syliinsä nuo kolme onnittelijaa, ja kun madrigaali alkoi uudelleen,
asettui hän kuuntelemaan vastapäätä laulajia. Tosin ei tämä esitys
onnistunut puoleksikaan niin hyvin kuin harjoitus, sillä Maria lauloi
hiljaa ja hänen äänensä oli himmeä, — ja vaikka Vilhelmi löi tahtia
tarmon takaa, ei lauluun tullut enää eilistä intoa ja lämpöä.
— Oivallista, varsin oivallista, sanoi Pietari, kun laulu oli lopussa.
— Hauska keksintö ja esitys oivallista — ilahdutti minua suuresti!
Sitten otti hän kaikkia onnittelijoita kädestä, lausuen sydämellisiä
sanoja. Tarttuessaan junkkarin käteen hän sanoi lämpimästi:
— Te tulitte kuin pilvistä pudoten näinä kovina aikoina meille
virkistykseksi. Ja tehän puolestanne saitte kodin meillä, ja sille
kyllä panee arvoa vieraassa maassa.
Yrjö oli luonut katseensa maahan, mutta kuullessaan viime sanat
hän katsoi pormestaria silmiin. Kuinka uskollisesti, kuinka
hyväntahtoisesti ja rehellisesti tämä katsoikaan häntä! Hänet valtasi
voimakas liikutus, ja punnitsematta mitään, tietämättä oikein mitä
teki, hän laski kätensä Pietarin käsivarsille ja painoi kasvonsa hänen
olkaansa vasten.
Van der Werff salli hänen sen tehdä, silitteli nuorukaisen kiharoita ja
sanoi hymyillen:
— Aivan kuin Leonard, Maria. Aivan kuin meidän Leonardimme. — Tänään
syömme kaikki yhdessä päivällistä, tekin, van Hout, ja tietysti teidän
rouvanne myöskin.
Pöydässä asetti Maria vieraat istumaan niin, ettei hänen tarvinnut
katsoa Yrjöön. Tämä joutui istumaan rouva van Houtin viereen,
vastapäätä Henriikaa ja taiteilijaa. Aluksi oli Yrjö vähäpuheinen ja
ujo, mutta Henriika ei jättänyt häntä rauhaan, ja kun hän kerran oli
alkanut vastailla neidin kysymyksiin, yllytti tämän tulinen vilkkaus
häntä laskettelemaan lystikkäitä sukkeluuksia. Henriika maksoi hänelle
täysin mitoin, hänen silmänsä säihkyivät ja hänessä lisääntyi yhä
halu osottautua yhtä kekseliääksi kuin junkkari, jonka vastaukset ja
kokkapuheet saivat hänet yhä pisteliäämmäksi. Hän ei juonut lainkaan
viiniä, mutta hänen omat puheensa kiihdyttivät häntä, ja hän anasti
Yrjön niin kerrassaan itselleen, ettei tämä saanut tilaisuutta lausua
sanaakaan muille vieraille. Jos hän yritti sitä tehdä, keskeytti neiti
häntä heti ja pakotti hänet jälleen keskustelemaan hänen kanssansa.
Tuo pakko kiukustutti junkkaria, ja kun hän koetti puolustautua sitä
vastaan, heräsi hänen ylimielisyytensä, ja hän alkoi yllyttää Henriikaa
väittämään mahdottomia ja teki itse samoin.
Maria jäi tuon tuostakin ihmeissään kuuntelemaan neidin puheita,
ja tapa, jolla Yrjö tätä kohteli, pisti hänen vihaksensa. Pietari
tuskin huomasikaan Henriikaa, sillä hän keskusteli van Houtin kanssa
luopioiden lähettämistä kirjeistä, joissa kaupunkia kehotettiin
antautumaan ja joita oli saapunut jo kolme kappaletta, muutamien
neuvostonjäsenten horjuvasta kannasta ja vangitun vakoilijan
teloittamisesta.
Vilhelmi, jolle pöytänaapuri tuskin oli virkkanut sanaakaan, kuunteli
noiden vanhempain miesten keskustelua ja mainitsi, että hän oli
tuntenut petturin. Tämä oli ollut eräs isäntä, jonka ravintolassa hän
oli tavannut ritari Matenesse van Wibismata.
— Siinäpä se, keskeytti häntä van Hout. — Quatgelatin taskussa oli
kirjelippu, ja se oli kirjoitettu käsialalla, joka ihmeellisesti
muistutti vapaaherran käsialaa. Quatgelatin oli hankittava tietoja
Leidenin ruokavaroista.
— Nuo lurjukset! huudahti pormestari. — Valitettavasti — valitettavasti
hän olisi voinut antaa Valdezille ylen mieluisia tietoja. Tarkastus
ei ole ollut omansa mieltä ilahduttamaan, — varmoja lopputuloksia ei
kumminkaan ole vielä saatu.
— Meidän pitäisi antaa naisten piakkoin ottaa selkoa asiasta.
— Naistenko? kysyi Pietari hämmästyneenä.
— Niin, meidän! huudahti kaupunginsihteerin vaimo. — Miksikä me olemme
toimettomat, kun voisimme hyödyttää.
— Anna meidän suorittaa tuo tehtävä! huudahti Maria. — Me tahdomme
kuten tekin tehdä jotakin tuon kalliin asian hyväksi.
— Ja uskokaa minua, lisäsi rouva van Hout, — pikemmin meidät päästetään
aittoihin ja kellareihin kuin oikeudenpalvelijat, joita emännät
pelkäävät.
— Naisetko kaupungin palvelukseen? virkkoi Pietari epäröiden. — Suoraan
sanoen... mutta sopiihan miettiä ehdotustanne... Neiti näkyy tänään
olevan hyvällä tuulella.
Maria katsahti paheksivasti Henriikaan, joka kurottihe kauas pöydän
ylitse. Hän näytti Yrjölle sormusta ja huudahti naurahtaen:
— Ettekö tahdo tietää mitä se merkitsee? Katsokaapas: käärme, joka
puree pyrstöänsä.
— Vai niin, vastasi junkkari, — itsensäkiduttamisen vertauskuva.
— Oivallista, oivallista! Mutta sillä on toinenkin merkitys, ja pankaa
se mieleenne, herra ritari. Tiedättekö te, mitä on iäisyys ja iäinen
uskollisuus?
— En, neiti, niin syvällisiä asioita ei minulle Jenassa opetettu.
— Ei tietysti. Teidän opettajannehan olivat miehiä. Miehet ja —
uskollisuus, iäinen uskollisuus!
— Oliko Delila, joka kavalsi Simsonin filistealaisille, mies vai
nainen? kysyi van Hout.
— Hän oli nainen. Poikkeus, joka todistaa säännön oikeaksi. Eikö niin,
Maria?
Mitään vastaamatta Maria vain nyökäytti päätänsä; tyytymätönnä hän
sysäsi tuoliansa taaksepäin ja ateria oli lopussa.
Kahdeksaskolmatta luku.
Päiviä ja viikkoja oli kulunut, heinäkuuta oli seurannut kuuma elokuu,
ja sekin lähestyi loppuansa. Espanjalaiset piirittivät yhä Leideniä
ja kaupungissa elettiin nyt joka suhteessa vankilaelämää. Sotamiehet
ja aseelliset kaupunkilaiset toimittivat tehtävänsä väsyneesti ja
haluttomasti. Raatihuoneella oli työtä yllin kyllin, mutta se oli
surullista ja toivotonta, sillä ei vain alkanut kuulua prinssiltä ja
staateilta mitään viestiä, joka olisi voinut pitää toivon vireillä,
ja kaikki, mistä neuvoteltiin ja päätettiin, kohdistui lisääntyvään
hätään ja sotien hirvittävään seuralaiseen, ruttoon, joka oli saapunut
Leideniin yhdessä nälän kanssa. Samalla lisääntyi tyytymättömiä
viikko viikolta. He vaativat päivä päivältä yhä jyrkemmin kaupungin
antaumista, ja moni vapaudenystävä, joka näki omaistensa kituvan ja
kuihtuvan, yhtyi heidän vaatimukseensa. Lapset kävivät koulua kuten
ennenkin ja kokoontuivat leikkikentille, mutta harvoin oli enää
huomattavissa muinaista hilpeyttä, — ja minne olivatkaan joutuneet
poikasten punaiset posket ja tyttöjen pyöreät käsivarret? Köyhien
täytyi tiukentaa vyötänsä, ja leipäpala, joka kaupungin puolesta
annettiin jokaiselle, ei riittänyt poistamaan nälkää eikä edes pitämään
hengissä.
Yrjö junkkari oli asunut jo pitkät ajat van der Werffin talossa.
Elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä palasi hän aamulla kotiin
kävelyretkeltä. Hänellä oli kädessään jousi ja olallaan reppu. Tällä
kertaa hän ei noussut yläkertaan, vaan meni Barbaran luo keittiöön.
Leski nyökäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja hänen harmaat
silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, mutta nuo pyöreät
kasvot olivat käyneet kapeammiksi ja hänen kuihtuneet huulensa
vavahtelivat surunvoittoisesti.
— Mitä teillä tänään on mitassanne? kysyi hän junkkarilta.
Yrjö pisti kätensä metsästyslaukkuun ja vastasi hymyillen:
— Lihava vikla ja sitä paitsi neljä leivosta — eikö niin?
— Varpusraukat! Mutta mikähän otus tämä on? Päätön, jalaton ja tarkkaan
kynitty. Junkkari, junkkari, tuo näyttää arveluttavalta!
— Se soveltuu hyvin paistinpannuun ja nimestä vähät!
— No eihän kukaan tiedä, mitä kaikkea hän oikein syö, mutta eihän
Jumala kumminkaan ole luonut kaikkia eläimiä ihmisvatsaa varten.
— Johan sanoin teille että se on vikla, lyhytnokkainen vikla,
corvuslintu, ihka oikea _corvus_.
— Vai _corvus!_ Menkää nyt minne hyvänsä! Minua hirvittää tuo teidän
saaliinne... Höyhen tuolla siiven alla... Jesus Maria! Eihän se toki
vain liene korppi?
— _Corvus_ se on, kuten jo sanoin. Pankaa se etikkaan ja höystäkää
paistaessanne, niin se maistuu aivan yhtä hyvältä kuin oikea vikla.
Sorsia ei saa joka päivä kuten äskettäin, ja varpuset alkavat käydä
yhtä harvinaisiksi kuin ruusut talvella. Joka poikanen vahtii niitä
jousi kädessä, ja joka pihassa ahdistellaan niitä haaveilla ja
liimasaitoilla. Kohta ne häviävät sukupuuttoon, mutta jokunen on nyt
vielä jäljellä. — Kuinka keijukainen voi?
— Elkää nimittäkö häntä keijukaiseksi! huudahti leski. — Antakaa
hänen pitää kristillinen nimensä. Hän on valkoinen kuin tämä liina,
ja eilisestä saakka hän ei enää ole suostunut juomaan maitoa, jota
suurella huolella ja vaivalla olemme saaneet hänelle hankituksi
joka päivä. Jumala tiesi, kuinka tämä päättyy. Katsokaapa tuota
kaalintynkää, jonka olen ostanut! Entä tuota luupalaa!... Ei se minusta
ennen olisi kelvannut koirillekaan, ja nyt täytyy koko talon tyytyä
siihen. Illalliseksi minä keitän kinkunnahkaa viinissä ja sen lisäksi
vähän jauhopuuroa. Ja tämä on muka ruokaa sellaiselle jättiläiselle
kuin Pietarille! Jumala tiesi, kuinka hän pysyy siksikin voimissaan.
Mutta kyllä hän onkin kuin haamu vain. Maria ei tarvitse ruokaa enemmän
kuin lintunen, mutta Adrian, poika parka, lähtee usein kyynelet
silmissä pöydästä; mutta olen kumminkin usein nähnyt hänen antavan
Liisalle osan pienestä leipäpalasestaan. Oikein tuo käy sydämelle. Ja
kumminkin sanotaan, ettei ruoka syöden lopu, vaan saamattomuuteen,
ja että joka säästää saatuansa, sillä on tarpeessa tavara. Sanoohan
sananlasku myöskin, ettei hätä lakia lue, mutta toissa päivänä
meidän, kuten muidenkin, piti ilmoittaa uudelleen, mitä meillä vielä
on jäljellä, huomenna on annettava pois kaikki, mikä riittäisi yli
kahden viikon, eikä Pietari salli, että pidättäisimme edes säkillistä
jauhoja liiaksi, mutta kuinka sitten käy, mitä sitten seuraa, — laupias
taivas!...
Viime sanoja lausuessaan leski nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten itkien:
— On ihme että tekin pysytte voimissa! Ei teidän iällänne hyödy paljoa
pienestä lihasirusta.
— Herra van Aken anna minulle muonamääräni lisäksi omista
ruokavaroistaan niin paljon kuin voi. Kyllä minä aina tulen toimeen.
Mutta mitä näinkään tänään räätälin tykönä, joka korjaa vaatteitani!
— Mitä sitten?
— Kaksi hänen lapsistaan on kuollut nälkään.
— Ja tuolla kankurin talossa, sanoi Barbara itkien. — Sellaista kunnon
väkeä! Neljä päivää sitten synnytti nuori vaimo lapsen, ja tänä aamuna
sammui molempain elonkipinä, — kuin loppuun palanut kynttilä. Kankuri
Pietarinpoika ja hänen viisi lastansa ovat kaikki tyyni kuolleet
ruttoon. Kyllä tuota jo käy jokaisen sääliksi!
— Elkää kertoko enempää! sanoi Yrjö kauhistuen. — Minun pitää lähteä
pihalle harjoituksiin.
— No mitäpähän hyötyä siitäkin on! Espanjalaiset eivät tee
väkirynnäkköä, he jättävät kaikki kalpean kalman suoritettavaksi.
Miekkailu lisää nälkää, ja nuo riutuneet ihmisraukat jaksanevat tuskin
enää kättä käännähyttää!
— Te erehdytte, muori, erehdytte, vastasi Yrjö. — Toiminta ja liike on
heille juuri tarpeen, että voisivat pysyä pystyssä. Nordwykin herra
teki viisaasti, kun Allertsin kuoltua pyysi minua harjoittamaan heitä.
— Ehkä lienette oikeassa. Mutta ottakaapa pieni ryyppy ennenkuin
menette työhön. Viinistä ei meillä kumminkaan vielä ole puutetta. —
Kun ihmiset ovat toimessa, eivät he ainakaan tee kapinaa kuten toissa
päivänä nuo muutamat vapaaehtoiset, — ihmisraukat! Jumalan kiitos että
ne ovat poissa!
Barbaran kaataessa viiniä lasiin tuli taiteilija Vilhelmin äiti
keittiöön ja tervehti Barbaraa ja junkkaria. Hänellä oli muassaan
huivin alla käärö, jota puristi lujasti rintaansa vasten. Ei muorilta
vieläkään puuttunut leveyttä, mutta hänen lihavuutensa, joka muutama
kuukausi sitten oli tehnyt niin muhkean vaikutuksen, näytti nyt
rasittavan häntä kuin mikäkin taakka.
Nyt otti hän käärön käteensä sanoen:
— Tässä minä tuon ruokaa teidän Liisalle. Vilhelmini, tuo oiva
ihminen...
Hän keskeytti lauseensa ja pisti jälleen lahjansa huivin alle. Hän oli
nähnyt junkkarin kynityn saaliin ja jatkoi toiseen ääneen:
— Teillä näkyy jo olevankin kyyhkynen... sen parempi!
Kaupunginsihteerin pieni tyttö alkaa jo myöskin käydä sairaaksi.
Jumalan haltuun huomiseen!
Hän yritti lähteä, mutta junkkari pidätti häntä sanoen:
— Te erehdytte, arvoisa rouva. Tuon otuksen ammuin minä tänään, ja nyt
myönnän että corvuslintuni on vain tavallinen korppi.
— Enkös sitä jo arvellutkin! huudahti leski. — Hyi sentään!
Näin sanoen hän painoi lintua sormellaan rintaan ja lisäsi sitten
epäröiden:
— Mutta onhan tuossa eläimessä lihaakin.
— Korppiko! huudahti veronkantajan vaimo lyöden kätensä yhteen. — No,
ovathan monin paikoin jo koirat ja kissatkin joutuneet vartaalle ja
paistinpannuihin. Tässä saatte kyyhkysen.
Barbara aukaisi käärön niin varovasti kuin liha olisi voinut mennä
sirpaleiksi hänen hyppysissään. Sitten katseli hän sitä hellästi,
punniten sitä kädessään; mutta taiteilijan äiti sanoi:
— Se on jo neljäs, jonka Vilhelmi on teurastanut, ja hän sanoi sen
olleen hyvän lentäjän. Hän määräsi sen nimenomaan teidän Liisalle.
Pankaa siihen täytteeksi taikinaa, mutta ei liian sakeaa ja
kohtuullisen imelää. Se maistuu lapsista ja on terveydeksi, sillä se
annetaan hyvästä sydämestä. Pankaa tuo eläin pois. On vaikeata nähdä
kuolleena tuollaista tuttua olentoa.
— Jumala tämän teille palkitkoon! huudahti Barbara puristaen tuon
kunnon vaimon kättä. — Voi näitä kamalia aikoja!
— Mutta onhan meillä vielä olemassa sellaistakin, josta voimme olla
kiitolliset.
— On kyllä, — helvetissä on vielä kurjempaa, vastasi leski.
— Älkää tehkö syntiä, varoitti veronkantajan vaimo, — teillähän on
vasta _yksi_ sairas talossa. — Saisinko tavata Maria rouvaa?
— Hän on työhuoneissa viemässä noille ihmisraukoille vähän lihaa
meiltä. Joko teilläkin on niukka jauhoista? Lehmiä kyllä vielä näkee
laitumella, mutta jyvät ovat kerrassaan lopussa; torilla ei ollut enää
kapallistakaan. Otattehan tekin pienen ryypyn, hyvä rouva? — Menenkö
kutsumaan kälyäni?
— Minä menen itse hakemaan hänet käsiini. Tuo hintojen korottaminen
torilla ei ole enää siedettävissä. Me emme enää saa siellä mitään
aikaan, mutta hän saa ihmiset järkiinsä.
— Torikaupustelijatko? kysyi junkkari.
— Niin, herra von Dornburg. Tuo hento rouva saa ihmeitä aikaan, —
ei sitä tahtoisi uskoakaan. Kun toissa päivänä jälleen oli otettava
selkoa, miten paljon ruokavaroja oli kussakin talossa, kohtelivat
ihmiset minua ja muita tiedustelijoita röyhkeällä tavalla, ja moni
suorastaan ajoi meidät ulos. Mutta hän meni kaikkein raaimpien tykö,
ja kuten meren vedet erkanivat Israelin lasten edessä, niin aukenivat
hänelle kellarit ja aitat. Jumala tiesi, kuinka hän menettelee, mutta
ihmiset eivät vain voi häntä vastustaa.
Yrjö hengähti syvään ja läksi keittiöstä. Pihalla hän näki muutamia
kaupunginsotilaita, vapaaehtoisia ja porvarivartioston jäseniä, joiden
piti ryhtyä miekkailuharjoituksiin. Van der Werffin piha oli heidän
käytettävänään, eikä varmaankaan ollut Leidenissä ainoatakaan miestä,
joka olisi ollut sopivampi kelpo Allertsin seuraajaksi kuin tuo
saksalainen.
Barbara ei ollut väärässä. Yrjön oppilaat olivat nääntyneen ja kurjan
näköisiä, mutta monet heistä olivat Allerts vainajalta oppineet
käyttämään miekkaa aika hyvin ja he olivat varsin innostuneita tähän
toimeensa.
Keskellä pihaa oli nahasta tehty, tappuroilla täytetty ihmisolento,
jonka rinnan vasempaan puoleen oli kiinnitetty sydämenmuotoinen
punainen läpykkä. Tähän piti taitamattomampain iskeä, harjoittaakseen
kättänsä ja silmäänsä. Toiset asettuivat parittain vastakkain ja
miekkailivat Yrjön johdolla tylsillä miekkasimilla.
Junkkari oli ollut jokseenkin voimaton tullessaan keittiöön, sillä
suurimman osan leivästä, jonka oli saanut päivänmuonakseen, hän oli
antanut tuolle räätäli raukalle; mutta Barbaran viini oli häntä
virkistänyt, ja hän koetti karaista itseään ja meni nyt reippaasti
ja iloisesti miekkailijoiden tykö. Nopeasti hän heitti költerinsä
penkille, veti vyönsä kireämmälle ja seisoi nyt paitahihasillaan
sotamiesten edessä.
Kun hänen ensi komentosanansa kajahti, lensi Henriikan akkuna rämähtäen
kiinni. Ennen se usein oli avattu miekkailuharjoitusten alkaessa,
olipa akkunasta väliin kuulunut kätten taputustakin ja "hyvä"-huutoja.
Mutta siitä oli jo kauan, sillä viikkomääriin ei Henriika ollut suonut
junkkarille sanaa, ei katsetta. Sillä tavoin kuin junkkarille ei
hän ollut vielä ainoallekaan miehelle osottanut mieltymystään, niin
hartaasti hän ei olisi tavotellut ruhtinaankaan suosiota! Ja junkkari,
— hän oli ensin kohdellut häntä välinpitämättömästi ja sitten alkanut
karttaa yhä huomattavammin. Tämä loukkasi Henriikan ylpeyttä. Aikoja
sitten oli hän jo unohtanut, että hänen tarkoituksensa muka vain
oli irroittaa junkkarin ajatukset Mariasta. Muutoin eivät Marian ja
Henriikan välit olleetkaan enää oikein ennallaan, mikä siihen sitten
lienee ollut syynä. Ei kulunut päivääkään ettei neiti olisi tavannut
Yrjöä, ja hän iloitsi, jos voi osottaa junkkarille ettei hänen
näkemisensä tuottanut hänelle mitään iloa, vaan pikemmin harmitti
häntä. Vankinaolo rasitti häntä kovin, hän ikävöi sanomattomasti
vapauteen, luonnon helmaan, metsään. Mutta siitä huolimatta hän ei
koskaan puhunut siihen suuntaan, että tahtoisi lähteä kaupungista,
sillä Yrjöhän oli Leidenissä, ja häntä hän ajatteli päivin ja öin.
Väliin hän rakasti häntä, väliin vihasi, ja kumpikin tunne valtasi
yhtä tulisena hänen intohimoisen sydämensä. Sisartansa Henriika
myöskin muisteli ja hän rukoili usein hänen puolestansa. Voittaaksensa
taivaan suosion hyvillä töillä ja kuluttaaksensa aikaansa hän auttoi
van der Werffin talon viereisessä pienessä, vanhassa luostarissa
asuvia harmaita sisaruksia hoitamaan sairaita, jotka nämät armeliaasti
olivat ottaneet tykönsä, ja hän kävi myöskin sisar Gonzagan kanssa
katoolisissa taloissa kokoomassa almuja tuota pientä sairaalaa varten.
Mutta nämä toimet eivät tuottaneet hänelle mitään iloa; suorittaessaan
niitä hän osotti toisin ajoin ylen suurta intoa, mutta väsähti sitten
taas eikä ottanut päivämääriin niihin osaa. Kovin närkkääksi hän oli
käynyt, mutta oltuaan edellisenä päivänä aivan sietämättömän kopea, oli
hän jo seuraavana alakuloinen ja mielipahoissaan, — mutta ei kumminkaan
pyytänyt anteeksi niiltä, joita oli loukannut.
Nyt seisoi neiti tuon sulkemansa akkunan takana, katsellen Yrjöä, joka
hyökkäsi voimakkaalla hyppäyksellä, miekka kädessä, nahkaolentoa kohden
ja lävisti sen punaisen sydämen.
Sotamiehet päästivät ihastuksesta äänekkäitä huutoja. Henriikankin
silmät välähtivät mieltymyksestä, mutta äkkiä niiden hohde himmeni ja
hän peräytyi akkunasta. Maria tuli näet pihan poikki työhuoneilta päin
ja kulki silmät maahan luotuina miekkailijoiden ohitse.
Kalpeammaksi oli Maria käynyt, mutta hänen kirkkaiden sinisten
silmiensä katse oli itsetietoisempi ja tarmokkaampi kuin ennen. Hän oli
oppinut toimimaan itsenäisesti ja oli saanut raskaita velvollisuuksia
täytettäväksensä kaupungin ja köyhäin palveluksessa. Omaa sydäntänsä
vastaan oli hän taistellut voittohikkaasti, mutta koetukset eivät
vielä olleet lopussa, — sen tunsi hän aina junkkaria kohdatessaan. Hän
karttoi häntä, milloin vain voi, sillä hän tunsi, että jos koettelisi
kohdella häntä kuin ystävää tai veljeä, toisi yritys tuhon muassaan.
Vilpittömästi ja itsensäkieltävästi pyrki Yrjö auttamaan häntä tässä
suhteessa, ja Maria oli hänelle siitä kiitollinen, sillä koko sydämensä
hän tahtoi omistaa elinkumppanillensa, eikä hän tahtonut ketään toista
suojelijaksensa, — ei häntä edes kauhistuttanut ajatellessa perikatoa
Pietarin rinnalla. Mutta siitä huolimatta oli Yrjö kuin magneettivuori,
joka veti puoleensa ja jota hänen täytyi karttaa säilyäksensä
haaksirikolta.
Maria oli tänään työhuoneissa liikkuessaan ottanut selkoa työmiesten
tilasta ja saanut nähdä mitä surkeinta kurjuutta.
Nuo kunnon ihmiset tiesivät, että kaupungin antauminen tekisi lopun
heidän kärsimyksistänsä, mutta koska taisteltiin vapauden ja uskon
puolesta, tahtoivat he pysyä lujina, ja he pitivät vaivojansa
onnettomuutena, joka ei ollut kartettavissa.
Ulkoeteisessä tapasi Maria Vilhelmin äitiä ja lupasi vielä samana
päivänä neuvotella kaupunginsihteerin rouvan kanssa, mitä olisi tehtävä
torihintojen kohoamisen suhteen. Sitten hän meni Liisa paran tykö,
joka istui kalpeana ja voimatonna pienessä nojatuolissa. Hänen kaunein
nukkensa oli jo tunnin ajan ollut hänen polvellansa samassa asennossa.
Hänellä ei ollut enää halua eikä voimia kohottaa lelua. Kerttu toi
pikarin maitoa; sitä ei vielä tykkänänsä puuttunut, sillä muhkeita
nautalaumoja kävi yhä vielä laitumella kaupunginmuurien ulkopuolella
tykkien suojassa. Mutta lapsi ei tahtonut juoda ja nautti vain muutamia
pisaroita, nekin kyyneleitä vuodattaen.
Marian koettaessa lohdutella pienokaista tuli Pietari huoneeseen. Tuo
kookas mies, joka ulkonaiseenkin esiintymiseensä nähden oli ollut
arvokkaan porvarin perikuva, ei nykyisin näyttänyt enää pitävän
lukua ulkomuodostansa. Hänen ruskea tukkansa riippui otsalla, tiheä
parta, joka ennen oli peittänyt vain leuan, oli nyt päässyt leviämään
poskillekin, takki oli käynyt liian väljäksi, ja sukat muodostivat
poimuja eivätkä keveltyneet yhtä tiukasti kuin ennen hänen jäntevien
sääriensä mukaan.
Huolimattomalla kädenliikkeellä hän tervehti vaimoansa ja lähestyi
sitten lasta, jota katseli kauan ääneti ja mitä hartaimmalla
hellyydellä. Pienokainen käänsi häntä kohden suloiset kasvonsa,
koettaen tervehtiä häntä, mutta hymyily haihtui kohta hänen huuliltansa
ja hän katsoi taas välinpitämättömästi nukkeansa. Silloin kumartui
Pietari, otti hänet syliinsä, mainitsi hänen nimeänsä ja hiveli
huulillansa hänen kalpeita poskiansa. Lapsukainen kosketti hiljaa hänen
partaansa ja sanoi heikolla äänellä:
— Laske minut alas, isä kulta, minua pyörryttää täällä ylhäällä.
Kyynelsilmin asetti nyt Pietari pikku lemmikkinsä hellävaroin takaisin
nojatuoliin. Sitten hän läksi pois ja meni huoneeseensa. Maria seurasi
häntä sinne ja kysyi:
— Eikö vieläkään ole tullut mitään tietoa prinssiltä tai staateilta?
Pietari kohautti ääneti olkapäitänsä.
— Mutta he eivät voi, he eivät saa meitä unohtaa, huudahti Maria
tulisesti.
— Me menehdymme kurjuuteen ja he jättävät meidät kuolemaan, sanoi
Pietari koleasti.
— Ei, ei, he ovat puhkaisseet sulut. Minä tiedän että he toimittavat
meille apua.
— Sitten kuin on liian myöhäistä. Toinen onnettomuus tulee toisen
lisäksi, ja ketä kohtaavat tuon nälkään nääntyvän kansan kiroukset?
Minua, minua, minua yksin!
— Komisario van Bronkhorst on sinun puolellasi.
Pietari hymyili katkerasti ja sanoi:
— Hän joutui myös eilen sairasvuoteelle. Ruttoa, sanoi Bontius. Minä,
minä saan yksin kestää kaiken.
— Me autamme sinua sitä kestämään, huudahti Maria. — Ensin puutetta,
sitten nälkää, kuten olemme luvanneet.
— Eikä vain sitä. Tänään käytettiin viljat loppuun. Leipä on lopussa.
— Meillä on vielä nautoja ja hevosia,
— Ylihuomenna käydään niihin käsiksi. Tänään määrättiin kaksi naulaa
luineen aina neljälle ihmiselle. Leipä loppuu, liha loppuu, maito
loppuu! Ja mitä seuraa sitten? Ajattelepas äitejä, rintalapsia,
sairaita! Ja meidän Liisaa!
Epätoivoissaan painoi pormestari kätensä ohimoltansa vasten. Mutta
Maria sanoi:
— Rohkeutta, Pietari, rohkeutta! Jotakin meillä on jäljellä ja siitä
emme saa luopua — nimittäin toivo.
— Toivo, vai toivo, sanoi Pietari pilkallisesti.
— Jos siitä luovumme, huudahti Maria, — niin saa epätoivo meidät
avaamaan kaupungin portit, niiden avaaminen olisi...
— Kuka sitten on ajatellut porttien avaamista: Kuka on puhunut
antaumisesta? keskeytti Pietari häntä kiivaasti. — Vielä me kestämme,
vielä, vielä... Tuossa on salkku, vie se lähetille.
Yhdeksäskolmatta luku.