syönyt vähän kyyhkyspaistia, ja sen johdosta vallitsi koko talossa
sellainen ilo kuin olisi perheen osaksi tullut suuri onni. Adrian
juoksi työhuoneisiin kertomaan siitä työmiehille. Pietarin ryhti
oli tarmokkaampi hänen mennessään raatihuoneelle, ja Maria, jonka
muutoinkin piti mennä kaupungille, lupasi käydä ilmoittamassa
veronkantajan vaimolle, kuinka hyvän vaikutuksen hänen poikansa lahja
oli tehnyt.
Kun pormestarin rouva tästä kertoi, virtailivat tuon kunnon vaimon
kuihtuneita kasvoja pitkin viljavat kyynelet. Hän suuteli Mariaa ja
huudahti:
— Niin, tuo Vilhelmi! Jospa hän nyt vain olisi ollut kotona! Minä menen
kutsumaan isää. Mutta hänkin taitaa olla raatihuoneella. Vaan mitäs tuo
oli? Kuulkaa, hyvä rouva, kuulkaa — mitä tuo on?
Kellonsoitto ja tykinlaukaukset olivat keskeyttäneet häntä; nopeasti
tempaisi hän akkunan auki ja huusi:
— Pankrationtornista! Se ei ole hälytyssoittoa! Laukauksia ja iloista
kilinää! Nyt on tapahtunut jotakin riemuisaa. Sitä kyllä tarvittaisiin!
Ulrikki hoi! Tule heti takaisin kertomaan meille mitä on tapahtunut.
Rakas taivaallinen Isä! Rakas Jumala! Lähetä meille apua! Jospa sitä jo
olisikin tulossa!
Naiset odottivat kovassa jännityksessä. Vihdoin palasi Vilhelmin veli
Ulrikki ja kertoi, että Delftiin lähetetyt airuet olivat onnellisesti
päässeet livahtamaan vihollisjoukkojen lävitse ja tuoneet palatessaan
kirjeen staateilta. Kaupunginsihteeri oli lukenut sen ääneen
raatihuoneen akkunasta. Säädyt kehuivat leideniläisten menettelyä
ja heidän kestävyyttänsä ja ilmoittivat, että sulut oli puhkaistu,
huolimatta vahingosta, mitä siitä koitui tuhansille maalaisille.
Meri tulvailikin todella jo maalle, ja airuet olivat itse nähneet
kaupungin avustamiseen määrätyt laivat. Pian olisi Leidenin ympäristö
veden vallassa, ja vesi pakottaisi espanjalaiset joukot vetäytymään
pois. "Parempi turmeltunut kuin menetetty maa", oli ajateltu
ryhdyttäessä tuohon hätäkeinoon, ja oli odotettavissa että ne, jotka
olivat päättäneet panna noin paljon alttiiksi, eivät arastelisi mitään
uhrauksia, kun vain saisivat Leidenin pelastetuksi.
Riemun valtaamat naiset ilmaisivat kädenpuristuksella tunteensa
toisillensa. Iloista kellonsoittoa jatkui ja tykinlaukauksia jymähteli
lakkaamatta, niin että akkunat tärisivät.
Hämärissä läksi Maria kotiin. Niin keveältä kuin nyt ei hänen
mielensä ollut tuntunut pitkiin aikoihin. Mustat taulut, joita oli
ripustettu ruton saastuttamien talojen ovelle, eivät tänään näyttäneet
hänestä niin kammottavilta kuin muulloin, ja nuo riutuneet kasvot
eivät herättäneet niin haikeata sääliä kuin ennen, sillä olihan
niillekin tulossa hoivaa. Uskollinen kärsivällisyys saisi palkkansa,
vapaudenpuoltajat pääsisivät voitolle!
Nopein askelin kääntyi Maria Vaihettajan majatalon ohitse vievälle
kadulle, jonne oli kokoontunut tuhansittain porvareita kuulemaan
mitä oli toivottavissa tai yhä vielä pelättävissä. Kadunkulmissa
seisoi kaupunginsoittajia, jotka kaiuttivat reippaita sävellyksiä,
geusilaulu sekaantui luikkupillien ja vaskitorvien ääneen, ja välillä
kuului innokkaita eläköönhuutoja. Mutta runsaasti oli myös kokoontunut
hyvinpuettuja porvareita ja naisia, jotka lujalla äänellä ja
arastelematta tekivät pilkkaa iloisesta soitosta ja turhien lupausten
hurmaamista riemutsevista narreista. Missä olivat apujoukot? Mitähän
tuo pivollinen geusejä, jotka prinssi kaikkein suosiollisimmassa
tapauksessa ehkä saisi kokoon, voisi noille Leideniä piirittäville
mahtaville sotajoukoille? Ja entä tuo maan laskeminen veden alle!
Kaupungin tienoot olivat siksi korkealla, että vesi ei voisi tulvailla
niiden ylitse. Oli tuotettu vahinkoa maalaisväestölle, voimatta
kumminkaan auttaa kaupunkia. Oli vain yksi pelastuskeino: antauminen
kuninkaan armoille!
— Mitä hyötyä meille on vapaudesta! huudahti muudan oluenpanija,
jolta samaten kuin hänen ammattiveljiltään jo aikoja sitten oli
kielletty oluen valmistaminen ja otettu viljat. — Mitä hyötyä meille
on vapaudesta, sitten kuin kaikki tyyni olemme heittäneet henkemme!
Olkaamme järkeviä ja lähtekäämme raatihuoneelle vaatimaan että kaupunki
antautuu, ennenkuin on liian myöhäistä!
— Antautaan! Kuninkaan armoille! huusi parikymmentä ääntä.
— Henki on pääasia, eikä se, ollaanko vapaita vai espanjalaisia,
kalvinilaisia vai paavinuskolaisia! huudahti eräs kankuri. — Minä tulen
mukaan raatihuoneelle.
— Olette kyllä oikeassa, te kunnon ihmiset, sanoi pormestari Baersdorp,
joka kallisarvoinen soopelinnahalla reunustettu viitta yllään tuli
raatihuoneelta ja kuuli nuo puheet. — Mutta malttakaa mielenne! Tänään
alkavat nuo herkkäuskoiset ihmiset jälleen toivoa, ja nyt ei ole sopiva
aika lausua ilmi teidän oikeutettuja toivomuksianne. Odottakaa vielä
muutamia päiviä, ja jos apujoukkoja ei silloin ole alkanut näkyä, niin
esitätte vaatimuksenne. Minä olen teidän puolellanne, samoin moni
muu neuvoston jäsen. Ei meillä ole Valdezilta odotettavissa muuta
kuin lempeyttä ja hyvyyttä. Oli alkuaankin rikos ruveta vastustamaan
kuningasta, ja syntiä ja mielettömyyttä on pyrkiä taistelemaan nälkää,
ruttoa ja kuolemaa vastaan. Jumalan haltuun, ystäväni!
— Pormestari on oikeassa, sanoi eräs värjäri.
— Van Swieten ja Norden ovat samaa mieltä kuin hän, mutta Pietari
herran on kiittäminen prinssiä virastansa! Meille tuovat espanjalaiset
apua, häneltä ne katkaisevat kaulan, jos pääsevät kaupunkiin. Mitäpä
hän meidän kuolemastamme välittää; hänellä ja hänen perheellänsä on
hyvät päivät!
— Tuolla tulee hänen vaimonsa, sanoi eräs kankuri, viitaten Mariaan
päin. — Kuinka iloiselta hän näyttää! Nahkakauppa mahtanee yhä vielä
olla tuottavaa. Kuulkaas, pormestarinna, kuulkaas! Tervehtäkää
miestänne ja sanokaa hänelle, että hänen henkensä kyllä on kallis,
mutta ettei meidänkään ole aivan arvoton.
— Sanokaa hänelle myöskin, huusi aivan Marian edessä muudan
karjakauppias, jota huonot ajat eivät näyttäneet kovinkaan
laihduttaneen, — sanokaa hänelle, että härkiä on lupa teurastaa kuinka
paljon tahansa, mutta Leidenin porvareita...
Karjakauppiaan puhe jäi kesken, sillä herra Aquanus oli nähnyt
akkunastaan, kuinka pormestarin rouvaa kohdeltiin, ja tuli nyt kadulle
sekä meni keskelle nurisevaa ihmisjoukkoa.
— Hävetkää! huusi hän. — Kadulla hätyytellään kunniallista naista!
Sellainenko on tapa Leidenissä? Kätenne, Maria rouva, ja jos kuulen
vielä ainoankaan solvaavan sanan, niin toimitan tänne kaupunginvahdit.
Kyllä minä teidät tunnen! Tuolla sinisen kiven luona on vielä jäljellä
hirsipuu, jonka herra van Bronkhorst pystytytti teikäläisten varalta.
Ketä haluttaa uudistaa se?
Nuo ihmiset, joille nämä sanat lausuttiin, eivät olleet ylen
urhoollista väkeä, eikä kuulunut enää sanaakaan, kun Aquanus vei
pormestarin rouvan majataloon. Talon emäntä ja tyttäret pyysivät Marian
omalle puolellensa, joka oli erillään ravintolahuoneista, ja pyysivät
häntä odottamaan siellä kunnes ihmisjoukko olisi hajaantunut. Mutta
Maria tahtoi mennä kotiin, ja kun hän sanoi että hänen täytyisi lähteä,
tarjoutui Aquanus saattamaan häntä.
Ulkoeteisessä seisoi Yrjö von Dornburg. Hän peräytyi tervehtien
kunnioittavasti, mutta isäntä huusi hänet luoksensa ja sanoi:
— Tänään tulee meillä kiire, sillä varmaankin moni ottaa ryypyn tuon
ilosanoman kunniaksi. Elkää panko pahaksenne, hyvä rouva, mutta
junkkari saattaa teidät kotiin yhtä varmasti kuin minäkin... ja te,
herra von Dornburg...
— Olen käskettävänä, vastasi Yrjö lähtien Marian seurassa ulos kadulle.
Vähän aikaa he kulkivat vaieten edelleen, ja heistä oli kuin olisivat
kuulleet toinen toisensa sydämen sykkivän. Vihdoin hengähti junkkari
syvään ja sanoi ·.
— Kolme pitkän pitkää kuukautta on kulunut siitä kuin tulin tänne.
Olenhan taistellut uljaasti, Maria?
— Olette, Yrjö.
— Mutta ette voi aavistaa, kuinka raskasta on ollut hillitä kurjaa
sydäntäni, olla puhumatta ja näkemättä. Kerran, Maria, kerran täytyy
minun saada sanoa...
—· Ei koskaan, ei koskaan, keskeytti häntä Maria kiihkeän rukoilevalla
äänellä. — Tiedän että olette taistellut vilpittömästi; elkää nyt
rikollisesti hukatko voittoa.
— Oi, kuulkaa minua, Maria, tämä yksi ainoa kerta vain!
— Mitä iloa teillä siitä on, jos tulisilla sanoilla häiritsette mieleni
rauhaa? Yhdellä vain on oikeus puhua minulle rakkaudesta, ja mihin
teillä ei ole oikeutta, sitä ette saa tehdä.
— Enkö? kysyi junkkari lempeän nuhtelevalla äänellä ja jatkoi sitten
koleasti ja katkerasti: — Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minulla
ei ole edes oikeutta puhua! Tyrehtyköön siis eloni juoksu työlääksi
kuin lyijyvirran, jonka rannalla kaikki on elotonta, tuoksutonta,
hohteetonta. Sumu on kätkenyt minulta auringon, mieleni hilpeys on
poissa, kaikki, mikä minua muinoin viehätti, on käynyt tenhottomaksi,
sulottomaksi. Tuntisitteko minua entiseksi iloiseksi toveriksenne?
— Pyrkikää jälleen saavuttamaan muinoinen ilomielenne, tehkää se minun
tähteni.
— Se on poissa, poissa, sanoi Yrjö synkästi. — Te näitte minut
Delftissä, mutta te ette kumminkaan oikein tuntenut minua. Kuten
kuvastimet, joissa kaikki käy todellisuutta viehkeämmäksi, olivat
silloin silmäni, ja ne saivat siitä palkinnon: minne vain katsahdin,
kohtasi minua ystävälliset silmäykset. Minä rakastin koko maailmaa,
ja sydämeni sykki niin reippaasti ja hilpeästi! Usein täytti mieleni
niin hillitön elämänilo, että minusta tuntui kuin olisin ollut
räjähtämäisilläni tuhansiksi sirpaleiksi, kuin pyssynputki, jonka liian
vahva latinki halkaisee, — mutta en lentääkseni hajalle, vaan suoraan
taivaaseen. Tuo tunne tuotti autuaallisuutta ja se tuotti tuskaa. Se
valtasi minut usein Delftissä, kun te olitte minulle ystävällinen.
Mutta nyt, nyt! Lentimet on minulla, voisin kohota korkeuteen, mutta
minun täytyy madella maassa kuin etana, — teidän tahdostanne.
— En sitä tahdo, sanoi Maria. — Olettehan minulle rakas, sen saan
sanoa, ja sydäntäni kirvelee nähdessäni teidät tuollaisena. Mutta
jos te pidätte minusta, ja tiedänhän että sen teette, niin lakatkaa
kiduttamasta minua noin säälimättömästi. Te olette minulle rakas —
sen sanoin, ja se teidän tulee tietää että suhteemme tulisi selville
—, rakas kuin kuluneet suloiset nuoruudenpäiväni, kuten viehättävät
unelmat, kuten ihana laulu, jonka kuuleminen ja muisteleminen virkistää
mieltä, — mutta muulla tavoin en rakasta teitä enkä saa teitä rakastaa.
Ja minä tahdon että pysyisitte minulle yhtä rakkaana, mutta se on
mahdollista ainoastaan sillä ehdolla, ettette riko valaa, jonka
vannoitte.
— Vannoinko? kysyi Yrjö. — Vannoin?
— Niin, te vannoitte, vastasi Maria, alkaen käydä hitaammin. —
Nojatessanne Pietarin poveen, syntymäpäivän aamuna, kun olimme
laulaneet. Muistelkaapa vain! Vaieten vannoitte te silloin tuon valan;
tiedän sen, tiedän sen yhtä varmaan kuin sen, että itse vannoin
puolisolleni uskollisuutta vihkialttarilla. Sanokaa, olenko erehtynyt?
Yrjö pudisti kieltävästi päätänsä ja jatkoi yhä tulisemmin:
— Te näette salaisimmatkin ajatukseni. Sydämemme tuntevat toinen
toisensa kuin uskolliset ystävykset, kuin maa tuntee kuunsa ja
kuu maan. Mitäpä on toisesta ilman toista? Miksikä ne erotetaan
toisistansa? Oletteko joskus vaeltanut metsätietä? Sitä pitkin kulkee
kahden pyörän jäljet vierekkäin, mutta koskaan yhtymättä. Ratasakseli
pitää ne erillään, — kuten meidät meidän valamme.
— Sanokaa pikemmin: kuten meidät kunniantuntomme.
— Kuten meidät kunniantuntomme. Mutta väliin tulee pensaikossa vastaan
paikka, jossa tie päättyy hakkion tai sysihaudan luona, ja siinä jäljet
käyvät ristiin, — ja tällä hetkellä tunnen että elontieni on päättynyt.
En voi jatkaa matkaani, muuten hevoset syöksyvät pensaikkoon ja kannot
ja kivet rikkovat ajopelit.
— Ja kunnia on mennyttä. Elkää puhuko enää sanaakaan. Kulkekaamme
nopeammin. Katsokaa, akkunat ovat valaistut. Kukin tahtoo osottaa
riemuitsevansa tuosta ilosanomasta. Ei meidänkään talomme saa olla
pimeä.
— Elkää kiiruhtako niin kovin. Barbara kyllä pitää siitä huolta, ja
kohta meidän täytyy erota. Sanoittehan että olen teille rakas.
— Elkää kiduttako minua! huudahti Maria liikuttavan rukoilevasti.
— En tahdo kiusata teitä, Maria, mutta kuulkaa minua. Tuo vala, jonka
vannoin, oli vakava, kammottavan vakava, ja olen koettanut kuolemalla
vapautua siitä. Olettehan kuullut, kuinka Boschhuizenin rynnäkössä
heinäkuussa kuin mieletön syöksyin keskelle espanjalaisjoukkoa. Teidän
nauhanne, tuo sininen, taivaanvärinen nauha, jonka sain Delftissä,
liehui olallani, syöksyessäni kalpojen ja keihästen joukkoon. Mutta
viimeinen hetkeni ei vielä ollut tuleva, enkä edes haavoittunut tuossa
mellakassa. Oi, Maria, tuo vala on tuottanut minulle sanomatonta
kärsimystä. Vapauttakaa minut siitä, sallikaa minun yksi kerta, yksi
ainoa kerta sanoa teille, Maria...
— Vaiti, Yrjö, vaiti! rukoili Maria. — Minä en tahdo, en voi sitä
kuulla... en tänään, en huomenna, en koskaan!
— Kerran vain, yhden ainoan kerran tahdon sanoa, täytyy minun sanoa
teille, että teitä rakastan, etten välitä elämästä enkä autuudesta, en
rauhasta enkä kunniasta...
— Ei sanaakaan enää, junkkari von Dornburg. Nyt olemme kotona. Te
olette vieraamme, ja jos vielä puhutte sanaakaan tuohon tapaan
ystävänne vaimolle...
— Maria, Maria... Elkää kolkuttako. Kuinka voitte noin tunnottomasti
tuhota toisen ihmisen elämänonnen...
Ovi aukeni ja Maria astui kynnykselle. Yrjö seisoi portailla, ojensi
hänen jälkeen kätensä, ikäänkuin apua anoen, ja mumisi synkästi:
— Te tuomitsette minut epätoivoon ja kuolemaan! Maria, Maria, miksi
kohtelette minua näin?
Silloin pani Maria kätensä hänen käteensä ja sanoi:
— Siksi että voisimme kunnioittaa toisiamme, Yrjö.
Väkisin hän veti jääkylmän kätensä Yrjön kädestä ja meni sisään. Mutta
Yrjö kuljeskeli kuin juopunut tuntimääriä pitkin noita valaistuja
katuja ja heittihe sitten pää polttavana vuoteellensa. Hänen vuoteensa
vieressä olevalla pienellä pöydällä oli löyhästi nidottu kirja. Hän
otti sen ja alkoi kirjoittaa siihen vapisevalla kädellä. Väliin lakkasi
hän kirjoittamasta ja vaipui mietteisiin, syvään hengittäen ja katse
haaveksivana. Vihdoin heitti hän kirjan kädestänsä, mutta hän valvoi
rauhatonna aamuun saakka.
Kolmaskymmenes luku.
Vähän auringonnousun jälkeen hypähti Yrjö vuoteeltansa, nouti reppunsa
ja pani siihen nuo harvat kapineet, mitä hänellä oli. Kirjan vain hän
jätti pois.
Varhain aamulla, ensimäisten työmiesten tullessa työhön, näki junkkari
myös taiteilija Vilhelmin tulevan pihaan ja meni ovelle häntä vastaan.
Nälänhätä ei ollut juuri jättänyt jälkiä taiteilijan kasvoille, mutta
koko hänen olennossaan ilmeni kiivas mielenliikutus ja hän punehtui
ja kalpeni yhtä mittaa, kun hän nyt esipuheitta ja kiihkeän nopeasti
kertoi Yrjölle, mikä oli syynä tähän hänen aikaiseen tuloonsa.
Espanjalainen lähetti oli eilen — kohta delftiläisten airueitten
saavuttua — tuonut pormestari van der Werffille kirjeitä. Yksi näistä
oli junkkari Nikolas Matenesselta ja sisälsi vain tiedon, että
Henriikan sisar oli saapunut Belotti’n kanssa Leiderdorpiin ja oli nyt
vanhemman vapaaherra Matenessen arentitalossa. Hän oli kovin heikko
ja ikävöi sisartansa. Pormestari oli antanut tuon kirjeen neidille,
ja Henriika oli heti kiiruhtanut taiteilijan tykö, pyytääksensä että
tämä auttaisi häntä pääsemään pois kaupungista ja saattaisi hänet
espanjalaisten joukkojen luo. Tuo oli tuottanut Vilhelmille kovan
sisällisen taistelun. Ei mikään uhri ollut hänestä liian suuri,
jos hän saisi nähdä Annan, ja mikä oli onnistunut airueille, voi
onnistua hänellekin. Mutta oliko hänellä oikeutta auttaa pakoon
tuota panttivankia, jonka neuvosto oli aikonut pidättää kaupungissa,
pettää vahdit ja lähteä kaupungista, vaikka oli sotapalveluksessa? —
Sen jälkeen kuin Henriika oli pyytänyt Yrjöä tuomaan hänen sisarensa
Luganosta Hollantiin, oli junkkari saanut lähempiä tietoja siitä, millä
kannalla asiat olivat, ja hän tiesi myöskin mitä tunteita taiteilijan
sydämessä liikkui.
— Minun täytyy lähteä — ja minulla ei ole siihen oikeutta! huudahti
Vilhelmi. — Kuvailkaa mielessänne minun ja neidin mielentilaa!
— Pyytäkää lomaa huomiseen saakka, neuvoi Yrjö tarmokkaasti. — Kun
tulee pimeä, saatan minä teidän kanssanne Henriikan täältä pois. Hänen
täytyy vannoa palaavansa, jos kaupunki antautuu. Mitä minuun tulee,
niin ei mikään vala enää sido minua englantilaisiin joukkoihin. Jo
neljä viikkoa sitten annettiin meille lupa mennä alankomaalaiseen
sotapalvelukseen. En tarvitse muuta kuin lausua sanan kapteeni van der
Laenille, niin olen vapaa.
— Kiitos, kiitos; mutta neiti kielsi minua pyytämästä teiltä apua.
— Lapsellisuuksia vain; minä tulen mukaanne, ja kun olemme saavuttaneet
päämäärämme, toimittaudun minä jollakin tavoin geusien joukkoon.
Neuvosto ei sure meidän lähtöämme, sillä kun Henriika ja minä olemme
poissa, on Leidenissä kaksi ihmistä vähemmän kuluttamassa ruokaa.
Taivas on harmaa, toivottavasti tulee yöllä olemaan pimeä. Ratsumestari
van Duivenvoorde on vahdissa Hoogewoortin portilla. Hän tuntee meidät
molemmat ja laskee meidät menemään. Minä neuvottelen hänen kanssansa.
Onko tuo arentitalo keskellä kylää?
— Ei, aivan sen reunassa, Leideniin vievän tien varrella.
— No hyvä, — me tuumimme sitten vielä asiasta kello neljä Vaihettajan
ravintolassa.
— Mutta mitä neiti...
— Hänen ei tarvitse ennenkuin kaupungin ulkopuolella saada tietää ketä
hänellä on seurassansa.
Kun Yrjö määrähetkellä tuli ravintolaan, sai hän tietää, että
Nikolas oli lähettänyt toisenkin kirjeen. Junkkari oli itse antanut
sen etuvartijoille ja se sisälsi vain sanat: "Keskiyöhön saakka on
espanjalaisten tunnussana 'Lepanto'. Isäsi saa vielä tänään tietää,
että Anna on täällä."
Kun sitten oli päätetty saapua Hoogewoortin portille kello yhdeksän
illalla, läksi Yrjö kapteeni van der Laenin ja päällikön van der
Does'in luo ja sai edelliseltä pyytämänsä eron, Janus Dousalta kirjeen
tämän ystävälle, amiraali Boisot'ille. Kun hän kertoi sotamiehillensä
aikovansa lähteä kaupungista liittyäksensä geuseihin, sanoivat nämä
tahtovansa seurata häntä, elääksensä tai kuollaksensa hänen kanssansa.
Vaivoin sai hän heidät luopumaan tuosta tuumasta. Raatihuoneen
lähelle tultuaan hän alkoi kulkea hitaammin. Pormestari oli aina
tähän aikaan päivästä siellä. Lähtisikö hän kaupungista sanomatta
hänelle jäähyväisiä? Ei, ei! Mutta eihän hänellä enää ollut oikeutta
häpeää tuntematta katsoa häntä silmiin. Häntä pelotti tavata häntä,
ja hän tuntui hänestä niin kovin vieraalta. Niin kiiruhti siis
Yrjö raatihuoneen ohitse uhkamielisesti ajatellen: "Jos lähdenkin
jäähyväisiä heittämättä, niin en kumminkaan jää hänelle mistään
kiitollisuudenvelkaan, sillä hänen hyvyytensä maksan hirmuisilla
kärsimyksillä, ehkä hengelläni. Maria rakasti minua ennenkuin häntä,
ja nyt lähtiessäni sanon hänelle, mitä hän minulle on ja oli ja tulee
olemaan!"
Hämärissä Yrjö palasi huoneeseensa ja antoi rengille käskyn viedä
hänen reppunsa ratsumestari van Duivenvoordelle Hoogewoortin
portin vartiopaikalle. Sitten hän kätki kirjan költeriinsä ja meni
päärakennukseen lausumaan jäähyväiset Marialle.
Hitaasti hän nousi ylös portaita ja pysähtyi yläkerran eteiseen.
Hänen sydämensä sykki niin rajusti että hän tuskin voi hengittää. Ei
hän tiennyt mitä ovea hänen olisi kolkutettava, ja tuskallinen pelko
valtasi hänet. Hetken seisoi hän kuin hervotonna, rohkaisi sitten
mielensä, pudistelihe ja mumisi itsekseen: — Vai pelkuri minusta on
tullut. — Samassa hän aukaisi ruokasaliin vievän oven ja meni sisään.
Siellä hän näki Adrianin lukemassa palavan päreen valossa tyhjän pöydän
ääressä. Yrjö kysyi äitiä.
— Hän kai kehrää tuolla toisessa huoneessa, vastasi poika.
— Kutsu häntä, minulla on hänelle tärkeätä asiaa.
Adrian meni pois ja tuli sitten sanomaan, että junkkari odottaisi isän
työhuoneessa.
— Missä Barbara on? kysyi Yrjö.
— Liisan tykönä.
Saksalainen nyökäytti päätänsä, ja kulkiessaan edes takaisin huoneessa
hän ajatteli: "Tällä tavalla en voi erota hänestä, minun täytyy saada
purkaa se esille sydämestäni; yhden kerran, yhden ainoan kerran tahdon
vielä kuulla, että olen hänelle rakas, minä tahdon, tahdon... Olkoon
se kunnotonta, olkoon rikoksellista, minä sovitan sen. Sovitan sen
hengelläni!"
Junkkarin kulkiessa edes takaisin kokosi Adrian kirjansa ja sanoi:
— Voi sentään, junkkari, miltä te tänään näytätte! Oikein teitä voisi
pelätä. Äiti on jo tuolla sisällä. Tulukset kalahtelevat, kai hän
sytyttää kynttilää.
— Onko sinulla aikaa toimittaa eräs asia? kysyi Yrjö.
— On, olen jo lukenut läksyni.
— No, mene sitten Vilhelmi Kornelionpojan luo ja sano hänelle että
pysyn päätöksessäni; me kohtaamme toisemme kello yhdeksän, täsmälleen
kello yhdeksän.
— Vaihettajan ravintolassako? kysyi poika.
— Ei, ei, kyllä hän tietää missä. Kiiruhda, poika!
Adrian aikoi lähteä, mutta Yrjö viittasi hänet luoksensa ja kysyi
häneltä hiljaa:
— Jos uskon sinulle salaisuuden, niin voitko olla siitä puhumatta?
— Kyllä, en hiiskahdakaan siitä.
— Minä lähden tänään kaupungista enkä ehkä palaa enää.
— Tekö, junkkari? Ja jo tänään? kysyi poika.
— Niin, poikaseni. Tulepa luokseni ja anna minulle suutelo
jäähyväisiksi. Tämä sormus pitää sinun säilyttää muistona minulta.
Poikanen piti suutelon hyvänänsä, pani sormuksen sormeensa ja kysyi
kyynelsilmin:
— Ja aivanko puhutte täyttä totta? Niin, tuo nälkä... Toden totta,
tulisin mukaanne, ellei olisi Liisaa ja äitiä. Milloin te tulette
takaisin?
— Jospa sen tietäisin, poikani! Pidä minua muistossasi rakkaana,
kuuletkos, oikein rakkaana! No menehän nyt!
Adrian kiiruhti portaita alas, ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen oli
junkkari Pietarin huoneessa Marian edessä. Akkunaluukut olivat suljetut
ja pöydällä paloi haarakkaassa kynttiläjalassa kaksi kynttilää.
— Kiitos, tuhannet kiitokset siitä että tulitte, sanoi· Yrjö. — Te
lausuitte minulle eilen tuomioni ja nyt...
— Minä tiedän mitä varten tulette luokseni, vastasi Maria lempeästi. —
Henriika sanoi minulle hyvästit, enkä saa pidättää häntä lähtemästä.
Hän ei tahtoisi teitä saattamaan itseänsä, mutta herra Vilhelmi uskoi
minulle tuumanne. Te tulette jäähyväisille.
— Niin, Maria, lausumaan iäiset jäähyväiset.
— Jos Jumala suo, tapaamme vielä toisemme. Tiedän mikä teidät nyt
karkottaa täältä. Te olette hyvä ja jalo, Yrjö, ja jos mikään voi
keventää eroa, niin sen tekee se tieto, että nyt voimme ajatella
toisiamme tuntematta katumusta tai vihaa. Te ette unohda meitä, — ja
tietäkää, että muistonne on pysyvä täällä kaikkien sydämessä, niin
suurten kuin pienten.
— Teidän myöskin, Maria?
— Minun myöskin.
— Säilyttäkää se! Vielä sittenkin kuin myrsky on puhaltanut tieltänne
tämän tomun, joka nyt vielä elää ja hengittää ja rakastaa ja tuntee
epätoivoa!
Mariaa värisytti, sillä Yrjön synkissä, hehkuvissa silmissä kuvastui
rajaton epätoivo, ja kauhun valtaamana hän huudahti:
— Mitä teillä on mielessä, Yrjö, Jumalan tähden, mitä teillä on
mielessä?
— Ei mitään pahaa, Maria, ei mitään pahaa, vastasi Yrjö koleasti. —
Eivät kaikki linnut voi laulaa samaan tapaan. Ken voi pitää verensä
haaleana ja vuosikymmenen toisensa jälkeen nauttia kunniallisesti ja
rauhallisesti tyyntä elämäniloa, se on onnellinen. Minun vereni on
tulisempaa, ja mihin kiihkeä sydämeni on takertunut juurillansa, sitä
se ei päästä irti ennenkuin itse lakkaa sykkimästä. Minä lähden enkä
palaja, mutta muisto teistä ja rakkauteni seuraavat minua taisteluun,
hautaan... Minä lähden, lähden...
— Ei, Yrjö, tuossa mielentilassa ette saa lähteä.