Lähden geusien tykö, jos en teidän seurassanne, niin yksin.
Mielihyvällä katsoi Yrjö tuota uljasta poikaa kasvoihin ja kysyi
lempeästi:
— Elääkö teidän äitinne?
— Ei, herra.
— No, tulkaa sitten. Ehkäpä tuolla geusien joukossa kumpikin löydämme
mitä haemme.
Nikolas tarttui Yrjön hänelle ojentamaan käteen, mutta Vilhelmi
lähestyi häntä sanoen:
— Sitä teiltä odotinkin nähdessäni teidät Pietarinkirkon luona ja
Quatgelatin majatalossa.
— Te avasitte silmäni, huudahti Nikolas. — Tulkaa nyt. Menkäämme aivan
leirin keskitse, minut kaikki tuntevat.
Maantielle tultua asteli poikanen aivan Yrjön vieressä. Kun Yrjö
huomautti häntä siitä, että hänen isänsä suuresti paheksuisi hänen
menettelyänsä, vastasi hän:
— Sen tiedän, ja olen siitä pahoillani, kovin pahoillani... Mutta
en voi toimia toisin. Petturin nimi ei saa jäädä tahraamaan sukumme
kunniaa.
— Teidän serkkunne Matenesse, Rivièren herra, on myöskin vapaudenasiain
puoltajia.
— Mutta isäni käsittää asiat toisin. Hän rohkenee odottaa hyvää
espanjalaisilta! Espanjalaisilta! Olen näinä kuukausina oppinut heidät
tuntemaan! Erään uljaan leideniläisen pojan, Ulrikki Löwingin, — ehkä
hänet tunsittekin — he saivat vangiksi kunniallisessa taistelussa,
ja sitten — minua vieläkin pöyristää sitä muistellessa — sitten he
ripustivat hänet pää alaspäin ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Olin
saapuvilla ja kuulin joka sanan, jonka he puhuivat. Samalla tavalla oli
tehtävä loppu koko Hollannista — maasta ja kansasta —, siihen heidän
mielensä näkyi palavan. Ja samanlaisia puheita saa kuulla joka päivä!
Ei mikään häväistys ole heidän mielestänsä kyllin julkea meille, ja
samaa mieltä kuin sotilaat on kuningaskin. Olkoon se, ketä haluttaa,
sellaisen herran orjana, joka meitä kiduttaa ja halveksii! — Pyhä
uskontoni on ikuinen, eikä sitä voida hävittää. Tosin monet geuseistä
sitä vihaavat, mutta en pane sitä pahakseni, kun he vain auttavat
murtamaan espanjalaiset kahleet!
Näin keskustellen he kulkivat läpi kastilialaisten leirin, jossa kaikki
jo nukkuivat. Sitten he saapuivat saksalaisten joukkojen teltoille,
joiden edustalla vielä monin paikoin jatkettiin juominkeja. Leiripaikan
päässä järjesteli muudan muonakauppias vaimoillensa ylijäänyttä
varastoansa.
Vilhelmi asteli äänetönnä toisien jälkeen, sillä hänen mielensä
oli kuohuksissa ja tuska ja riemu vaihtelivat siinä. Hän oli
kuin hurmaantunut pelkistä ylevistä tunteista, — mutta tultuaan
kaupustelijan kojun luo hän äkkiä hiljensi kulkuansa ja viittasi
leipiin, joita ladottiin arkkuun.
Tuhoava, ylen tuhoava ja mahtava oli nälän valta tuolla lähellä
olevassa kaupungissa, eikä siis ollut ihme, että Vilhelmi lähestyi
kaupitsijoita ja osti säihkyvin silmin heiltä viimeisen liikkiön ja
niin monta leipää kuin heillä vielä oli jäljellä.
Nikolas nauroi nähdessään leivät, joita Vilhelmi kuljetti muassaan,
mutta Yrjö sanoi:
— Ette vielä ole oppinut tuntemaan nälänhätää, junkkari. Nuo leivät
ovat lääkettä nälkää kärsiville.
Hoogewoortin portilla käski Yrjö herättää Warmondin junkkarin, ja
Nikolas esitettiin nyt tälle tulevana geusinä. Ratsumestari toivotti
poikaselle onnea ja tarjosi hänelle rahaa, jolla hän voisi hankkia
Delftissä mitä tarvitsi ja tulla toimeen ensi viikot, mutta Nikolas ei
ottanut vastaan rikkaan säätyveljensä tarjousta, sillä hänen vyöstänsä
riippui kukkaro täynnä kultarahoja. Eräs haagilainen jalokivikauppias
oli eilen antanut ne hänelle vanhan neiti van Hoogstratenin
smaragdisormuksesta.
Nikolas näytti ratsumestarille aarrettansa ja huudahti sitten:
— Eteenpäin, junkkari von Dornburg. Tiedän mistä heidät löydämme. Ja
te, herra ratsumestari van Duivenvoorde, tehän kerrotte pormestarille
ja Janus Dousalle mitä minusta on tullut!
Kahdesneljättä luku.
Henriikan paosta oli kulunut viikko, ja tällä ajalla oli nälänhätää
yhä vain jatkunut. Maria oli kuullut taiteilijalta, että Yrjö yhdessä
nuoren Matenessen kanssa oli matkalla geusien tykö. Niin olivat siis
asiat oikealla tolalla. Tuon hyökyilevän puron täytyi yhtyä rajuun,
kohisevaan, valtavaan virtaan. Maria toivoi Yrjölle onnea ja elämää
ja iloa, — mutta ihmeellistä — siitä päivästä saakka, jolloin hän oli
repinyt hänen runonsa, oli muisto junkkarista hänen mielessään ollut
yhtä himmeä kuin ennen espanjalaisten tuloa. Olipa tuo nuori vaimo
Yrjön lähdettyä tuntenut harvinaista ilomielisyyttäkin huolimatta
suruista ja kärsimyksistä; hän oli saanut voiton omasta itsestänsä, oli
ollut ankara itseänsä kohtaan, ja jalon timantin hohde ilmenee täydessä
kirkkaudessaan vasta sitten kuin se on kestänyt hiomisen tuskat.
Iloisin ja kiitollisin mielin tunsi Maria olevansa oikeutettu katsomaan
arastelematta Pietaria silmiin, suomaan hänelle rakkautta ja vaatimaan
sitä häneltä. Huoliensa rasittamana Pietari näytti tuskin huomaavankaan
vaimoansa ja hänen toimiansa, mutta Maria tunsi kumminkin voivansa
monesti sekä sanoin että töin keventää hänen taakkaansa. Ravinnon
puute ei sanottavasti rasittanut Mariaa. Barbaralle siitä sitä vastoin
koitui paljon kärsimystä, ja veltommaksi oli hänen voimakas ruumiinsa
käynyt; usein hän oli joutua epätoivoon kaiken tuon kurjuuden takia —
nähdessään kylmän lieden ja tyhjät keittoastiat —, eikä hän edes enää
välittänyt poimuttaa suurta päähinettänsä ja kaularöyhelöänsä. Nyt oli
Marian vuoro rohkaista häntä, ja tuon tuostakin hän muistutti leskeä
hänen pojastansa, geusikapteenista, joka varmaankin pian saapuisi
Leideniin apujoukkoja mukanaan.
Kuudentena päivänä syyskuuta palasi Maria kotiin aamukävelyltä.
Syyssumu pimensi ilman ja merituuli toi katuja pitkin entäessään
mukanaan hienoa sateenvihmaa. Vettä tippuvat puut olivat jo kauan
sitten menettäneet lehtensä, mutta niitä eivät olleet vieneet
syystuulet, vaan lapset ja aikuiset, jotka olivat kuljettaneet
keittiöihin tuota madonruokaa, ikäänkuin hyviäkin vihanneksia.
Schagenpolulle tultuaan näki Maria Adrianin ja saavutti hänet pian.
Poika kulki veltosti eteenpäin, laskien itseksensä ääneen. Maria
mainitsi hänen nimensä ja kysyi, miksi hän ei ollut koulussa ja mitä
hän oikeastaan tuumiskeli.
— Minä lasken, vastasi poika. — Nyt niitä on yhdeksän.
— Yhdeksän?
— Yhdeksän ruumista olen nyt nähnyt kulkiessani. Rehtori lähetti meidät
kotiin. Maisteri Dirks on kuollut, ja meitä oli tänään enää vain
kolmetoista. Tuolla taas kannetaan ruumista.
Maria veti pääliinansa lujemmin kiinni ja kulki eteenpäin. Vasemmalla
oli korkea, kapea talo. Siinä asui muudan suutari, joka näytti olevan
iloluontoinen mies, sillä hänen katuovensa yläpuolella oli kaksi
leikillistä päällekirjoitusta. Toinen oli tällainen:
"Täällä on kenkiä, saappaita,
Mataloita ja korkeita.
Daavidit, Goljatit, täältä vaan
Sopivat jalkineet ostetaan."
Ja toinen:
"Israel korpia kiertäissä
Käytti samoja kenkiä
Vuotta neljäkymmentä.
Jos elettäis vielä sen tavan mukaan,
Suutarin oppiin ei menisi kukaan."
Katonharjalla oli haikaranpesä. Se oli tyhjä. Näin varhain eivät
nuo punanokkaiset vieraat tavallisesti lähteneet etelää kohden,
ja niitä näki vielä Leidenissä siellä täällä seisovan katoilla
mietteisiin vaipuneina. Minnekähän suutarin rakkaat asuintoverit olivat
joutuneet? Eilen puolipäivän aikaan oli isäntä, joka tavallisesti
maaliskuussa omin käsin kiinnitti tuon onneatuottavan pesän katolle,
hiipinyt väijyksiin ja ampunut jousellaan ensin naaraksen ja sitten
kotiinpalaavan koiraksen. Vaikeata oli hänen ollut tehdä se, ja hänen
vaimonsa oli murhan tapahtuessa itkenyt keittiössä — mutta kun kalvava
näläntuska rasittaa ja näkee omaistensa kuolevan ravinnon puutteesta,
silloin ei välitä vanhasta ystävyydestä eikä tulevasta onnesta, vaan
hakee vain pelastusta ensi hädästä.
Mutta haikarat oli surmattu liian myöhään, sillä suutarin poika,
josta hän oli kasvattanut itselleen apulaista, oli tänä yönä sulkenut
silmänsä ikuiseen uneen. Äänekästä valitusta kuuli Maria työhuoneen
avoimesta ovesta, ja Adrian sanoi:
— Jaakko on kuollut ja Maria on myöskin vuoteenoma. Tänä aamuna kiroili
mestari minua isän takia. Hän sanoi hänen olevan syypään siihen,
että kaikki joutuvat perikatoon. Emmekö tänäänkään saa leipää, äiti?
Barbaralla on vielä korppuja, ja minä voin niin kovin pahoin. En voi
enää sietää lihaa.
— Ehkäpä voit tänään saada vähän leipää. Meidän täytyy säästellä sitä,
lapseni.
Talon eteisessä näki Maria mustiin puetun palvelijan. Tämä oli tullut
ilmoittamaan komisario Diederik van Bronkhorstin kuolemasta. Eilen
sunnuntai-iltana oli rutto tehnyt lopun tuon voimakkaan miehen elämästä.
Maria oli jo kuullut tuosta huolestuttavasta kuolemantapauksesta, joka
sälytti koko edesvastauksen taakan hänen miehensä hartioille. Hän oli
myös kuullut, että sotapäällikkö Valdezilta oli tullut kirje, jossa
tämä kunniasanallaan ja aatelisarvonsa kautta vakuutti säästävänsä
kaupunkia ja suovansa vapaan pääsön sieltä pormestarille, herra van
der Does'ille ja muille vastustuspuolueen johtajille, jos kaupunki
antautuisi kuninkaan "armoille". Espanjalaiset poistuisivat, ja Leiden
miehitettäisiin vain muutamilla saksalaisilla lipullisjoukoilla. Hän
kutsui van der Werffiä ja Nordwykin herraa Leiderdorpiin hieromaan
sovintoa ja lupasi toimittaa heidät varman saattojoukon turvissa
takaisin kaupunkiin, — joka tapauksessa, vaikka ei sovittaisikaan
rauhanehdoista. Maria tiesi lopuksi, että hänen miehensä tänä
päivänä aikoi kutsua kokoon neuvoston ja kaikki kaupungin johtavat
miehet sekä porvarivartioston päälliköt, — mutta tästä kaikesta ei
Pietari itse ollut maininnut hänelle sanaakaan. Hän oli kuullut siitä
kaupunginsihteerin vaimolta ja muilla naisilta.
Kovin oli hänen puolisonsa muuttunut viime päivinä. Kalpea ja synkkä
hän oli kotoa lähtiessään ja sinne palatessaan. Äänetönnä, huoliansa
kituen, vetäytyi hän pois omaistensa seurasta. Kun Maria sydämensä
pakottamana pyrki häntä lohduttamaan, vastasi hän tuimin, kärsimättömin
sanoin. Öisin ei hän saanut unta, ja ennenkuin päivä koitti nousi
hän vuoteeltaan, kulki huoneessaan levottomasti edes takaisin tai
meni katsomaan Liisaa, joka enää vain vienolla hymyilyllä voi osottaa
tuntevansa hänet.
Kotiin palattuaan Maria meni nopeasti Liisan tykö, ja hän tapasi
hänen luonansa lääkärin. Bontius pudisti päätänsä hänet nähdessään
ja sanoi että tuon hennon olennon voimat pian olisivat lopussa. Jo
ensi kuukausina nälänhädän alettua oli hänen vatsansa kerrassaan
turmeltunut, — nyt kieltäytyi se täyttämästä tehtäviään, ja olisi
mieletöntä enää toivoa pelastusta.
— Hänen täytyy elää, hän ei saa kuolla! huudahti Maria kiihkeästi
ja niin vakuuttavasti kuin hän olisi ollut todellinen äiti, joka
ei voi käsittää sitä mahdollisuutta että hänen täytyisi kadottaa
lapsukaisensa, — vaikka pikku sydän jo lakkaa sykkimästä ja kirkas,
armas silmyt murtuen sulkeutuu. — Liisa, Liisa, katso minuun! Liisa,
maistapa tätä hyvää maitoa! Pari pisaraa vain! Liisa, Liisa, et saa
lähteä luotamme!
Kenenkään huomaamatta oli Pietari tullut huoneeseen ja kuullut viime
sanat. Henkeänsä pidättäen hän katseli lemmikkiänsä, hänen tukevat
hartiansa vavahtelivat ja matalalla, tukahdutetulla äänellä hän kysyi
lääkäriltä:
— Täytyykö hänen kuolla?
— Niin luulen, ystäväni! Pää pystyyn! Sinulle jää vielä paljon! Van
Loolta ovat kaikki viisi kuolleet ruttoon.
Pietari vavahti ja painaen päänsä alas hän läksi huoneesta
katsahtamattakaan Mariaan.
Bontius seurasi häntä työhuoneeseen, laski kätensä hänen
käsivarrellensa ja sanoi:
— Kurjaa elämäämme pyritään tekemään yhä katkerammaksi, Pietari.
Barbara kertoi, että sinun ovesi eteen oli tänä aamuna asetettu ruumis.
— Ensi näky, joka minua kohtasi lähtiessäni aamulla asunnostani, olivat
nuo kalmankalpeat kasvot. Nuori ihmisolento se oli. Mitä kuolema
korjaa, siitä he minua syyttävät. Minne luokin katseensa, näkee vain
ruumiita! Minne kääntää korvansa, sieltä satelee kirouksia! Onko
minulla oikeutta uhrata niin monta ihmishenkeä? Ei päivin, ei öin kuule
muusta kuin kurjuudesta ja kuolemasta, — ja sittenkin — sittenkin...
Laupias Jumala, varjele järkeäni!
Pietari puristi molemmin käsin otsaansa, mutta Bontius ei löytänyt
sanaakaan lohdutukseksi, vaan huudahti:
— Entä minä, entäs minä? Vaimoni ja pieni lapseni ovat kuumeessa,
päivät ja yöt täytyy minun olla jalkeilla — ei hoivaa tuottamassa, vaan
näkemässä ihmisten kuolevan. Mitä ennen on oppinut työskennellessään
otsansa hiessä, siitä ei nyt ole mitään apua, ja kumminkin
noissa ihmisraukoissa syttyy toivon kipinä, kun koettaa heidän
suontansa. Mutta näin ei voi jatkua, ei voi! Toissa päivänä kuoli
seitsemänkymmentä, eilen kahdeksankymmentäkuusi — niiden joukossa kaksi
virkaveljeäni.
— Eikö ole toivoakaan tilan paranemisesta?
— Huomenna kuolee yhdeksänkymmenen asemesta sata, sataa seuraa kaksi-,
kolme-, neljä-, viisisataa, — kunnes lopuksi jää jäljelle vain yksi
ainoa, jolle ei ole enää haudankaivajaa.
— Ovathan ruton saastuttamat talot erotetut muiden yhteydestä, ja
meillä on vielä nautoja ja hevosia.
— Mutta rutto tunkee ulos raoista, ja kun viimeinen leipä ja viimeinen
mallaskyrsä on syöty, ja kun ei ole muuta syötävää kuin lihaa ja lihaa
vain — sitäkin pikkuruinen pala koko päiväksi —, yhtyy toinen kipu
toiseen, syntyy tauteja ennen kuulumattomia, joista ei puhu mikään
kirja, joille ei kukaan ole keksinyt lääkettä. Tämä pohjattomalla
astialla ammentaminen tekee minusta lopun. Minun järkeni ei ole lujempi
kuin sinunkaan. Näkemiin! Huomenna tapaamme.
— Tänään, tänään. Tulethan kokoukseen raatihuoneelle!
— En suinkaan! Tehkää mitä katsotte oikeaksi. Minä hoidan
virkatoimiani, joina nykyisin on painaa umpeen vainajain silmät ja
pitää ruumiintarkastusta. Pian ovat nämätkin tehtävät lopussa, jos
jatkuu samaan tapaan.
— Siis, lyhyesti sanoen: Minun sijassani rupeaisit hieromaan sovintoa
Valdezin kanssa?
— _Sinunko_ sijassasi? Minä en ole sinun asemassasi. Minä olen lääkäri,
minulla ei ole muuta tehtävää kuin taistella kärsimyksiä ja kuolemaa
vastaan. Sinusta riippuu nyt Bronkhorstin kuoltua tämän kaupungin
kohtalo. Toimita lihan lisäksi jokaiselle pala leipää, sellainen vain
kuin puoli kättäni, tai — minä rakastan maatani ja vapautta yhtä
hartaasti kuin muutkin, — tai...
— Taikka?
— Tai — antakaa kuolon korjata satonsa, — te ette ole lääkäreitä!
Bontius lausui jäähyväiset ystävällensä ja läksi pois, mutta Pietari
työnsi tuskastuneella liikkeellä sormet tukkansa lävitse ja jäi
tuijottamaan ulos akkunasta, siksi kuin Barbara tuli huoneeseen, pani
hänen virkapukunsa tuolille ja sanoi, koettaen tekeytyä tyyneksi:
— Saanko antaa Adrianille muutaman noista viimeisistä korpuista? Liha
inhottaa häntä. Hän väänteleikse vuoteellansa.
Pietari kalpeni ja vastasi matalalla äänellä:
— Anna vain ja kutsu lääkäriä.
— Maria ja Bontius ovat jo hänen luonansa.
Pormestari muutti yllensä toisen vaatetuksen, ja sitä tehdessään tunsi
hän raivoa joka vaatekappaletta kohtaan, jonka puki päällensä. Hän
vihasi tänään tuota uhkeata pukua yhtä kiihkeästi kuin virkaa, joka
oikeutti hänet sitä käyttämään ja jota hän vielä muutama viikko sitten
oli hoitanut reippaalla itsetunnolla.
Ennenkuin läksi kotoa, meni hän Adrianin tykö. Poika makasi Barbaran
huoneessa, valitteli kovissa tuskissa ja kysyi, täytyisikö hänenkin nyt
kuolla. Pietari pudisti päätänsä ja Maria suuteli häntä ja huudahti:
— Ei, ei toki, lapseni! —
Pormestari ei voinut viipyä kauan. Etuhuoneessa koetti hänen vaimonsa
pidättää häntä, mutta hän kiiruhti alas portaita, kuulematta mitä tämä
huusi hänen jälkeensä.
Maria palasi Adrianin vuoteen ääreen. Pitäessään kiinni hänen kosteasta
kädestänsä hän tuskalla ajatteli, kuinka äkkiä monet tuon rakkaan
poikasen tovereista olivat kuolleet, hän ajatteli Liisaa, hän ajatteli
Pietaria, ja hän oli kuulevinaan puolisonsa voimakkaalla äänellään
kokouksessa puolustavan vastarintaa, taistelua viimeiseen mieheen.
Maria oli samaa mieltä, hän oli selvillä siitä, mitä oli tehtävä:
kärsittävä, kärsittävä vapauden tähden, ja, jos Jumala tahtoi,
kestettävä sen edestä marttyyrikuolema — kuten Jakoba ja Leonard ja
kuten Pietarin arvokas isä! —
Tuskallisessa mielentilassa hän odotti tunnin toisensa jälkeen.
Kun Adrian rupesi voimaan paremmin, meni Maria Liisan luo, joka
kalpeana ja välinpitämättömänä näytti lähenevän kuolemaa ja vain väliin
kohotti pienoisia sormiansa liikutellaksensa kuivia huuliansa.
Oi tuota suloista kuihtuvaa ihmistainta! Kuinka lujaan se olikaan
juurtunut Marian sydämeen, kuinka mahdottomalta hänestä tuntui luopua
siitä! Silmät kosteina nojasi hän otsaansa ristissä oleviin käsiinsä,
pikku vuoteen pielukselle, ja hartaasti rukoili hän Jumalaa säästämään
lapsukaisen ja pelastamaan sen. Uudelleen ja yhä uudelleen hän sitä
rukoili, mutta kun hänen silmiänsä ei enää kohdannut lapsukaisen
rauennut katse ja sen kätöset vaipuivat alas, ajatteli hän jälleen
Pietaria ja tuota kokousta ja kaupungin kohtaloa, — ja hän mietti:
"Leidenin pelastus on Hollannin pelastus, Leidenin antauminen veisi
Hollannin perikatoon!"
Näin kuluivat hetket; tuota synkkää päivää seurasi hämärä, hämärää
ilta. Kerttu toi yölampun sisään, ja nyt kuuluivat vihdoinkin Pietarin
askelet portailta.
Hänhän se tietenkin oli, mutta ei tulijaa olisi luullut häneksi, sillä
ei Pietari vielä koskaan ollut noussut noin hitaasti,·noin arasti
portaita ylös.
Nyt aukeni työhuoneen ovi.
Hän se sittenkin oli!
Mitä olikaan tapahtunut, mitä olivat kaupunkilaiset päättäneet?
Ahdistetuin mielin käski Maria Kertun jäädä lapsen luo, sitten hän meni
puolisonsa tykö.
Täydessä virka-asussa, hattu päässä, istui pormestari kirjoituspöydän
ääressä. Hänen kasvonsa olivat vaipuneet pöydälle ristissä oleville
käsivarsille.
Ei hän nähnyt, ei kuullut mitään, ja kun Maria vihdoinkin häntä
puhutteli, vavahti hän, hypähti seisoalleen ja heitti kiivaasti
hattunsa pöydälle. Hänen tukkansa oli sekaisin, arat olivat hänen
katseensa ja kuolonkalpeat kasvot, joille lankesi liekkuvain kynttiläin
himmeä valo.
— Mitä tahdot? kysyi hän lyhyesti ja tuikeasti, mutta Maria ei
vastannut heti, sillä kauhu lamautti hänen kielensä.
Vihdoin pääsi hän ääneen ja kysyi tuskallisen pelon valtaamana:
— Mitä nyt on tekeillä?
— Loppu on pantu alulle, vastasi Pietari koleasti.
— He ovat päässeet teistä voitolle äänestyksessä? huudahti Maria. —
Baersdorp ja nuo toiset katalat pelkurit aikovat ruveta hieromaan
sovintoa?
Silloin oikaisihe Pietari pystyyn ja huusi kovalla äänellä ja
uhkaavasti:
— Pidä vaari kielestäsi! Kun näkee lastensa kuolevan ja ruumisten
sulkevan tien omaan asuntoon, kun on vastattava tuhansien kuolemasta,
kun on saanut kuulla kirouksia ja sadatuksia viikkomääriä ja turhaan
odottanut apua yli kolmannesvuoden, — kun näkee joka taholla silmiensä
edessä vain ääretöntä, yhä lisääntyvää kurjuutta ja silloin tarttuu
vihollisen pelastavaan käteen...
— Niin on pelkuri, on petturi, on valapatto!
— Maria! huudahti Pietari jymisevällä äänellä ja lähestyi häntä
uhkaavan näköisenä.
Pää pystyssä ja nopeasti hengittäen viittasi Maria häneen, huudahtaen
ankarasti, hieman vavahtelevalla äänellä:
— Sinä, sinäkö olet äänestänyt Baersdorpin ja hänen
hengenheimolaistensa kanssa, sinä, Pietari van der Werff! Sen teit
sinä, prinssin ystävä, tämän uljaan kaupungin tuki ja turva, sinä,
sama mies, joka vannotit kaupunkilaisia, marttyyrin poika, vapauden
palvelija!
— Jo riittää! keskeytti häntä Pietari, vavisten häpeästä ja raivosta.
— Tiedätkö, miltä tuntuu vastata Jumalan ja ihmisten edessä tästä
rajattomasta kurjuudesta?
— Tiedän, tiedän, tiedän sen: se on laskea sydämensä kidutuslavalle
pelastaaksensa Hollannin ja vapauden. Se on kysymyksessä! Jumalani,
laupias Jumala! Sinä olet hukannut oman itsesi. Hierot sovintoa
Valdezin kanssa!
— Ja jos sen tekisin? kysyi pormestari, tehden kiivaan kädenliikkeen.
Silloin katsoi Maria häntä ankarasti silmiin ja huudahti tarmokkaasti
ja lujalla äänellä:
— Silloin olisi minun vuoroni sanoa sinulle: Mene Delftiin! Mene
Delftiin, sillä toisenmoisia miehiä me täällä tarvitsemme!
Pietari kalpeni ja loi katseensa maahan, hänen vaimonsa katsoessa
häneen pelottomasti.
Valo lankesi suoraan Marian hehkuville poskille, ja kun Pietari jälleen
kohotti katseensa häneen, silloin hän tunsi, että hänen edessänsä
seisoi sama Maria, joka morsiona oli vannonut jakavansa hänen kanssansa
hädän ja vaarat, pysyvänsä loppuun saakka lujana hänen rinnallansa
taistellen vapauden puolesta, — tunsi, että hänen "lapsukaisensa" Maria
oli kehittynyt hänen vertaiseksensa ja ehtinyt hänestä edelle, silloin
hän ensi kerran käsitti, että tuo jalo nainen, joka seisoi hänen
edessänsä, oli hänen taistelutoverinsa, hänen ylevämielinen auttajansa
kärsimyksissä ja vaaroissa. Lempi ja kaiho, niin viehkeän hurmaava ja
voimakas, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut, pakotti
hänet lähestymään Mariaa, — ja se täytti hänen povensa, paisui yhä
mahtavammaksi ja tulvehti esiin, puhjeten sanoihin:
— Maria, Maria, vaimoni, suojelusenkelini! Olemme kirjoittaneet
Valdezille, mutta en ole vielä sitoutunut mihinkään, ja sinun, sinun
rinnallasi pysyn lujana loppuun saakka!
Silloin kajahti riemuhuuto Marian huulilta, keskellä kärsimyksiä tunsi
hän uutta, ennen aavistamatonta, sanomatonta onnea, — ja hän heittihe
puolisonsa povelle huudahtaen:
— Olen omasi elämässä ja kuolossa ja haudan tuolla puolen, seuraan
sinua taistellen ja lempien!
Kolmasneljättä luku.
Pietarin mielentila oli kerrassaan muuttunut. Hänen povensa täytti
rohkeus ja innostus sellainen, jommoista hän ei vielä koskaan ollut
tuntenut, sillä sitä vahvisti ja virkisti tuo uljassydäminen nainen,
joka taisteli hänen rinnallansa.
Kokouksessa oli kauhean edesvastauksen taakka, joka häntä painoi, ja
virkatoverien ahdistelut saaneet hänet lupaamaan, että kirjoittaisi
Valdezille pyytääksensä tätä suomaan vapaan pääsön läheteille, joiden
piti pyytää staatteja ja Oranian prinssiä vapauttamaan tuon kidutetun
kaupungin asukkaat heidän valastansa.
Valdez teki mitä voi, taivuttaaksensa pormestarin jatkamaan
sovinnonhierontaa, mutta tämä pysyi lujana, eikä kaupungista lähetetty
mitään pyyntöä päästä vapaaksi noista pyhistä velvollisuuksista.
Molemmat herrat van der Does, kaupunginsihteeri, Warmondin junkkari ja
muut lujamieliset miehet, jotka jo tuossa suuressa kokouksessa olivat
kiivaasti vastustaneet sovinnonhankkeita, pitivät nyt tarmokkaasti
pormestarin puolta hänen virkatovereitansa ja neuvoston jäseniä
vastaan, näistä kun muut paitsi seitsemän itsepintaisesti ja kiivaasti
vaativat ryhtymisiä rauhantekoon.
Adrian parani pian, mutta lääkärin ennustukset toteutuivat
hirvittävällä tavalla, sillä nälkä ja rutto kilpailivat julmuudessa ja
tuhosivat melkein puolet tuon kukoistavan kaupungin asukkaista. Synkkä
oli maailma, pilviin peittynyt taivas, mutta kumminkin tämänkin kauhean
kurjuuden aikana oli hetkiä, jolloin kirkas päivänpaiste valaisi mielet
ja toivo jälleen heräsi. Riemuisampina kuin morsio, jonka hääpäivän
aamuna herättää lapsuudentoverien laulu, nousivat leideniläiset
vuoteiltaan, kun aamulla yhdentenätoista päivänä syyskuuta kaukaa
kuului tykkien jylinää, joka kävi yhä kovemmaksi ja pitkällisemmäksi,
taivaan hohtaessa purppuranpunaisena. Lounaaseen Leidenistä oli kyliä
valkean vallassa. Mutta kuin ilotulitusta katselivat kaupungin asujamet
noita liekkejä, jotka polttivat poroksi talot ja aitat, tuhosivat kelpo
ihmisten varallisuuden.
Geusit olivat tulossa!