d'Avilan, ihanan, hennon puolisonsa seurassa, jonka kanssa hän
äskettäin oli palannut Italiasta. Jo vuosia oli taiteilijan nimi ollut
van Duivenbode (kyyhkysairut), sillä kaupunki oli suonut hänelle tuon
jalon nimen ja vaakunan, jossa oli hopeisella pohjalla kolme sinistä
kyyhkystä ja kaksi ristiin asetettua avainta.
Prinssin suostumuksella oli myöskin nuo lahjoitukset, jotka vanha neiti
van Hoogstraten oli määrännyt sukulaisillensa ja palvelijoillensa,
maksettu näille, ja Vilhelmi asui nyt puolisoinensa kauniissa uudessa
talossa, josta ei puuttunut kyyhkyslakkaakaan ja jossa Maria usein
oli laulamassa madrigaaleja, vaikka hänen neljä pienokaistansa eivät
suoneet hänelle paljoa joutoaikaa. Adrian — komea nuorukainen, joka oli
opiskellut uudessa yliopistossa ja pian oli tuleva neuvostoon, — kyseli
taiteilijalta kaikenmoista Roomasta ja hänen kälystänsä Henriikasta.
Junkkari van Hoogstraten oli nimittäin kuollut — saatuaan kumminkin
vielä nähdä ja siunata Annaa — ja isän kuoltua oli Henriika lähtenyt
Belottin kanssa Italiaan, ja hän oli nyt siellä johtajattarena eräässä
maallisessa sisareskunnassa, jonka keskuudessa erityisellä innolla
harjoitettiin musiikkia.
Barbaraa ei näkynyt aterioivien joukossa. Hänellä oli keittiössä yllin
kyllin toimimista. Nyt oli hänen valkoinen päähineensä poimutettu
melkein kopeilevan taitehikkaasti ja huolellisesti, ja tuo varma ja
tyytyväisyyttä ilmaiseva tapa, jolla hän komenteli Kerttua ja kahta
muuta palvelustyttöä, osotti, että Pietarin talossa oli kaikki niinkuin
olla piti. Kannattipa tosiaankin tehdä parastaan tuollaisten vierasten
takia! Näihin kuului myös Warmondin junkkari, ja hänelle oli määrätty
kunniasija rehtorin ja Janus Dousan, yliopiston ensi kuraattorin,
rinnalla, sillä hänestä oli sukeutunut mahtava herra ja toimelias
valtiomies; töin tuskin oli hän ehtinyt, yhdessä nuoren apulaisensa
Nikolas van Wibisman kanssa, tulla Haagista, ottaaksensa osaa tähän
juhlanviettoon. Hilpeänä ja vilkkaasti kuten ennen muinoin kilisti hän
lasia ravintolanisännän kanssa ja huudahti:
— Muinaisten aikojen ja ystävämme Yrjö von Dornburgin malja!
— Yhdyn kaikesta sydämestäni! vastasi Aquanus. — Pitkiin aikoihin ei
enää ole kuulunut mitään hänen uhkarohkeista teoistansa ja retkistänsä.
— Sehän on selvää! Nyt on tuo käyvä viini kirkasta. Dornburg on
jälleen englantilaisessa sotapalveluksessa; tapasin häntä neljä
viikkoa sitten Lontoossa, — hän on Hänen brittiläisen Majesteettinsa
korkea-arvoisen amiraalikunnan jäsen. Hänen laivastonsa on nyt
matkalla Venetiaan, Rakkaudella hän vielä muistelee meitä ja hän
lähetti kaikille terveisiä, — mutta ette tuntisi tuota kunnioitusta
herättävää päällikköä ja tyynen iloisaa miestä meidän muinoiseksi
lemmikiksemme. Kuinka usein hänen haaveilunsa hänet kiidättivätkään
luotamme yläilmoihin, — kuinka kirvelikään sydäntä, kun näki hänen
raskasmielisenä vaipuvan salaisen surunsa valtaan!
Minä näin ennen muinoin junkkarin Delftissä, sanoi rehtori Grotius.
— Tuollainen pilventakaisia tavotteleva mieli voi helposti saattaa
liitelemään niin korkealle, että putoaa maahan siipirikkona — mutta
jos se alistuu työntekoon ja velvollisuuksien täyttämiseen, saa se
suuria aikaan, ja reippaasti ja tarmokkaasti voittaa se tukalimmatkin
vastukset.
Sillä välin oli Adrian isän viittauksesta noussut paikaltaan ja
täyttänyt lasit mitä paraimmalla viinillä. Pormestari omisti maljan
prinssille ja Janus Dousa heti sen jälkeen isänmaan itsenäisyydelle ja
vapaudelle.
Van Hout kehotti juomaan muistojen maljan, tuon kovan ahdistuksen ja
sitä seuranneen pelastuksen maljan.
Jokainen yhtyi siihen tarmolla, ja eläköönhuutojen vaiettua sanoi
Aquanus:
— Ken ei ilolla muistelisi tuota ihanaa sunnuntaita — lokakuun kolmatta
päivää; mutta kun ajattelen kaikkea tuskaa, mitä saimme kärsiä sitä
ennen, niin alkaa vieläkin mieltäni ahdistaa.
Pietari tarttui nämä sanat kuullessaan Marian käteen, puristi sitä
hellästi ja kuiskasi vaimolle:
— Ja kumminkin minä silloin elämäni raskaimpana päivänä löysin
kalleimman aarteeni!
— Minä myös! vastasi Maria, katsoen kiitollisesti hänen uskollisiin
silmiinsä.