Mutta elkää kehottako kurjaa olentoa, jonka olette häikäissyt, avaamaan
silmänsä, katsomaan ja iloitsemaan ihanuudestanne! Ja nyt te vapisette
ja värisette, eikä teillä ole sanaakaan sanottavaa sille, joka teitä
rakastaa, joka... joka...
Kiihkeältä mielenliikutukselta ei nuorukainen enää voinut puhua, ja
huoaten painoi hän otsansa käteensä. Sitten hillitsi hän itseänsä ja
jatkoi hiljaa ja surullisesti:
— Minähän tahdoin sanoa teille viimeisen kerran, kuinka sydämeni laita
on. Suloisia sanoja mielisin lausua teille, mutta kärsimys ja tuskat
tekevät puheeni katkeraksi. Ottakaa tämä kirja. Olen siinä ilmaissut
tunteeni runokielellä, kun sydämeni pakotti minua lausumaan sellaista,
minkä ilmituomiseen kuiva puhekieli ei riitä. Lukekaa nämä lehdet,
Maria, ja jos ne herättävät kaikua sydämessänne, niin säilyttäkää ne!
Kuusama tuolla puutarhassanne tarvitsee tukeen voidakseen kasvaa ja
kukkia. Olkoot nämä runo raukat säleistönä, jonka ympärille muistonne
minusta kiertää köynnöksiänsä. Lukekaa, oi lukekaa, ja sanokaa minulle
sitten vielä kerran että olen teille rakas, — tai karkottakaa minut
luotanne.
— Antakaa se, sanoi Maria ja avasi kirjan sykkivin sydämin.
Yrjö peräytyi hieman, mutta hän hengitti nopeammin ja seurasi Marian
katsetta hänen lukiessansa.
Maria alkoi viimeisen edellisestä runosta. Se oli sepitetty eilen,
kohta Yrjön palattua kotiin. Hän luki:
"Riemust' sydän sykkäilee,
Valo akkunoista hohtaa;
Kadull' joukot vilisee,
Tungoksessa toisens' kohtaa.
Kukin rientää eteenpäin,
Viettäin juhlayötä näin.
Kestäös sä suloinen
Lieto loisto ainiaan! —
Onnea on hetkinen,
Riemu lemmen lyhyt vaan!"
Viimeisen runon oli Yrjö kirjoittanut edellisenä yönä. Hän valitteli
siinä kovaa kohtaloansa. Mutta kerran, kerran täytyisi Marian kuulla
häntä, ja silloin laulaisi hän hänelle laulun verrattoman. Vaieten oli
Maria lukenut ensi säkeet, mutta nyt alkoivat hänen huulensa liikkua ja
nopeasti luki hän hiljaisella äänellä, mutta kumminkin kuultavasti:
"Se milloin jylhän mahtavana soi
Ja milloin kuiskeena, min tuuli toi.
Se kaikuu riemuellen pilven teillä
Tai huokaa satakielen säveleillä.
Ja laulu tää, ei vaieta se saa,
Se koko ihmiskunnan tenhoaa!
Se tunkee syvyyksihin, maankin alle,
Ja sieltä kauas sinitaivahalle.
Jos missä lauluseni helkkyilee,
Sit' luomakunta kaihoin kuuntelee
Tai yhtyy siihen tuhannella suulla,
Ja silloin täytyy, kulta,
Sunkin kuulla!
Kun kerran uinun alla turpehen,
Kajahtaa vielä lauluin lumoten,
Paikasta paikkaan, ääriin maailmoiden,
Yhäti aina sorjemmasti soiden!"
Maria luki ja hänen sydämensä alkoi sykkiä yhä kiivaammin, hän hengitti
nopeammin, ja kun hän lähestyi loppua, syöksähtivät kyynelet hänen
silmistänsä ja hän kohotti kirjaa molemmin käsin, heittääksensä sen
pois ja kietoaksensa kätensä nuorukaisen kaulaan.
Yrjö oli seisonut hänen edessään ihastuksissaan ja mieli autuaallisena.
Vavisten intohimosta hillitsi hän itseänsä kunnes Maria vaikeni, kunnes
hän kohotti katseensa kirjasta ja yritti heittää sen luotansa. Mutta
silloin, silloin hänen vastustusvoimansa oli lopussa ja hurmaantuneena
hän huudahti:
— Maria, oma armaani!
"_Hänenkö_ armaansa?" kajahteli Marian mielessä kysyvästi,
varoittavasti, ja hänestä oli kuin jääkylmä koura olisi tarttunut hänen
sydämeensä. Huumaus haihtui, ja kun hän näki Yrjön edessänsä avosylin
ja silmät hehkuvina, värisytti häntä, ja voimakas inho häntä ja omaa
heikkouttaan kohtaan valtasi hänet. Sen sijaan että olisi syösten
hänen povellensa heittänyt kirjan luotansa, repäisi hän sen kahtia ja
sanoi ylpeästi: — Tässä ovat runonne, junkkari von Dornburg, ottakaa
ne. — Sitten hän jatkoi, vaivoin pysytellen arvokkaana, lempeämmin ja
vienommin: — Minä muistelen teitä kyllä ilman tätä kirjaakin. Me olemme
molemmat uneksineet, herätkäämme nyt todellisuuteen! Jääkää hyvästi!
Minä rukoilen Jumalaa suojelemaan teitä. Antakaa minulle kätenne, Yrjö,
ja kun palaatte, olette ystävänä tervetullut taloomme.
Sitten kääntyi Maria pois junkkarista ja nyökäytti vain vaieten
päätänsä kun tämä huusi hänen jälkeensä:
— Mennyttäkö! Kaikki mennyttä!?
Yhdesneljättä luku.
Kuin huumautuneena laskeusi Yrjö portaita alas. Hänellä oli kädessään
palat tuosta kirjasta, johon hän ystävänsä häiden jälkeen oli
sepittänyt koko sarjan Marialle omistettuja runoja.
Eteiseen tunki valkeanvaloa keittiöstä. Yrjö meni sinne, astui suoraan
lieden luo, ja ennenkuin edes oli vastannut Barbaran ystävälliseen
tervehdykseen heitti hän tuleen nuo lehdet, jotka kertoelivat hänen
puhtaasta ja suloisesta nuoruudenunelmastaan.
— No, no, junkkari! huudahti leski. — Ei kaikille ruuille sovi kova
tuli. Mitäs te nyt oikeastaan poltatte?
— Mielettömiä sepustuksia, vastasi junkkari. — Elkää pelätkö.
Enintäinkin voisivat ne sulaa kyyneliksi ja sammuttaa tulen. Kohta
ne ovat tuhkana. Nyt lentelevät jo kipinät säännöllisissä jonoissa
mustien, hiiltyneiden paperien välitse. Kuinka somalta tuo näyttää! Ne
tulevat ja entävät pois ja katoavat — kuin ruumissaatto tulisoihtuineen
pilkkosen pimeään yöhön. Hyvästi, lapsi raukat, — hyvästi, rakkaat
runoni! Katsokaapa tänne, muori! Nyt ne kipertyvät kokoon kiihkeästi
kiemuroiden, ikäänkuin niille tuottaisi tuskaa että niiden täytyy palaa.
— Mitä puheita nuo nyt ovat! keskeytti häntä Barbara, työntäen
hiiltyvän kirjan pihdeillä valkeaan. Sitten hän jatkoi varoittavasti,
osottaen otsaansa: — Usein oikein pelottaa kuullessa teidän tuumianne.
Tuollaiset puheet, jotka ovat kuin psalmeista ikään, eivät ole
arkipäivien eivätkä meidän keittiömme varalta. Jos olisitte minun
poikani, niin kyllä minä teille opettaisin! Ei kiihko kunniaksi! Hiljaa
ajain kylään pääsee.
— Hyvä neuvo matkaevääksi, vastasi Yrjö, ojentaen leskelle kätensä.
— Jääkää hyvästi, muori kulta! En voi täällä kauemmin kestää. Puolen
tunnin kuluttua olen kääntänyt selkäni tälle kunnon kaupungille.
— Mitä te nyt loruatte... Vai neitikö teidät vie muassansa? Aatelismies
ja aatelisneito. Sehän sopisi... Mutta erehtynen kai kumminkin, ettehän
te ole olleet sellaisissa väleissä. Hän on hyväsydäminen, mutta soisin
teille mieluummin jonkun toisen, kuin tuon paavilaisen tuulenhatun.
— Onko Henriika siis kertonut teille...
— Hän läksi juuri täältä. Hyvä Jumala, hänhän menee omaistensa tykö, ja
meillä... Työläs on tyhjää jakaa! Hänelle sanoin kernaasti hyvästit,
mutta teitä, Yrjö, teitä...
— Minä autan hänet kaupungista, ja sitten — nyt te ette varmaankaan
nuhtele minua — sitten liittäydyn geuseihin.
— No, se on toista! Siihen joukkoon te ollette omanne! Reipas mieli
vain, junkkari, ja rohkeutta! Antakaa minulle kätenne, ja jos näette
poikaani — hän komentaa omaa laivaa... Kas, mikä nyt tulee mieleeni!
Hetken voitte kyllä vielä odottaa. Kerttu, tule tänne! Tuolla vinnillä
on kirjavassa arkussa villasukat, jotka olen kutonut hänelle. Nouda
ne nopeasti! Ne ovat kyllä tarpeen liikkuessa vesillä kosteassa
syysilmassa. Otattehan ne mukaanne?
— Varsin kernaasti, ja kiitos kaikesta hyvyydestänne! Olette kohdellut
minua äidin tavoin.
Yrjö tarttui lesken käteen, eivätkä he kumpikaan salanneet, kuinka
rakkaiksi olivat käyneet toisillensa ja kuinka vaikeata oli erota.
Kerttu oli antanut sukat Barbaralle käteen, ja lausuessaan jäähyväiset
junkkarille kostutti tämä niitä aika lailla kyynelillänsä. Huomatessaan
niiden nyt kastuneen jo ennen sateeseen joutumistaan, huiskutteli hän
niitä ilmassa ja antoi ne sitten junkkarille.
Yö oli pimeä, mutta tyyni ja painostavan lämmin. Hoogevoortin portilla
otti matkaajat vastaan herra van Duivenvoorde. Vanha vahtimestari kulki
heidän edellään lyhty kädessä ja avasi portin. Ratsumestari syleili
rakasta, uljasta toveriansa Dornburgia, hiljaa kajahtelivat heidän
jäähyväissanansa ja onnentoivotuksensa linnanmuureista, ja pian nuo
kolme vaeltajaa olivat kaupungin ulkopuolella.
Hetken kulkivat he ääneti pimeässä. Vilhelmi tunsi tien ja kulki neidin
edellä, junkkari asteli aivan hänen jälkeensä.
Oli hiljaista kaikkialla, ei kuulunut muuta kuin tuon tuostakin joku
komentosana valleilta, tornikellon lyönti tai koiranhaukuntaa.
Henriika oli tuntenut Yrjön lyhdyn valossa, ja kun Vilhelmi, aikoen
johtaa seuralaisensa ojan ylitse, pysähtyi tutkimaan oliko siinä vettä,
sanoi neiti hiljaa:
— En tiennyt saavani teitä seuralaiseksi, junkkari.
— Tiedän sen, mutta tahdoin kuten tekin lähteä kaupungista.
— Ja tahdoitte käyttää hyväksenne tunnussanaa. Tulkaa siis vain
seurassamme.
— Seuraan teitä siksi kuin tiedän teidän olevan turvassa, neiti.
— Teidän ja vaaran välillä, jota pakenette, ovat nyt Leidenin muurit.
— En ymmärrä teitä.
— Sen parempi.
Vilhelmi käännähti ja pyysi hiljaisella äänellä seuralaisiansa
vaikenemaan. Äänetönnä kulkivat he nyt edelleen, kunnes juuri leirin
edustalla tulivat maantielle, jota tähän saakka olivat karttaneet.
Espanjalainen vahti pysähdytti heidät huudahtamalla jotakin.
— Lepanto! huusivat he vastaan.
He kulkivat leiripaikan poikki kenenkään heitä estelemättä.
Nelivaljaiset ajopelit, jotka muodosti pienen pienten etupyöräin
ja mahdottoman suurten takapyöräin välillä riippuva laatikko,
kulkivat hitaasti heidän ohitsensa. Magdaleena Moons, arvossapidetyn
hollantilaisen virkamiehen tytär, palasi niissä Haagiin, oltuansa
tervehtimässä ihailijaansa, sotapäällikkö Valdezia, josta sittemmin
tuli hänen puolisonsa. Ei kukaan tarkannut Henriikaa, sillä leirissä
oli ylen paljon naisväkeä. Siellä täällä istuskeli telttojen edustalla
huonosti puettuja vaimoja, jotka paikkailivat sotamiesten vaatteita.
Erään upseereille kuuluvan teltan luona istui viiniä ryypiskellen
koreapukuisia naikkosia, jotka olivat arpakuutisilla sotaherrojen
kanssa. Päällikön teltan takaa loisti kirkas valo. Sinne oli
pystytetty katos, jossa oli joukko rippituoleja ja alttari. Alttarilla
paloi vahakynttilöitä, ja sen yläpuolella riippui hopeinen lamppu.
Rippituoleja kohden tulvi tumma, loppumaton jono; sen muodostivat
kastilialaiset soturit, joiden joukosta voi erottaa yksityisiä, kun
valo lankesi kypäreille ja pantsareille.
Ryypiskelevien saksalaisten sotamiesten äänekäs laulu, hevosten
hirnunta ja kavioiden kapse sekä upseerien ja heidän henttujensa
nauru esti papin hiljaisen laulun ja ripitettävien ja rukoilevien
muminan kuulumasta, mutta messukellon heleä kilinä kajahteli aina tuon
tuostakin melun keskeltä. Kylän edustalla oli tunnussana matkaajille
taaskin hyödyksi, ja esteittä he saapuivat ensi talon luo.
— Nyt olemme perillä, sanoi Vilhelmi syvään hengähtäen. — Käyttäkää
hyväksenne yön pimeyttä, junkkari, ja kulkekaa eteenpäin kunnes olette
päässyt espanjalaisten joukkojen ohitse.
— Ei, ystäväni, vielähän te olette täällä. En tahdo jättää teitä yksin
vaaraan. Palaan kanssanne Leideniin ja koetan sitten päästä Delftiin.
Nyt jään tänne vartijaksi varoittaakseni teitä, jos tarvitaan.
— Erotkaamme nyt, Yrjö; voi kulua tuntimääriä ennenkuin palaan.
— Minulla on kyllä aikaa odottaa, on yllin kyllin! Odotan täällä.
Tuolla avattiin ovi.
Junkkari tarttui miekkaansa, mutta pian hän päästi sen kädestänsä,
sillä tulija oli Belotti, joka saavuttuaan pihalle tervehti neitiä.
Henriika seurasi häntä sisään ja alkoi hiljaa puhella hänen kanssansa,
mutta Yrjö huusi neidille:
— Neiti van Hoogstraten, "Jumalan haltuun" toki suvainnette lausua
minulle jäähyväisiksi!
— Jääkää hyvästi, herra von Dornburg! vastasi Henriika kylmästi, tullen
hieman lähemmäksi.
Yrjö tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä. Henriika epäröi
hetken, mutta tarttui siihen sitten ja kysyi samalla niin hiljaa, että
junkkari yksin sen kuuli:
— Rakastatteko te Mariaa?
— Pitääkö minun ripittäytyä?
— Elkää kieltäytykö täyttämästä viimeistä pyyntöäni kuten ensimäistä.
Jos voitte olla ylevämielinen, niin vastatkaa arastelematta, en ilmaise
sitä kellekään: Rakastatteko rouva van der Werffiä?
— Rakastan, neiti.
Henriika hengähti syvään ja kysyi sitten:
— Ja nyt te lähdette maailmaa kiertelemään unohtaaksenne hänet?
— En, neiti.
No, sanokaa sitten, miksi pakenitte Leidenistä?
— Hakeakseni surmaa sellaista, joka on soturin arvon mukainen, vastasi
junkkari.
Silloin tuli Henriika aivan lähelle häntä ja huudahti niin
pilkallisesti että Yrjön sydäntä vihloi:
— Siis teidät myöskin! Kaikki se saavuttaa: ritarit, tyttöset, vaimot
ja lesket; ei armahda ketään, ei väsy kiduttamaan! Jääkää hyvästi,
Yrjö! Voimme nauraa toisillemme tai surkutella toisiamme, kuinka vain
haluttaa. Seitsemän säilän lävistämä sydän — mikä oiva vertauskuva!
Olkoon värinämme purppuranpuna vihreän ja sinisen asemesta! Antakaa
minulle vielä kerran kätenne. Jumalan haltuun!
Henriika viittasi taiteilijalle ja he menivät yhdessä Belotti'n jälkeen
ylös kapeita, jyrkkiä portaita. Vilhelmi jäi pieneen huoneeseen, jonka
viereisessä kammiossa he näkivät kauniin kolmivuotiaan pojan vanhan
italialaisen naisen kanssa. Kolmannessa suojassa, joka samoin kuin
arentitalon muutkin huoneet oli niin matala, että kookas mies tuskin
voi seisoa suorana, makasi Henriikan sisar leveässä sängyssä, jolle
neljän patsaan kannattama varjostin muodosti jonkinmoisen katoksen.
Päreet valaisivat himmeästi tuota pitkänkaitaista huonetta. Epäselvästi
vain voi niiden leveän liekin punakeltaisessa valossa nähdä vuoteella
lepäävän kasvot.
Pikaisesti tervehti Henriika ensi huoneessa naista ja lasta. Hän riensi
edelleen tulisella kiiruulla, syöksähti vuoteen ääreen, heittäytyi
polvillensa, kietoi kätensä intohimoisesti sisarensa kaulaan ja suuteli
kiihkeästi hänen poskiansa.
Samalla hän huudahteli vain "Anna", ja sisar ei saanut sanotuksi
muuta kuin "Henriika". Näin kului hetkinen. Sitten hypähti tyttönen
seisoalleen, otti palavan päreen ja valaisi tuon jälleen löytämänsä
siskon kasvoja. Kuinka kalpeat ja riutuneet ne olivat! Mutta
kauniit olivat ne vieläkin — samat kuin muinoin! Omituinen ilon ja
surunsekainen tunne valtasi Henriikan mielen. Kaikki, mitä siinä oli
kylmää ja kovaa, lämpeni ja suli, ja kyynelet tuottivat hänelle kauan
kaihottua lohtua.
Vähitellen tyyntyi tunteiden kuohu, hellien huudahdusten ja
katkonaisten lauseiden sijaan seurasi nyt kysymyksiä ja vastauksia.
Kun Anna sai tietää että taiteilija oli seurannut hänen sisartansa,
tahtoi hän nähdä häntä ja Vilhelmin tullessa hänen luoksensa ojensi hän
hänelle molemmat kätensä huudahtaen:
— Ystäväni, missä tilassa tapaattekaan minut! Katsos, Henriika, tässä
on paras ihminen, ainoa epäitsekäs ystävä, jonka eläissäni olen
tavannut.
Syvä liikutus oli vallannut jokaisen mielen. Belotti ja vanha
italialainen nainen vastasivat usein potilaan puolesta, ja vähitellen
Henriikan ja Vilhelmin mieleen muodostui kuva elämästä, jonka
ansaitsematon kova kohtalo oli turmellut. Tuska, suru ja kalvava
epäluulo oli alusta aikain tehnyt Annan elämän kurjaksi, hänen
jouduttuaan tuon tunnottoman seikkailijan ja pelaajan puolisoksi,
jonka oli onnistunut tenhota hänen nuori, kokematon sydämensä.
Lyhykäistä tunteiden huumausta seurasi rajaton pettymys. Jonkun aikaa
Annan poikasen synnyttyä kohtasi häntä katkera solvaus: don Luis
uskalsi vaatia häntä kanssansa asumaan erään hunningolle joutuneen
markiisittaren luo, jonka huonomaineisissa pelihuoneissa hän itse
jo kuukausimääriä oli viettänyt kaiket illat ja yöt. Närkästyneenä
kieltäytyi Anna täyttämästä tuota vaatimusta, mutta kylmästi ja
uhkaavasti vaati don Luis häntä noudattamaan hänen tahtoansa. Silloin
Annan Hoogstrateneilta peritty kuuma veri kuohahti, ja nopeasti pakeni
hän jäähyväisittä lapsinensa Luganoon. Sinne hän jätti poikansa
äitinsä entisen kamarineitsyen tykö, mutta itse hän läksi Roomaan
— ei seikkailemaan, vaan pyrkimään määrättyä, arvokasta päämaalia
kohden. Palestiinan ja Naninin uudessa musiikkikoulussa hän tahtoi
vielä kehittää taipumuksiansa, voidaksensa taiteensa avulla elättää
lapsensa riippumatta miehestänsä ja omaisistansa, jotka eivät hänestä
välittäneet. Tämä oli uskaliasta, mutta hän tavotteli aivan varmaa
päämäärää, sillä eräs ylhäinen pappismies ja musiikinharrastaja, jolle
häntä Brysselistä käsin oli suositeltu ja joka tunsi hänen äänensä,
oli luvannut toimittaa hänet, sittenkuin hän palaisi Roomasta,
laulunopettajattareksi Milanoon erääseen luostariin, jossa kasvatettiin
nuoria aatelisneitosia. Luostari oli Annan suosijan valvonnan alaisena,
ja Roomaan lähtiessään oli Anna saanut tuolta arvokkaalta mieheltä
suosituskirjeitä hänen ystävillensä.
Hänen äkkipikaisen lähtönsä Roomasta oli aiheuttanut tieto, että
don Luis oli löytänyt ja ryöstänyt poikansa. Hänen täytyi pelastaa
lapsensa, ja kun hän ei enää tavannut miestänsä Milanossa, matkusti hän
hänen jälkeensä, kunnes vihdoin saavutti hänet Neaappelissa. Siellä
d'Avila luovutti hänelle pojan, hänen suostuttuaan miehensä hyväksi
luopumaan eläkkeestä, jonka täti hänelle maksoi. Mielenliikutukset ja
tuo pitkä ja vaivaloinen matka olivat liiaksi rasittaneet häntä, ja
sairaana ja murtunein voimin saapui hän Milanoon.
Hänen suosijansa oli pitänyt huolla siitä, että laulunopettajattaren
paikka pidettiin avoinna hänen varaltansa, mutta kauan ei hän voinut
hoitaa tuota tointa, jonka luostarin johtajatar ystävällisesti oli
hänelle tarjonnut, sillä hän kävi yhä heikommaksi ja tuskallinen yskä
turmeli hänen äänensä. Nyt palasi hän Luganoon ja asui siellä noiden
köyhien, rehellisten ystäviensä luona, koettaen korvata tuottamansa
menot myymällä korujansa; mutta pian tuli sellainenkin aika, jolloin
tuon anteliaan taiteilijattaren täytyi tyytyä turvautumaan palvelijan
armeliaisuuteen. Varsinaista puutetta oli hän kumminkin kärsinyt
vasta sen jälkeen kuin hänen hoitajattarensa mies kuoli, puoli vuotta
sitten. Silloin syntyi murhe jokapäiväisestä leivästä, ja nyt kukisti
äidinrakkaus Annan ylpeyden. Katuvaisena, onnettomuuden murtamana hän
kirjoitti isällensä, mutta ei saanut vastausta. Nyt tuo kituva äiti,
joka lapsinensa kärsi kurjuutta, ryhtyi kaikkein vaikeimpaan tehtävään,
— hän rukoili miestänsä, jota voi ajatella vain inholla ja halveksien,
ettei tämä jättäisi poikaansa elämään kerjäläislapsen tavoin. Kirjeen,
joka sisälsi tuon hätähuudon, oli don Luis saanut Hollannissa vähän
ennen kuolemaansa. Häneltä ei hänen vaimonsa saanut apua. Mutta Belotti
saapui, ja nyt oli Anna jälleen kotimaassaan, hänen vuoteensa ääressä
oli ystävä ja sisar, ja Henriika rohkaisi häntä toivomaan anteeksiantoa
isältä.
Keskiyö oli ohi, ja yhä vielä odotteli Yrjö ystäväänsä. Leirissä
alkoi melu ja touhu hiljetä, ja kituen paloi enää himmeäliekkinen
lamppu, joka oli valaisemassa arentitalon alakerrassa olevaa suurta
ulkoeteistä. Tuossa suojuksessa säilytettiin maanviljelyskaluja ja
valjaita, ja seinän viereen oli kasattu vilja- ja vihannesvarastoja,
mutta Yrjöä ei haluttanut luoda silmäystäkään tuohon kirjavaan
ympäristöön. Ei ollut lähellä, ei kaukana mitään, mistä hän olisi
välittänyt. Hän oli masentunut, tunsi olevansa rikoksellinen, väsynyt
elämään. Hän oli kadottanut kunnioituksen omaa itseänsä kohtaan, oli
hukannut rakkauden ja onnen, hänellä ei ollut odotettavissa muuta
kuin yksitoikkoinen, sisällyksetön tulevaisuus, mielen karvautta ja
sieluntuskia. Ei hän toivonut mitään muuta kuin pikaista loppua.
Tuon tuostakin hän myös muisteli rauhaisaa kotiansa, mutta tämä
kuva haihtui pian, ja hänen mieleensä kuvastui jälleen pormestarin
arvokas olento, häntä kiukustutti hänen oma kurja heikkoutensa ja
nöyryytys, jonka oli saanut kokea. Kiivas viha itseänsä kohtaan valtasi
hänet, ja intohimoisen kärsimättömästi halaji hän päästä kuulemaan
miekankalsketta ja tykinjyrinää, päästä taistelemaan rinta vasten
rintaa.
Aika kului, eikä hän sitä huomannut, mutta pian rupesi häntä vaivaamaan
kalvava nälkä. Seinän vieressä oli nauriskoko ja hän alkoi syödä siitä,
söi nauriin toisensa jälkeen, kunnes nyt pitkästä ajasta jälleen voi
nauttia kylläisyyden tunteesta. Sitten istuutui hän leivinkaukalolle ja
rupesi miettimään, kuinka pääsisi geusien tykö. Tienoot olivat hänelle
oudot, mutta voi sitä, ken asettuisi hänen tiellensä! Hänellä oli
voimakas käsivarsi ja oiva miekka, ja joka taholla oli espanjalaisia,
jotka saisivat niitä tuta. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi, ja
tyytyväisenä odotti hän vaihtelua kuullessaan läheneviä askeleita ja
nähdessään mieshenkilön tulevan sisään, Käsivarret ristissä rinnalla
ja miekka niiden välissä hän oli asettunut seinää vasten, ja "seis!"
kajahti tulokkaalle vastaan.
Tämä sivalsi heti miekan tupesta, ja kun Yrjö komentavaan tapaan
kysyi, mitä hänellä siellä oli tekemistä, vastasi hän ylpeästi ja
tarmokkaasti, vaikkakin ääni sointui lapselliselta:
— Samaa minä kysyn teiltä. Tämä on isäni talo.
— Vai niin! vastasi hymyillen saksalainen, joka lampun himmeässä
valossa tunsi puhujan. — Pistäkää rauhallisesti miekkanne huotraan.
Jos olette nuori Matenesse van Wibisma, niin ei teidän tarvitse pelätä
mitään pahaa minun puoleltani.
— Se minä olen. Mutta mitäs te yönaikana teette miekkoinenne meidän
talossamme?
— Minä huvikseni lämmitän seinää, tai — jos tahdotte tietää totuuden —
olen vahdissa.
— Meidän talossamme?
— Niin, hyvä herra junkkari. Tuolla ylhäällä on sukulaistenne tykönä
eräs henkilö, joka ei iloitsisi saadessaan espanjalaisia seurakseen.
Menkää vain rauhallisesti sinne. Olen kuullut ratsumestari van
Duivenvoordelta, kuinka oiva nuorukainen te olette.
— Warmondin herraltako? kysyi Nikolas kiihkeästi. — Sanokaa, miksi
olette täällä ja ken te olette?
— Olen vapautenne puoltajia, saksalainen, Yrjö von Dornburg.
— Oi, tehkää hyvin ja odottakaa täällä. Palaan heti. Tiedättekö, onko
neiti van Hoogstraten...
— Hän on tuolla ylhäällä, sanoi Yrjö, viitaten portaita ylös.
Muutamin harppauksin kiiruhti Nikolas portaiden yläpäähän, kutsutti
Henriikan ja kertoi nopeasti, että tämän isä oli metsästysretkellä
pudonnut pahasti hevosen selästä ja makasi alhaalla sairaana. Ensin oli
hän vihastunut, kun Nikolas oli puhunut hänelle Annasta, mutta hetken
kuluttua hän oli tahtonut kuulla hänestä lähemmin, olipa yrittänyt
nousta vuoteeltaankin, seurataksensa Nikolasta. Hänen oli kyllä
onnistunut nousta, mutta sitten hän oli vaipunut vuoteensa viereen. —
Nikolas pyysi että Henriika seuraavana aamuna sanoisi hänen isällensä,
että tämän poika anoi häneltä anteeksiantoa: hän oli päättänyt toimia
sen mukaan kuin katsoi velvollisuutensa vaativan.
Hän kierteli Henriikan kysymyksiä ja tiedusteli vain nopeasti Annan
vointia sekä kysyi sitten leideniläistä, josta Yrjö oli puhunut.
Kuultuaan tämän olevan taiteilija Vilhelmin, pyysi hän Henriikaa
kehottamaan häntä lähtemään pian ja ilmoittamaan että Nikolas halusi
seurata häntä, jos se kävisi päinsä. Sitten hän lausui nopeasti
jäähyväiset ja kiiruhti portaita alas.
Vilhelmi läksi hetken kuluttua hänkin. Henriika saattoi häntä
portaille, nähdäkseen vielä kerran Yrjöä, mutta kuullessaan hänen
äänensä hän kääntyi ylpeällä liikkeellä takaisin ja palasi sisarensa
tykö.
Ulkoeteisessä keskusteli Nikolas innokkaasti junkkari von Dornburgin
kanssa.
— Ei, ei, poikaseni, sanoi saksalainen sydämellisesti, — te ette voi
seurata minua.
— Olen jo täyttänyt seitsemäntoista vuotta.
— Ei siksi, ei siksi. Uljaaksihan osottauduitte äskenkin minua
kohdatessanne, ja teissä on miehen tarmoa, mutta teille elämä vielä
kasvattaa kukkasia, — jos Jumala suo, varsin ihaniakin, — te tartutte
miekkaan voittaaksenne maallenne ja itsellenne vapautta ja onnea, —
mutta minä, minä... Antakaa minulle kätenne ja luvatkaa...