pariinkymmeneen kertaan. Konstaapeli laukaisi maalitaulujen vieressä
olevat tykit, rummut pärisivät ja torventoitotus toisensa jälkeen
värähdytteli ilmaa; kellonsoittoa kuului kaupungin kaikista torneista,
eikä innostunut kansanjoukko lakannut huutamasta ennenkuin komisario
viittasi ja valanteko alkoi.
Joukottain riensivät ammattikuntain ja porvarivartioston jäsenet
lehmusten alle. Kiihkeän innokkaasti kohottivat toiset kätensä, toiset
vakavan levollisesti tai syvän liikutuksen valtaamina, ja missä käsi
sulkeutui käteen, siinä huomasi harrasta lämpöä. Tunti kului ja vielä
toinenkin ennenkuin kaikki olivat vannoneet, ja monet niistä, jotka
olivat yhdessä tehneet valan lehmusten alla, uudistivat sen vielä
äänettömästi sydämellisellä kädenpuristuksella.
Nikolas van Wibisma istui ääneti, kirje polvellaan, ampumatelineiden
luona vastapäätä valantekopaikkaa, mutta katkerat ja tuskalliset
tunteet riehuivat hänen povessansa. Kuinka häntä olisikaan haluttanut
itkeä ääneen ja repiä palasiksi isänsä kirje! Ja kun hän näki
kunnianarvoisen herra van Montfortin käsi kädessä vanhan herra van
der Does'in kanssa vannovan uskollisuutta, kuinka kernaasti hän
silloin olisikaan kiiruhtanut heidän luoksensa tehdäksensä valan ja
huutaaksensa tuolle vakavalle miehelle, joka seisoi lehmuksen alla:
— Minä en ole mikään turmeltunut poika, joka petän kotini. En tahdo
olla orja enkä espanjalainen; olen hollantilainen kuten tekin!
Mutta hän ei mennyt minnekään, ei puhunut mitään, hän istui vain
liikkumatonna, kunnes valanteko oli päätynyt ja Warmondin junkkari vei
hänet lehmusten alle. Sinne oli niiden miesten lisäksi, jotka olivat
vannottaneet kansaa, tullut kaupunginsihteeri ja molemmat herrat van
der Does. Ääneti kumarsi Nikolas ojentaen pormestarille isänsä kirjeen.
Van der Werff aukaisi sen, antoi sen luettuaan toisille herroille ja
sanoi sitten kääntyen junkkarin puoleen:
— Odottakaa täällä, junkkari. Teidän isänne neuvoo meitä luovuttamaan
kaupungin espanjalaisille ja takaa meille kuninkaan armon. Vastauksen
suhteen ette voi olla epätietoinen, nähtyänne mitä täällä on tapahtunut.
— Tähän voi vastata vain yhdellä tavalla, sanoi van Hout kesken
lukemisen. — Repimällä sepustuksen ja vaikenemalla.
— Palatkaa kotiinne, ja Jumalan haltuun, lisäsi Janus Dousa. —
Ei, odottakaa; minä lähetän kumminkin teidän mukananne vastauksen
sotapäällikölle.
— Isäni kirjettä ette siis suvaitse vastata? kysyi Nikolas.
— Emme, junkkari. Me emme tahdo olla missään tekemisissä vapaaherra
Matenessen kanssa, vastasi komisario. — Mitä teihin tulee, niin voitte
palata kotiin tai odottaa täällä, kuinka vain haluatte.
— Menkää serkkunne luokse, junkkari, sanoi Janus Dousa ystävällisesti.
— Kestää hetken vielä ennenkuin saan käsiini kynän ja paperia ynnä
vahaa, jolla voin sulkea kirjeen. Neiti van Hoogstratenia ilahduttaa
varmaankin, jos hän teiltä saa kuulla jotakin isästänsä.
— Jos tahdotte käydä tervehtimässä neitiä, nuori herra, sanoi
pormestari, — niin on taloni teille avoinna.
Nikolas mietti hetken ja sanoi sitten nopeasti:
— Tahdon kyllä, viekää minut hänen tykönsä.
Kun poika Warmondin herran seurassa, joka oli ottanut opastaaksensa
häntä, oli saapunut kaupungin pohjoispäähän, kysyi hän junkkarilta:
— Te olette junkkari van Duivenvoorde, Warmondin herra?
— Niin olen.
— Ja te olitte geusien mukana valloittamassa Brielin espanjalaisilta?
— Olihan minulla tuo onni.
— Ja kumminkin te olette ylhäistä, vanhaa aatelissukua; ja geusien
joukossahan oli muitakin aatelisia, eikö niin?
— Oli kyllä. Luuletteko, ettei olisi arvomme mukaista rakastaa isiemme
maata? Minun esi-isäni, samoin kuin teidänkin, olivat aatelisia
ennenkuin maassamme oli ainoatakaan espanjalaista.
— Mutta Filip kuningas on laillinen hallitsijamme.
— Niin on, valitettavasti. Ja siksi me tottelemme hänen maaherraansa,
prinssiä, joka johtaa hallitusta hänen nimessänsä. Tuo valapattoinen
julmuri tarvitsee holhojan. Kyselkää vain edelleen; minä vastaan
kernaasti!
Nikolas ei noudattanut tätä kehotusta, vaan seurasi ääneti opastansa,
kunnes he tulivat Achtergrachtin luo. Silloin hän pysähtyi, tarttui
voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana ratsumestarin käsivarteen ja
sanoi sitten, tuon tuostakin tukahtuvalla äänellä, nopeasti ja hiljaa:
— Minun sydämeni on pakahtua. Jollekin minun täytyy sanoa se! Minä
tahdon olla hollantilainen. Vihaan espanjalaisia. Leiderdorpissa ja
Haagissa olen oppinut heidät tuntemaan. He eivät tarkkaa minua, koska
olen nuori, ja he eivät tiedä että ymmärrän heidän kieltänsä. Silmäni
ovat auenneet. He puhuvat meistä pilkaten ja halveksivasti. Minä
tiedän, miten Alba ja Vargas ovat täällä menetelleet. Espanjalaisten
omasta suusta olen kuullut että he kaikkein mieluimmin tahtoisivat
meidät tuhota ja hävittää sukupuuttoon. Jos voisin toimia kuten
tahtoisin, välittämättä isästäni, niin kyllä tietäisin mitä tekisin.
Päässäni on kaikki sekaisin. Pormestarin puhe vie minulta vielä järjen.
Sanokaa hänelle, junkkari, pyydän teitä sanomaan hänelle, että vihaan
espanjalaisia ja olen ylpeä siitä, että olen hollantilainen.
He olivat jo taas kulkeneet kappaleen matkaa, ja kun he nyt lähestyivät
pormestarin taloa, sanoi ratsumestari, joka hämmästyneenä ja iloissaan
oli kuunnellut poikasen puhetta:
— Te olette kelpo nuorukainen, junkkari, ja pyritte oikeaan.
Pitäkää vain Pietari herran sanat mielessänne, ja muistakaa, mitä
historia opettaa. Kenelle omistaa tuo kertomus kansojen kohtaloista
kunniakkaimmat lehtensä? Tyranneilleko ja heidän kätyreillensä ja
imartelijoillensa vaiko niille, jotka ovat eläneet ja kuolleet vapautta
puoltaen? Pää pystyyn! Tätä taistelua jatkuu ehkä kauemmin kuin me
kumpikaan elämmekään, ja teillä on vielä yllin kyllin tilaisuutta
puoltaa oikeaa asiaamme. Aatelismiehen tulee palvella ruhtinastaan,
mutta hänen ei tule olla ruhtinaansa orja — ja sitäkin vähemmin, jos
tämä on muukalainen, hänen kansansa vihollinen. Nyt olemme perillä.
Tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät. Antakaa minulle kätenne.
Tahtoisin kernaasti nimittää teitä ristimänimellänne, kelpo Nikoni.
— Tehkää se, huudahti junkkari, — ja lupaattehan ettette lähetä ketään
toista sijastanne? Tahtoisin vielä puhella kanssanne.
Van der Werffin talossa otti junkkarin vastaan Barbara. Henriika ei
voinut tulla heti, sillä pater Damianus oli hänen luonansa, ja junkkari
odotti ruokasalissa kunnes pappi tuli. Nikolas tunsi hänet ennestään ja
oli myöskin edellisenä vuonna kerran käynyt ripillä hänen tykönänsä.
Tervehdittyään häntä ja vastattuaan hänen kysymykseensä, kuinka oli
joutunut tänne, sanoi junkkari nopeasti, ilman esipuheita:
— Arvoisa isä, suokaa anteeksi, mutta eräs seikka ahdistaa sydäntäni.
Te olette hurskas mies ja voitte neuvoa minua. Onko rikos, jos
hollantilainen taistelee espanjalaisia vastaan, onko synti, jos
hollantilainen tahtoo olla ja pysyä sinä, miksi rakas Luoja itse on
hänet tehnyt? En voi sitä uskoa!
— En minäkään usko sitä, vastasi Damianus yksinkertaiseen tapaansa.
— Ken pysyy uskollisena pyhälle kirkolle, ken rakastaa lähimmäistään
ja pyrkii tekemään oikein, se voi turvallisesti olla hollantilainen
mieleltään ja rukoilla ja taistella maansa vapauden puolesta.
— Oi! huudahti Nikolas silmät säihkyvinä.
— Sillä katsokaas, jatkoi Damianus vilkkaammin, — täällä oltiin
oikeauskoisia katoolilaisia ja elettiin hurskaasti ja Jumalan tahdon
mukaan, ennenkuin espanjalaiset alkoivat maata ahdistella. Miksikä
ei kaikki vielä voisi joutua entiselleen? Siksi on Jumala luonut
kansat erilaisiksi, että Hän tahtoo että ne kukin eläisivät omaa
kansalliselämäänsä ja kehittäisivät sitä niin, että se tuottaisi
heille onnea ja Hänelle kunniaa, — ei siksi, että Hän olisi antanut
voimakkaammalle kansalle oikeuden kiduttaa ja sortaa heikompaa.
Kuvailkaa mielessänne, että isänne läksisi kävelemään ja espanjalainen
grandi hyökkäisi hänen niskaansa ja antaisi hänen tuta piiskaansa
ja kannuksiansa, ikäänkuin hän olisi hänen ratsunsa. Espanjalainen
taitaisi saada katua kauppojansa! No, ajatelkaa nyt ritari Matenessen
asemesta Hollantia ja grandin asemesta mahtavaa Espanjaa, niin
tiedätte, mitä tarkoitan. Meillä ei ole muuta keinoa kuin heittää
ahdistelija niskoiltamme. Pyhä kirkko ei kärsi siitä. Jumala on sen
perustanut, ja se on pysyvä voimassa, hallitkoonpa täällä sitten
kuningas Filip tai kuka tahansa. Nyt tiedätte mielipiteeni. Erehdynkö,
kun otaksun, ettei teitä enää miellytä kantaa luopion nimeä, kelpo
junkkarini?
— Ette, isä Damianus! — Te olette oikeassa, olette aivan oikeassa. Ei
ole syntiä toivoa Hollantia vapaaksi.
— Kuka teille sitten on sanonut sen olevan syntiä?
— Kaniikki Bermont ja meidän kappalaisemme.
— Siis olemme tämän maallisen asian suhteen eri mieltä. Antakaa
Jumalalle kuin Jumalan ovat, ja puolustakaa sitä maata, minkä Jumala
on teille suonut. Jos tahdotte taistella Hollannin vapauden puolesta,
sitten kuin miehistytte, niin tehkää se turvallisesti. Siitä synnistä
kyllä päästän teidät.
Henriika iloitsi kovin tavatessaan tuota reipasta ja onnellisen
näköistä poikaa. Hän pyysi Nikolasta kertomaan hänelle hänen isästänsä
ja sukulaisistansa ja kysyi miten hän oli tullut Leideniin tulleeksi.
Kun neiti kuuli pojan aikovan lähteä tunnin kuluttua kaupungista,
heräsi hänen mielessänsä hyvä tuuma, — hän kun lakkaamatta mietiskeli
kuinka saisi Belotti'n matkaan. Hän uskoi näet junkkarille aikeensa
ja pyysi että tämä auttaisi Belottia pääsemään espanjalaisten
sotajoukkojen välitse Haagiin, ja junkkari lupasi tehdä sen sekä
myöskin toimittaa jollakin tavoin Henriikalle tiedon, kun vanhus
palaisi.
Tunnin perästä sanoi junkkari Henriikalle jäähyväiset, ja kun hän
jälleen kulki Warmondin herran kanssa Achtergrachtin vieritse, kysyi
hän iloisesti:
— Kuinka pääsen geusien tykö?
— Tekö? kysyi ratsumestari hämmästyneenä.
— Niin, minä, vastasi junkkari innoissaan. — Pian täytän
seitsemäntoista vuotta, ja heti sen jälkeen... Odottakaapas — odottakaa
vain, — saatte vielä kuulla minusta!
— Oikein, Nikolas, oikein! vastasi toinen. — Elkäämme olko vain
jalosukuisia hollantilaisia, vaan myöskin jaloja hollantilaisia!
Kolme tuntia myöhemmin saapui junkkari Matenesse van Wibisma Belotti'n
seurassa, josta hän lapsuudestaan saakka oli pitänyt, Haagiin. Hän ei
tuonut isälleen muuta kuin huolellisesti kokoonkäännetyn ja sinetillä
varustetun kirjeen, jonka Janus Dousa, veitikkamainen hymy huulillaan,
oli antanut junkkarille, Leidenin porvariston puolesta annettavaksi
sotapäällikkö Valdezille, ja joka ei sisältänyt muuta kuin — siroilla
kirjaimilla suurelle paperiarkille kirjoitettuna — Dionysius Caton
sepittämän säkeen:
"_Fistula dulce canit volucrem dum decipit auceps_."
"Maireesti huilu ain' soi, kun se houkuttaa lintua verkkoon."
Seitsemäskolmatta luku.
Kesäkuun ensi viikko ja puoli toisesta oli kulunut, auringonpaisteiset
päivät olivat loppuneet, ja illan suussa tuli Vaihettajan ravintolan
"_Angulus_" täyteen vieraita. Siellä oli niin kodikasta, kun merituuli
puhalsi, sade rapisi ja vesi virtaili lotisten katukivitykselle.
Espanjalainen sotajoukko ympäröi nyt Leideniä kuin rautamuuri.
Kaupunkilaiset pitivät toinen toistansa vankilatoverinansa, ja kukin
liittyi läheisesti säätyveljiinsä ja hengenheimolaisiinsa. Kaikki
toiminta oli lamallansa, joutilaisuus ja huolet rasittivat jokaista, ja
kun aika kävi kovin pitkäksi ja mieli ylen synkäksi, mentiin juomalaan,
jossa kukin voi ilmaista huolensa ja toiveensa ja kuulla mitä muut
arvelivat ja tuumivat yhteisestä hädästä.
Juomalassa olivat nyt kaikki pöydät täynnä, ja jos ken vieraista
halusi sanoa jotakin toisen pöydän ääressä istuvalle toverillensa,
sai hän korottaa ääntänsä aika lailla, sillä joka pöydässä juteltiin
eri asioista. Samalla huudeltiin tarjoilijatarta joka taholle, lasit
kilisivät ja tinakannet kalahtelivat kiinnipudotessaan kivisiä
juoma-astioita vasten.
Tuon pitkämäisen huoneen toisessa päässä oli pyöreä pöytä, jonka
ääressä keskusteltiin lujemmalla äänellä kuin muissa pöydissä. Siellä
istui kuusi upseeria, niiden joukossa Yrjö von Dornburg. Kapteeni
van der Laen, hänen esimiehensä, joka oli mainehikas sotasankari,
kertoi voimakkaalla, syvällä äänellä ihmeellisistä tai lystikkäistä
seikkailuistaan maalla ja merellä, ja översti Mulder keskeytti häntä
aina tuon tuostakin sekä kertoi myhähdellen, aina kun kapteeni oli
lopettanut jonkun kummallisen jutun, hetikohta toisen samantapaisen,
mutta kerrassaan mahdottoman uskoa, — jolloin ratsumestari van
Duivenvoorden täytyi toimia välittäjänä, kun kapteeni kiivastui
vanhuksen pilasta, tietäen ettei hänellä ollut tapana liioitella
kovinkaan paljoa. Luutnantti Cromwell, pyöreäpäinen, pitkätukkainen,
vakava mies, joka oli tullut Hollantiin taistellakseen uskon puolesta,
otti vain silloin tällöin osaa keskusteluun, lausuen muutaman sanan
huonolla hollanninkielellä. Yrjö oli ojentanut jalkansa suoraksi ja
istui haaveksien syvälle tuoliinsa vaipuneena.
Herra Aguanus, isäntä, kierteli pöytien väliä, ja saavuttuaan vihdoin
upseerien tykö pysähtyi hän tyyrinkiläisen eteen ja kysyi:
— Herra junkkari, missä ovat ajatuksenne? Eihän teitä viime päivinä
enää ole ollut tunteakaan. Mikä teidän oikein on?
Yrjö kohottihe heti suoraksi, oikaisi itseään kuin heräten ja sanoi
ystävällisesti:
— Toimettomuus panee uneksimaan.
— Hänestä alkaa tuntua ahtaalta täällä häkissä, virkkoi kapteeni van
der Laen. — Jos tätä vielä kauan jatkuu, niin saamme kaikki tyyni
pyörätaudin kuin lampaat.
— Ja käymme niin jäykiksi kuin tuo pakanallinen kuparijumala tuolla
hyllyllä, lisäsi översti Mulder.
— Edellisen piirityksen aikana valitettiin samaa, virkkoi isäntä, —
mutta Noyelles'in herra koetti hukuttaa harmin ja tyhjensi siksi useita
astioita parasta viiniäni.
— Kertokaapa herroille millä hän ne maksoi, huudahti översti Mulder.
— Tuollahan paperi on puitteissansa, naurahteli Aquanus. — Rahan
asemasta hän lähetti minulle tämän runon:
"Runsahasti annoit mulle mainiota viiniä;
Maksaa tahtoisin sen Sulle, oivallinen isäntä!
Mutt' ei ole rahaa mulla: taskun' aivan tyhjä on;
Siispä keksin toisen keinon, mielestäni mainion:
Koska Leidenissä käypi paperikin rahasta,
Annan Sulle paper'liuskan velkojeni maksuna."
— Oivallista! huudahti Warmondin junkkari. — Tehän olitte vielä lisäksi
itse valmistanut noiden pahvirahojen leimasimen!
— Niin kyllä! Helpolla en suoriutunut Noyelles'in herran
joutilaisuudesta. — Tällä kertaa te toki olette kahdesti olleet
liikkeellä.
— Vaiti, vaiti, Herran tähden, elkää puhuko mitään ensi yrityksestä!
huudahti ratsumestari. — Hyvä tuuma, joka menee myttyyn siksi että
johtaja on mennyt levolle ja nukkuu kuin myyrä! Onko koskaan maailmassa
mointa kuultu?
— Mutta toinen yritys onnistui paremmin, sanoi isäntä. — Kolmesataa
liikkiötä, sata tynnöriä olutta, voita, ampumavaroja, — lisäksi mitä
kurjin vakoilija, — olihan se oiva saalis!
— Mitäpä siitä! huudahti kapteeni van der Laen.— Mehän olisimme voineet
ottaa haltuumme kaikki varastolaivat mitä oli Leideninjärvellä! Ja Kaag
sitten! Ajatelkaapa vain, että tuo saarilinnoitus on vihollisen käsissä!
— Mutta väkemme kunnostautui kumminkin, sanoi ratsumestari.
— Oli joukossa oikeita peijakkaan poikia, naurahteli van der Laen. —
Eräs niistä pisti muutaman espanjalaisen kuoliaaksi ja riisui keskellä
taistelun tuoksinaa hänen punaiset housunsa ja veti ne jalkaansa.
— Minä kyllä tunnen sen miehen, sanoi isäntä, — hän on nimeltään van
Keulen. Hän istuu tuolla toisella puolen olutta ryypiskelemässä ja
kertoo toisille lystikkäitä kaskuja. Aika huimapää — ja naama kuin
satyyrillä. Eihän meiltä kumminkaan puutu aivan kerrassaan ilonkaan
aiheita! Muistakaapa vain Chevraux'in tappiota ja geusien voittoa
Vlissingenin luona.
— Eläköön kelpo amiraali Boisot ja uljaat geusit! huudahti kapteeni
van der Laen kilistäen lasia översti Mulderin kanssa. Översti kääntyi
nyt lasiansa kohottaen tyyrinkiläisen puoleen, ja kun junkkari, joka
oli uudelleen vaipunut mietteisiinsä, ei huomannut hänen aiettansa,
huudahti hän loukkaantuneena:
— No, herra von Dornburg, te mietitte kauan, ennenkuin käytte käsiksi
kolpakkoonne!
Yrjö säpsähti ja vastasi nopeasti:
— Minäkö? Kyllähän minä... Maljanne, herra översti!
Hän tarttui kolpakkoonsa, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, teki
"kynsikokeen" ja asetti astian pöydälle.
['Kynsikokeella'·oli tarkoituksena todistaa että juoma-astia
oli tarkoin juotu tyhjäksi; temppu suoritettiin pitämällä tuota
tyhjennettyä astiaa alassuin vasemman käden peukalon kynttä vasten.
_Suoment. muist._]
— Oikein! huudahti vanhus, ja herra Aquanus sanoi:
— Tuon hän on oppinut yliopistossa; tieteileminen herättää janoa.
— Isäntä loi samalla ystävällisen, huolestuneen silmäyksen nuoreen
saksalaiseen. Sitten hän katsahti ovelle päin, josta taiteilija
Vilhelmi tuli. Aquanus meni häntä vastaan ja kuiskasi hänelle:
— Minä olen huolissani tuon saksalaisen junkkarin takia. Livertelevä
leivonen on muuttunut sulkasatoiseksi yölinnuksi. Mikä häntä vaivaa?
— Koti-ikävä, kaipaa tietoja omaisistansa eikä viihdy satimessa, johon
on joutunut tavotellessaan kunniaa ja mainetta. Pian hän taas on
entisellään.
— Toivottavasti, vastasi isäntä. — Tuollainen tuore puu kimmahtaa
jälleen pystyyn, joskin se taivutetaan maahan. Rohkaiskaa te häntä,
tuota herttaista nuorukaista.
Eräs vieraista huusi isäntää, ja taiteilija meni upseerien luo ja alkoi
Yrjön kanssa hiljaisen keskustelun, jota muut eivät voineet kuulla
tuossa äänekkäässä surinassa.
Vilhelmi tuli van der Werffin talosta. Siellä hän oli saanut tietää,
että ylihuomenna, neljäntenätoista päivänä kesäkuuta, olisi pormestarin
syntymäpäivä. Adrian oli uskonut sen Henriikalle ja tämä hänelle.
Talonisäntä aiottiin nyt herättää laululla tuona merkkipäivänä.
— Oivallista! keskeytti Yrjö ystäväänsä. — Hän suorittaa sen
oivallisesti.
— Eikä hän yksin, me toivomme saavamme avuksemme pormestarin rouvan.
Aluksi hän kieltäytyi aivan varmasti, mutta kun minä ehdotin erästä
sievoista madrigaalia, suostui hän laulamaan ensi ääntä.
— Vai niin, sanoi junkkari kiihkeästi. — Tietysti minäkin olen
käytettävänänne. Lähtekäämme täältä; onko teillä nuotit kotonanne?
— Ei, herra von Dornburg, minä jätin ne neidille ja pormestarin
rouvalle, mutta aamulla...
— Aamulla harjoitellaan! Tämä viiniastia on minua varten, neitsy!
Maljanne, översti Mulder! Ratsumestari van Duivenvoorde, eläköön
ratsuväkenne ja ottelumme!
Saksalaisen silmät säihkyivät jälleen, ja kun kapteeni van der Laen
puhettansa jatkaen sanoi: — Nuo merigeusit ne vielä upottavat koko
espanjalaisen laivaston meren syvyyteen, — huudahti Yrjö innostuneena:
— Meren malja, hyvät herrat, meren malja! Vaarojen keskellä temmeltää,
se on ihaninta! Hyrskyjen kohistessa riemuita ja ahdistella vihollista!
Iskeä kiinni hänen laivaansa, rynnätä sinne ottelemaan mies miestä
vastaan, rinta vasten rintaa! Taistella ja voittaa — tai saada surmansa
yhdessä vihollisen kanssa!
— Maljanne, junkkari! huudahti översti. — Tuhat tulimmaista, tuollaista
nuorisoa me juuri tarvitsemme!
— Nyt te taas olette entisellänne, sanoi Vilhelmi kääntyen ystävänsä
puoleen. — Omaistenne malja!
— Yhdistäkäämme kaksi maljaa, huudahti Yrjö. — Eläkööt omaisemme,
eläköön rakkaus iloinensa ja tuskinensa, eläköön se ihana nainen,
jota lemmimme! Sota on iloa, rakkaus on elämää! Vuotakoot haavat,
pakahtukoon sydän tuhansiksi siekaleiksi! Taistelukentällä viheriöitsee
laakeri, rakkaus sirottelee ruusuja, — okaisia, mutta ihania! Loppusi
on käsissä, lasi! Sinusta ei kenenkään enää pidä juoman!
Posket hehkuvina heitti Yrjö lasisen kolpakon nurkkaan, jossa
se kilisten meni sirpaleiksi. Äänekkäästi ilmaisivat toverit
hyväksymisensä, — mutta luutnantti Cromwell nousi paikaltaan ja läksi
hiljaa huoneesta, ja isäntä pudisteli tyytymätönnä järkevää päätänsä.
Yrjö· oli kuin haltioissaan ja hehkuvan näytti hänen mielensä.
Huimassa sekasotkussa ympäröivät nuo tuuheat kiharat hänen kaunista
päätänsä, kun hän istui tuolissaan, taaksepäin nojaten, költeri auki,
singahuttaen toisten kuivanjärkevään keskusteluun syvällisiä aatelmia
ja viehkeitä mielikuvia. Vilhelmi kuunteli hänen puheitaan puoleksi
ihaellen, puoleksi huolissaan. Oli ehditty jo kappaleen matkaa yli
keskiyön, kun taiteilija läksi ystävänsä kanssa juomalasta. Översti
Mulder katsoi junkkarin jälkeen ja huudahti tovereillensa:
— Tuolla hurjapäällä on lempo nahassansa!
Seuraavana päivänä harjoiteltiin pormestarin talossa kolmiäänistä
madrigaalia, isännän itsensä ollessa puheenjohtajana neuvoston
istunnossa. Yrjö seisoi Marian ja Henriikan välillä. Niin kauan kuin
taiteilijan vielä täytyi oikaista virheitä ja laulattaa samaa kohtaa
moneen kertaan, pysyi tuo pieni laulukunta reippaan ilomielisenä, ja
Barbara kuuli viereiseen huoneeseen tuon tuostakin hilpeätä naurua;
mutta kun kukin oli oppinut osansa ja madrigaali oli esitettävä
lopullisesti, kävivät laulajattaret yhä vakavammiksi. Maria katsoi
koko ajan nuotteihin. Harvoin oli hänen laulunsa ollut niin henkevää,
niin moitteettoman puhdasta. Yrjö sovitteli esityksensä hänen laulunsa
mukaiseksi, ja joka kerran kun hän kohotti katseensa nuoteista,
kiintyivät ne Marian kasvoihin. Turhaan koetti Henriika tavottaa
junkkarin silmäyksiä, hänen ei onnistunut saada niitä poistumaan
Mariasta, niin kiusallista kuin hänestä olikin, ettei hänestä itsestään
pidetty lukua. Hän tahtoi osottautua Mariaa etevämmäksi, ja pian purki
hän intohimoisen luontonsa koko voiman lauluunsa. Henriikan tulisuus
kiihotti Mariaakin. Heleästi kajahtelivat hänen liverryksensä Yrjön
sointuisan äänen säestäminä, ja kumeana ja innostuneena sekaantui
niihin Henriikan laulu. Taiteilija löi tahtia ihastuksissaan ja
haltioissaan. Henriikan syvä, pehmeä ääni herätti hänessä suloisia
muistoja tämän sisaresta.
Kun esitys oli lopussa, huudahti Vilhelmi tulisesti: — Uudelleen! —
Nyt alkoivat laulajattaret kilpailla uudistetuin voimin, mutta silloin
sattuivat junkkarin tuliset katseet Marian silmiin. Marian käsi vaipui
heti alas, hän peräytyi laulajain muodostamasta puoliympyrästä ja sanoi:
— Me osaamme sen jo. Näkemiin aamulla varhain, herra Vilhelmi! Minulla
on paljon toimimista.
— Voi, voi! huudahti taiteilija pahoilla mielin. — Se kävi niin
oivallisesti, eikä ollut enää jäljellä kuin muutamia tahtia.
Mutta Maria oli jo ovella ja sanoi vain:
— Aamulla jatkamme.
Taiteilija kiitti neitiä hänen laulustansa innostunein sanoin, Yrjö
kohteliaasti. Kun he molemmat olivat lähteneet pois, kulki Henriika
nopein askelin edes takaisin ja iski pientä nyrkkiänsä uhkamielisesti
ja kiihkeästi toiseen käteensä.
Syntymäpäivänä kokoontuivat laulajat varhain aamulla, mutta Pietari
oli ollut ylhäällä jo ennen päivännousua, sillä hänen oli yhdessä
kaupunginsihteerin kanssa laadittava eräs ehdotus, jonka piti
olla valmis ennen neuvoston istuntoa. Ei hän lainkaan muistanut
syntymäpäiväänsä, ja kun madrigaalia alettiin esittää ruokasalissa, löi
hän nyrkillään oveen ja huusi:
— Me olemme työssä; menkääpä muuanne liverryksinenne!
Laulu keskeytyi ja Barbara sanoi:
— Ei sen mieli metsässä, kell' on verkot apajalla. Hänellä ei ole
aavistustakaan koko juhlasta. Lähettäkäämme lapset ensin sisään.
Maria meni nyt Adrianin ja Liisan kanssa Pietarin työhuoneeseen.
Heillä oli kukkavihkot kädessä, ja Maria oli pukenut tyttösen niin
somaksi, että hän valkoisessa puvussaan todellakin oli kuin viehättävä
keijukainen.