukaan tahtonut jäädä pois, kaikki olivat he
valmiit uhraamaan henkensä kaupungin ja omaistensa pelastukseksi.
Myrsky oli tyyntynyt, tykit vaienneet, yö oli pimeä ja ilma painostava.
Ei ketään haluttanut käydä levolle, ja jos ken nukahti hetkiseksi, niin
hänet pian pelästytti unesta omituiset, salaperäiset äänet. Vilhelmi
istui vahtitornissaan ja katseli, tarkkaan kuunnellen, etelää kohden.
Väliin suhahtelivat vienot tuulahdukset tuon korkean talon ympärillä,
väliin kajahti huuto tai torventoitotus häiriten yön hiljaisuutta.
Sitten alkoi kuulua rasahduksia ja melua lehmäportin läheisyydestä, —
oli kuin osa kaupunkia olisi menettänyt perustuksensa ja syöksähtänyt
kumoon. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan tähteä, mutta Lammenin lähellä
liikkui pilkko pimeässä järjestetyissä riveissä hehkuvia valopilkkuja,
ikäänkuin virvatulia. Tuskallisen kamala oli tuo yö.
Aamulla huomattiin, että lehmäportin luona osa kaupunginvallista oli
syössyt maahan, mutta nythän se ei enää voinut tuottaa vaaraa, — ja
pian syntyi aukon ääressä rajaton riemu ja kohta kajahteli ilohuutoja
kaikkialla, kaduilla ja kujilla, ja ne saivat kaikki, miehet ja
naiset, vanhukset ja lapset, terveet ja sairaat houkutelluiksi ulos,
ja toinen kiirehti toistansa lehmäportille. Nähtiin geusien laivaston
lähestyvän ja kaupunginrakennusmestarin Tuomaanpojan yhdessä muiden
miesten kanssa tempovan vedestä paaluja, joilla espanjalaiset olivat
koettaneet tukkia väylän. Sitten laski ensi laiva muurien luo, ja sitä
seurasi toinen ja kolmas, ja niissä saapui rajunnäköisiä, parrakkaita
miehiä, jotka hymyilivät kaupunkilaisille ja heittivät heille leivän
toisensa jälkeen ja paljon muuta hyvää. Ja nuo soturit, joiden arpisia,
tuimia, päivettyneitä kasvoja vuosikymmeniin ei ollut kostuttanut
mikään muu suolainen neste kuin merivesi, itkivät ja nyyhkyttivät
liikutuksesta kuin lapset, nähdessään kuinka ihmisraukat söivät.
Söivät ja nauttivat — saamatta esille sanaakaan kiitokseksi. Ja sitten
tulivat johtajat, ja amiraali Boisot syleili van der Does'ia ja van der
Werffiä ja geusikapteeni van Duijkenburg vanhaa Barbaraa, äitiänsä,
— ja moni leideniläinen vapauttajaansa, jonka näki ensi kerran
eläessänsä. Runsaasti, runsaasti vuodatettiin kyyneleitä, tuhannet
olivat ne, joiden tunteet tulvailivat esiin, — ja pyhäkellot soivat
paljoa heleämmin ja raikkaammin kuin tavallisesti, ja ne kutsuelivat
pelastajia ja pelastettuja kirkkoon rukoilemaan. Avara temppeli oli
tänään liian ahdas, ja kun kunnon pastori Verstrootin sijainen —
hän itse oli sairastunut pitäessään huolta kaikista noista monista
sairaista — kun saarnaaja Kornelionpoika kehotti harrasta seurakuntaa
yhtymään kiitosrukoukseen, oli hänen kehotuksensa liian myöhäinen,
sillä jo urkujen ensi sävelet olivat herättäneet noissa tuhansissa
ihmisissä, jotka täyttivät kirkon, saman palavan halun kiittää,
kiittää, kiittää ja ylistää.
Myöskin pater Damianus kiitti Herraa harmaiden sisarusten kappelissa
ja hänen kanssansa Nikolas van Wibisma ja muut katoolilaiset, joille
isänmaa ja vapaus oli rakas. —
Jumalanpalveluksen jälkeen kahlasi Adrian, leipäpala toisessa
kädessä ja kengät toisessa, koulutoveriensa etunenässä korkeammalla
sijaitsevien kosteiden niittyjen poikki Leiderdorpiin, katselemaan
espanjalaisten jättämää leiripaikkaa. Tuossahan oli sotapäällikkö
Valdezin muhkea teltta. Hänen vuoteensa yläpuolella riippui Reinin
tienoita esittävä kartta, jonka muudan alankomaalainen oli piirtänyt
hänelle oman kansansa vahingoksi. Poikaset katselivat sitä, ja eräs
geusi, joka ennen muinoin oli oleksinut kirjoitushuoneissa, vaikka nyt
oli kuin mikäkin merikarhu, asettui sen eteen ja sanoi:
— Katsokaas tänne, pojat. Tämä tässä on rantasärkkä. Sen me ensiksi
puhkaisimme, mutta se oli vasta leikin alkua. Laivamme eivät
oikein ottaneet luistaaksensa eteenpäin, ja tässä, kolmannen sulun
kohdalla — se on nimeltään Voorweg — nousi tie pystyyn, — ei ollut
ajateltavissakaan päästä kauemmaksi. Nyt meidän täytyi peräytyä
takaisin ja kulkea, tehden suuri kaarros, Segwaertin tietä ja tämän
kanavan kautta, jossa oli aika kahakkaa, Pohjois-Aalle. Nyt oli
Soetermeerinjärvi takanamme, mutta vesi oli liian matalalla, emmekä
päässeet eteenpäin. Oletteko te nähneet tuota suurta delftiläistä
laivaa? Se on mahtavan iso alus, ja sitä ei panna liikkeelle airoilla,
vaan siipirattailla. Teitä varmaankin huvittaa katsella sitä.
Vihdoinkin soi Herra myrskyä ja tulvavuoksen, ja vesi kohosi niin
korkealle, että laivat pääsivät kulkemaan. Kerklaenin luona oli vielä
kerran tuima ottelu, mutta toissa päivänä saavuimme Lammeniin. Moni
kelpo mies oli jo saanut surmansa, toiset siellä, toiset täällä, mutta
Lammenissa odotimme kaikki kiivainta vastarintaa. Varhain tänä aamuna
aioimme tehdä hyökkäyksen, mutta kun päivä koitti oli siellä niin
helkkarin hiljaista, ja lamauttava tunne valtasi meidät. Arvelimme jo:
"Leiden on hukassa. Nälkä on sen kukistanut." Mutta vieläpä mitä! Te
olette kelpo rotua. — Ja sitten tuli meidän laivallemme muudan poika,
teidän kokoisenne, ja hän kertoi, että oli yöllä nähnyt linnoituksesta
tulevan esiin loistavia pilkkuja pitkässä jonossa, joka siirtyi sieltä
poispäin. Emme ensin tahtoneet uskoa häntä, mutta poika oli oikeassa.
Vesi lienee alkanut tuntua liian kostealta... valopilkut, jotka poika
oli nähnyt, olivat espanjalaisten palavat sytyttimet. Katsokaapas,
pojat, tämä tässä on Lammen...
Adrian oli tovereinensa tullut aivan kartan ääreen ja keskeytti nyt
geusin puheen helakalla naurulla.
— No, mitäs nyt, kähäräpää? kysyi geusi.
— Katsokaa, katsokaa, huudahti poikanen — tässä tuo suuri sotapäällikkö
ikuistaa itsensä ja tässä on hänen nimensäkin. Kuulkaa, kuulkaa!
Kylläpä rehtori häntä hävystelisi! Katsokaa: "_Castelli parvi!" — "Vale
civitas, valete castelli parvi; relicti estis propter aquam et non per
vim inimicorum_!" Voi tuota pöllöä! "_Castelli parvi_"!
— Mitä se merkitsee? kysyi geusi.
Hyvästi, Leiden, hyvästi, pienet "_castelli_"; teidät jätämme veden,
emmekä vihollisen voiman takia. — "_Parvi castelli_"! Tuo minun täytyy
kertoa äidille!
Maanantaina tuli Vilhelm Oranialainen Leideniin, jossa majaili
Montfortin herran talossa. Kansa otti riemuiten vastaan "isä
Vilhelmin", ja tuo väsymätön vapaudenpuoltaja ajatteli nytkin, ilon ja
riemun häntä ympäröidessä, millä tavoin voisi pitää huolta kaupungin
menestyksestä. Hän palkitsi sittemmin sen asukasten uskollisen
kestävyyden verrattomalla muistomerkillä: tämä oli Leidenin yliopisto.
Se herätti ja piti vireillä tuossa toimeliaassa kaupungissa ja maassa,
jota rasitti vuosikymmeniä kestävä sota, sitä henkeä, jonka parhaana
palkintona on sen luomat, jalot pyrinnöt ja riennot, — sitä henkeä,
joka pitää ikuiset aarteet verrattomasti arvokkaampina kuin ajalliset.
Tuo puu, jonka itu pantiin maahan synkimmän kurjuuden partaalla,
taistelujen ja ahdistusten jatkuessa, se on kantanut ihmiskunnan
hyödyksi mitä jaloimpia hedelmiä, kantaa niitä yhä edelleen ja
kypsyttää niitä, jos Jumala suo, vielä vuosisatojenkin kuluttua.
* * * * *
Kuudentenakolmatta päivänä heinäkuuta 1581, seitsemän vuotta Leidenin
pelastuksen jälkeen, julistautuivat Hollanti ja Zeelanti, jotka itse
asiassa jo kuusi vuotta olivat olleet itsenäisiä, Haagissa vapaiksi
Espanjan vallasta. Vilhelm Oranialainen oli siihen saakka hoitanut
hallitusta Filip kuninkaan maaherrana ja käynyt hänen nimessään
sotaakin häntä vastaan. Filipin nimessä julkaisi Oranialainen yksin
Leidenin yliopiston perustamiskirjankin, joka asiakirja, sen synnyn
aiheuttaneista vakavista seikoista huolimatta, on mitä hienoimman
valtiollisen ivan mestariteos. Ylen huvittavaa on, kun tästä
kirjelmästä käy selville, että Eskurialin synkkä asukas neuvoteltuaan
perinpohjin rakkaan ja uskollisen serkkunsa Vilhelm Oranialaisen
kanssa, on päättänyt perustaa Leideniin yliopiston, — syistä, joiden
kaikki tyyni täytyi olla kuninkaasta mitä ankarimmin tuomittavia.
Neljäntenäkolmatta päivänä heinäkuuta oli tästä pilasta tehty loppu,
ja Filip oli julistettu valtansa menettäneeksi. Vilhelm johti nyt
hallitusta omassa nimessään.
Kolme päivää myöhemmin vietettiin näiden iloisten tapahtumien kunniaksi
van der Werffin talossa komeat vieraspidot.
Ruokasalin akkunat olivat sepposen selällään, ja kesäyön raitis ilma
jäähdytti pormestarin pöydän ääreen kokoontuneiden vierasten kasvoja.
Täällä olivat talon parhaat ystävät: Janus Dousa, van Hout, oppinut
tohtori Grotius, joka Marian suureksi iloksi oli saanut kutsun Leidenin
yliopistoon ja juuri tänä vuonna oli uuden yliopiston rehtorina,
ravintolanisäntä Aquanus, tohtori Bontius, joka nyt oli lääketieteen
professori yliopistossa, ynnä muita.