oli kaikki valmiina lähtöä varten, ja hän meni nyt tänään ensi kerran
aterioimaan yhdessä muiden kanssa. Pietari oli estetty tulemasta
pöytään; Henriika istuutui hänen paikallensa ja peitti äänekkääseen,
teeskenneltyyn hilpeyteen surut ja huolet, jotka täyttivät hänen
mielensä. Hämärän tultua seurasivat Maria ja lapset häntä hänen
huoneeseensa, ja hän antoi nyt ottaa harppunsa esille ja alkoi laulaa.
Monta säveltä oli hänen aluksi vaikea saada esiin syvällä äänellänsä,
mutta kuten lumi soluessaan vuorelta tasangolle ensiksi liukuu alaspäin
hitaasti ja väkinäisesti, mutta pian saa lisiä, käy lujemmaksi ja
tasaantuu, samoin paisui hänen äänensä vähitellen yhä täyteläisemmäksi,
käyden valtavan voimakkaaksi, ja kun hän vihdoin asetti harpun seinää
vasten ja väsähtyneenä lähestyi tuolia, tarttui Maria hänen käteensä ja
sanoi liikutettuna:
— Jääkää luoksemme, Henriika.
— En voi, vastasi tyttö. — Ettekä te kaipaakaan minua. Vai lähdettekö
mukaani, lapset?
Adrian katsoi hämillään alaspäin, mutta Liisa heittäytyi hänen syliinsä
huudahtaen:
— Minnekäs sinä menet? Jää meille!
Silloin kolkutettiin ovea ja Pietari tuli sisään. Hänestä voi nähdä,
ettei hän tuonut muassaan iloisia viestejä. Neuvosto ei ollut suostunut
hänen pyyntöönsä. Melkein yksimielisesti oli hyväksytty komisario van
Bronkhorstin ehdotus, että pidätettäisiin kaupungissa tuo neiti, jolla
oli Alankomaiden ylhäisimpään aateliin kuuluvia espanjalaismielisiä
sukulaisia. Jos kaupunki antautuisi, ei neiti van Hoogstratenin
sielläolo tosin voisi estää polttamista ja murhaamista, mutta se voisi
kumminkin saattaa päälliköt menettelemään jonkun verran varovammin.
Pietarin vastalausetta ei ollut otettu korviin. Nyt kertoi hän neidille
avomielisesti, kuinka oli pitänyt hänen puoltansa, ja pyysi tämän
rauhoittumaan ja tyytymään jäämään toistaiseksi hänen taloonsa, jossa
oli rakas vieras.
Henriika keskeytti häntä monilla mielipahaa ja suuttumusta ilmaisevilla
huudahduksilla; vähän tyynnyttyään hän sanoi:
— Voi teitä kumminkin! Jäisinhän kernaasti luoksenne, mutta tiedätte
mikä minulta jää suorittamatta tuon katalan väkivaltaisuuden takia.
Ja sitä paitsi — olenhan vanki, minun täytyy olla viikko- ja
kuukausimääriä käymättä ripillä ja messuissa! Mutta ennen kaikkea, —
laupias taivas, kuinka käy nyt onnettoman sisareni?!
Maria katsahti rukoilevasti Pietariin ja tämä sanoi:
— Jos kaipaatte uskonnollista lohdutusta, niin pidän huolta siitä että
pater Damianus tulee luoksenne, ja harmaiden sisarusten tykönä täällä
meidän lähellämme voitte käydä messuissa niin usein kuin tahdotte.
Emmehän taistele teidän uskoanne vastaan, vaan jokaisen uskonnon vapaan
harjoittamisen puolesta, — ja saattehan vapaasti liikkua kaikkialla
kaupungissamme. Sisartanne koskevia huolia vaimoni voi paremmin kuin
minä auttaa teitä kantamaan, mutta siitä olkaa varma, että milloin vain
voin auttaa teitä, teen sen, enkä vain sanoin.
Näin puhuen hän ojensi Henriikalle kätensä. Tämä puristi sitä lausuen:
— Olen kiitollisuudenvelassa teille, tiedän sen, mutta tehkää hyvin ja
jättäkää minut nyt ja suokaa minulle huomiseksi ajatusaikaa.
— Eikö neuvoston päätös ole muutettavissa? kysyi Maria puolisoltansa.
— Ei mitenkään.
— No sitten, sanoi Maria vakavasti, — sitten jäätte luoksemme.
Sisarenne kohtalo ei huolestuta yksin teitä, vaan se turmelee minunkin
iloni. Miettikäämme siis ennen kaikkea, mitä voimme tehdä hänen
hyväksensä. Kuinka on Delftiin vievien teiden laita?
— Ne ovat vihollisen hallussa ja huomenna tai ylihuomenna ei kukaan
enää pääse sinne.
— Rauhoittukaa siis, Henriika, ja miettikäämme, mitä vielä on
tehtävissä.
Nyt alkoi tuumiminen, ja neiti katsoi hämmästyneenä tuota hentoa
nuorta vaimoa, sillä tämä johti neuvottelua pontevan tarmokkaasti
ja järkevästi. Päätettiin että olisi parasta vielä samana päivänä
hankkia luotettava lähetti, joka voisi viedä Anna d'Avilalle rahaa ja,
jos mahdollista, tuoda hänet Hollantiin. Pormestari tarjosi omista
varoistansa lainan sitä rahamäärää vastaan, minkä vanha neiti van
Hoogstraten oli määrännyt Henriikan sisarelle ja joka varmaan tulisi
maksettavaksi, ja luontevasti otti hän vastaan vieraansa kiitokset.
Mutta kenen voi lähettää?
Henriika ajatteli taiteilija Vilhelmiä; olihan tämä hänen sisarensa
ystävä.
— Mutta hän on sotapalveluksessa, sanoi pormestari. — Minä tunnen
hänet. Näinä kovina aikoina ei häntä saisi jättämään kaupunkia edes
oman äitinsä hyväksi.
— Mutta minä tiedän sopivan lähetin, sanoi Maria. — Lähetämme Yrjö
junkkarin.
— Se kyllä kävisi päinsä, huudahti Pietari. — Hän on Vaihettajan
majatalossa. Minun täytyy mennä van Houtin luo ja hänen asuntonsa on
majatalon vieressä. Lähetän saksalaisen luoksenne. Minulla on kiire, ja
tuollaisten nuorukaisten suhteen saavat kauniit naiset enemmän aikaan
kuin parrakkaat miehet. Hyvästi, arvoisa neiti, ja olkaa varma siitä,
että me iloitsemme vieraastamme.
Kun pormestari oli lähtenyt huoneesta, sanoi Henriika:
— Kuinka äkkiä ovatkaan asiat joutuneet toiselle tolalle kuin odotin.
Minä pidän teistä, olen teille kiitollinen, — mutta olenhan vanki,
vanki!... Seinät alkavat minua ahdistaa, katto painaa minua. En
tiedä, olenko iloissani vai epätoivoissani. Teillä on kyky vaikuttaa
junkkariin. Kertokaa hänelle Annasta, liikuttakaa hänen sydäntänsä;
olisi meille molemmille parasta, jos hän läksisi.
— Te tarkoitatte teille ja teidän sisarellenne, vastasi Maria tehden
epäävän kädenliikkeen. — Tuossa on lamppu. Tulen tänne jälleen, kun
junkkari tulee.
Maria meni huoneeseensa ja heittihe siellä leposohvalle, mutta pian hän
nousi ja alkoi kulkea levottomasti edes takaisin. Sitten ojensi hän
ristissä olevat kätensä kauas eteensä ja huudahti:
— Oi jos hän läksisi, jospa hän vain läksisi! Rakas Jumala! Hyvä,
laupias taivaallinen Isä, suo hänelle onnea ja siunausta, mutta varjele
minun mielenrauhaani! Salli hänen lähteä ja vie hänet pois, pois, kauas
täältä!
Viideskolmatta luku.
Vaihettajan majatalo sijaitsi leveän kadun varrella ja se oli komea
rakennus, johon kuului avara piha täynnä monenlaisia ajopeliä.
Vasemmalla portista oli tilava oveton suoja, johon johti korkea
holvikäytävä. Täällä istui kuorma-ajureita ja muuta väkeä nauttien
olutta ja viiniä, — eivätkä nuo vieraat näyttäneet panevan pahaksi,
että talon kanat lensivät penkeille ja väliin pöydillekin, — täällä
suuren lieden ääressä puhdisteltiin vihanneksia, keitettiin ja
paistettiin, täällä täytyi tarmokkaan emännän väliin kutsua avuksensa
kovakouraiset palvelustyttönsä ja renkinsä, kun vieraat rupesivat
käsikähmään tai joku juoppo sattui ryyppäämään naukun liikaa. Täällä
harjoitettiin myöskin äskettäin käytäntöön tullutta tupakanpolttoa.
Tosin sitä tekivät vain muutamat merimiehet, jotka olivat palvelleet
espanjalaisissa laivoissa, — mutta rouva van Aken ei voinut sietää
tuota äkeää hajua, vaan piti auki akkunat, joissa nähtiin kukkivia
neilikoita ja solakoita palsameja sekä kirjavia tikliä häkeissänsä.
Portin toisella puolen oli kaksi suljettua huonetta. Ulomman ovella oli
sirosti puuhun piirrettynä Horation sanat: ·
"Ille terrarum mihi praeter omnes
Angulus ridet."
[Ei mailmass' toista soppea,
Mi mulle näin ois mieluisa!]
Tähän pitkänkapeaan huoneeseen ei päästettykään ketä tahansa. Se
oli kokonaan laudoitettu ja keskellä kattoa, jossa oli runsaasti
nikerryksiä, veti huomiota puoleensa omituinen kirjava kuva. Se
esitti talon isäntää. Tuo arvokas mies parrattomine kasvoinensa,
kiinnipuristettuine huulillensa ja pitkine neninensä, josta omistaja
sai oivallisen suuntaviivan piirtimellensä, istui roomalaisen
sotapäällikön puvussa valtaistuimella, ja Vulcanus ja Bacchus,
Minerva ja Pomona ojensivat hänelle lahjojansa. Klaus van Aken
eli — kuten hän kernaammin kuuli itseänsä nimitettävän — Nikolaus
Aquanus olikin erinomainen mies, jolle monet olympolaisista olivat
kannelleet oivallisia lahjojansa, sillä ammattinsa ohella harrasti
hän myös innolla tieteitä ja useita eri taiteita. Hän oli taitava
hopeaseppä, näppärä leimasimien valmistaja ja kaivertaja ja sen
ohella etevä rahaintuntija, uuttera tiedemies ja muinaiskalujen
kokoilija. Hänen pieni vierashuoneensa oli samalla myöskin museo, sillä
hyllyillä, joita oli joka seinällä, nähtiin runsaasti harvinaisia
kaluja sievästi järjestettyinä. Siellä oli vanhoja kannuja ja
juoma-astioita, rahoja monta eri kokoa, jalokiviä huolellisesti
lukituissa lasilippaissa, muinaisaikuisia savi- ja pronssilamppuja,
kiviä, joissa oli muinaisroomalaisia kirjoituksia, roomalaisia ja
kreikkalaisia terrakottateoksia, hiottuja marmorikappaleita, jotka
Aquanus oli löytänyt Italiassa raunioista, näiden lisäksi faunin pää,
käsivarsi ja jalka sekä muita pakanallisiin taideteoksiin kuuluneita
palasia, sitten vielä kaksi kauniisti emaljoitua lipasta, joista toinen
oli bysansilaista, toinen limogesilaista tekoa. Olipa siellä vielä
nähtävänä roomalaisen pantsarin puolikas ja mosaiikkipala roomalaisesta
kylpyhuoneesta. Näiden muinaiskalujen sekaan oli asetettu kauniita
venetialaisia laseja, pinjankäpyjä ja kamelikurjenmunia. Tuskinpa oli
Hollannissa toista sellaista juomalaa, ja erittäin hyvää oli myös
viini, jota siisti tarjoilijatar kaatoi omituisenmuotoisista kannuista
kauneisiin kolpakkoihin. Tässä huoneessa oleville vieraillensa suvaitsi
herra Aquanus itse näyttäytyä; portin toisella puolen olevassa piti
hänen vaimonsa komentoa.
Nyt ei "_Angulus_", kuten tuota hienoa juomalaa nimitettiin, vielä
ollut ehtinyt täyttyä, sillä aurinko oli äsken mennyt mailleen.
Kynttilät olivat kumminkin jo sytytetyt ja ne paloivat kolmihaaraisissa
korkeissa rautaisissa kynttiläjaloissa, joiden jokaisen osan,
niin solakan keskuspylvään kuin nuo taivutetut, kiemurtelevat ja
suikertelevat köynnökset, Aquanus oli takonut omin käsin ja mitä
huolellisimmin.
Muutamia vanhanpuoleisia herroja oli asettunut erään pöydän ääreen
juomaan viiniä, toisen ääressä istui kapteeni van der Laen — uljas
hollantilainen, joka oli mennyt englantilaiseen sotapalvelukseen
ja tullut kaupunkiin yhdessä muiden Allenin puolustajien kanssa, —
taiteilija Vilhelmi, Yrjö junkkari ja ravintolan isäntä.
— Tuottaa todellakin nautintoa tavata teidän kaltaisianne ihmisiä,
junkkari, sanoi Aquanus. — Te olette matkustellut silmät auki, ja tuo,
mitä kerroitte Bresciasta, kiihottaa uteliaisuuttani. Tahtoisin saada
tuon kirjoituksen.
— Toimitan sen teille, vastasi junkkari. — Sillä elleivät espanjalaiset
toimita minua toiseen maailmaan, niin käyn varmaan vielä kerran alppien
tuolla puolen. Oletteko täällä saanut käsiinne joitakin roomalaisia
muinaiskaluja?
— Olen kyllä, herra. Roomalaislinnan kanavan luota — kenties muinoisen
_praetoriumin_ — paikalta ja Katwykistä. Voorburgin läheisyydessä oli
kai _forum Hadriani_. Sieltä on tuo pantsari, jota näytin teille.
— Vanha, vihreä, ruosteen kaluama kapine, huudahti Yrjö. — Ja mitä
ajatuksia se kumminkin saa hereille katselijan mielessä! Ehkäpä
roomalainen seppä on takonut sen juuri tuon kuljeksivan keisarin
varalta. Kun tarkastan tätä pantsaria, näen edessäni Rooman
legiooneinensa. Kun vain voisin teidän tavoin, herra Vilhelmi, lähteä
tuonne Tiberin rannoille, jossa menneet vuosisadat kuvastuvat mieleen
selvästi kuin nykyhetki.
— Teidän seurassanne, vastasi Vilhelmi, — menisin kernaasti vielä
kerran Italiaan.
— Ja minä teidän seurassanne.
— Ensiksi turvaamme vapautemme, vastasi taiteilija. — Kun se on tehty,
niin kukin jälleen on oma herransa, ja sitten — miksikä en sitä teille
tunnustaisi — sitten ei mikään enää pidätä minua Leidenissä.
— Entä urut? Ja teidän isänne? kysyi Aquanus.
— Veljeni viihtyvät hyvin rauhassa täällä kotona, vastasi Vilhelmi, —
mutta minä, minä kaihoan ja ikävöin...
— Maan päällä on seisovia vesiä ja virtoja, keskeytti häntä Yrjö. —
Taivaalla pysyvät kiintotähdet paikallaan, mutta kiertotähdet eivät voi
olla vaeltamatta. Samoin on meidän ihmistenkin joukossa tyytyväisiä
olentoja, jotka kuten kasvit ovat kiintyneet siihen paikkaan missä
elävät, ja on myös muuttolintuja sellaisia kuin me. Minä pidän enemmän
meidän elintavoistamme. Mutta kuullaksenne kaunista laulua ei teidän
todellakaan tarvitse lähteä Italiaan. Kuulin äsken laulua, — laulua,
joka...
— Missä? Oikein käyn uteliaaksi.
— Van der Werffin talosta se kuului.
— Pormestarin rouva se oli.
— Ei suinkaan, _hänen_ äänensä on toisenlainen.
Kapteeni oli tämän keskustelun aikana noussut paikaltaan
tarkastellakseen isännän omituisia aarteita. Nyt katseli hän kaunista
pyöreätä tarjotinta, johon sujuva, tarmokas käsi oli hiilellä piirtänyt
oivallisen häränpään.
— Mikäs muhkea nauta tämä on? kysyi hän isännältä.
— Sen on piirtänyt itse Frank Floris, vastasi Aquanus. — Hän tuli tänne
kerran Brysselistä ja kävi tapaamassa taiteilija Artjenia. Mutta vanhus
ei ollut kotona. Silloin otti Floris hiilen ja piirsi sillä tuon kuvan.
Kun Artjen sitten tuli kotiin ja näki häränpään, katseli hän sitä kauan
ja huudahti sitten: "Frank Floris — tai itse paholainen!" Tämä juttu...
Mutta tuollahan tulee herra pormestari. Tervetuloa, herra Pietari. Mikä
harvinainen kunnia!
Vieraat nousivat paikaltaan ja tervehtivät kunnioittavasti van der
Werffiä; Yrjö hypähti seisoalleen, tarjotakseen hänelle tuolinsa.
Pietari istuutui hetkeksi ja joi lasin viiniä, mutta pian hän antoi
junkkarille merkin ja läksi pois hänen seurassansa.
Kadulle tultua hän muutamin sanoin pyysi junkkaria menemään hänen
kotiinsa, koska häntä siellä odotettiin tärkeän asian takia. Sitten hän
meni kaupunginsihteerin asuntoon.
Yrjö kulki ajatuksiinsa vaipuneena ja mieli jännitettynä pormestarin
talolle päin.
Varmaankaan ei kenelläkään muulla kuin Marialla voinut olla hänelle
asiaa. Mitähän tällä oli sanottavaa näin myöhään illalla? Olivatkohan
he katuneet sitä, että olivat tarjonneet hänelle asuntoa tykönänsä?
Huomisaamuna oli hän aikonut muuttaa sinne; ehkä tahdottiin nyt,
ennenkuin oli liian myöhäistä, ilmoittaa hänelle, että oli päätetty
toisin. Maria kohteli häntä toisin kuin ennen muinoin, se ei ollut
epäiltävissäkään, mutta sehän oli luonnollista! Mutta hän oli uneksinut
toisenlaisesta yhtymisestä, aivan toisenlaisesta! Tosinhan hän oli
lähtenyt Hollantiin myöskin palvellakseen Oranialaisen puoltamaa asiaa,
mutta kyllä hän sittenkin olisi ohjannut ratsunsa rakasta Italiaa
kohden, jossa aina tarvittiin hyvää miekkaa, eikä pohjoseen, ellei
olisi toivonut Hollannissa tapaavansa häntä, jota ei koskaan ollut
lakannut ikävöimästä. Nyt oli tämä toisen vaimo, ja hänen puolisonsa
oli osottanut Yrjölle hyvyyttä ja luottamusta. Riistää rakkautta
sydämestään hän ei voinut; mutta hänen oli pysyttävä lujana, oli
voimakkaasti torjuttava mielestänsä hänen omistamiseensa kohdistuvat
ajatukset ja iloittava vain hänen näkemisestään; se oli hänen
velvollisuutensa Marian puolisoa ja itseänsä kohtaan, ja hän tahtoi
pyrkiä täyttämään tuon velvollisuuden.
Monesti oli hän tätä jo vakuuttanut itsellensä, mutta kumminkin hänestä
tuntui siltä kuin olisi kulkenut horjuvin askelin kapeata porrasta, kun
Maria tuli häntä vastaan ruokasalin ovella ja ojensi hänelle kylmän,
vapisevan kätensä.
Maria kulki edellä ja junkkari seurasi häntä vaieten Henriikan
huoneeseen. Ystävällisesti tervehti neiti Yrjöä. Naiset epäröivät
alkaessaan puhetta, mutta junkkari katsahti reippaasti ympärilleen, ja
huomatessaan olevansa pihanpuolisessa huoneessa hän lausui vilkkaasti:
— Iltapäivällä olin täällä katselemassa uutta asuntoani ja silloin
kuulin tästä huoneesta laulua, josta olin ihmeissäni. Ensin en
tiennyt, mitä oli tulossa, sillä sävelet olivat himmeitä, heikkoja ja
katkonaisia, mutta sitten — sitten ne tulvivat esiin kuin laava tuhan
alta. Ken niin osaa valittaa, sille toivottaisi paljon kärsimyksiä.
— Te saatte tutustua laulajattareen, sanoi Maria, viitaten neitiin. —
Neiti Henriika van Hoogstraten, rakas vieraamme.
— Tekö se olitte? kysyi Yrjö.
— Hämmästyttääkö se teitä? vastasi Henriika. — Ääneni on tosin pysynyt
vahvempana kuin ruumiini, jota pitkällinen tauti on hivuttanut. Tunnen
kuinka syvällä silmäni ovat kuopissaan ja kuinka kalpea mahtanen olla.
Tosinhan laulu lieventää tuskia, mutta minun on kauan täytynyt olla
tuota lohdutusta vailla. Viikkomääriin en ole laulanut säveltäkään, ja
nyt kirveltää sydäntäni niin, että mieluummin itkisin kuin laulaisin.
"Mitä tuo minua liikuttaa?" ajattelette te, — ja kumminkin Maria
luulee, että uskaltaisin pyytää teiltä äärettömän suurta palvelusta.
— Puhukaa, puhukaa, huudahti Yrjö innokkaasti. — Jos Maria rouva minua
käskee ja voin palvella teitä, arvoisa neiti, niin teen sen ilolla.
Kohdatessaan junkkarin luottamusta herättävän katseen Henriika sanoi:
— Kuulkaa ensin, mitä rohkenemme teiltä pyytää. Aluksi teidän olisi
suostuttava kuulemaan lyhyt kertomus. Minä olen vielä heikko ja tämä
päivä on kovin kysynyt voimiani. Maria puhuu puolestani.
Nuori rouva teki sen levollisin ja selvin sanoin ja lausui
kertomuksensa lopuksi:
— Lähetin, jota tarvitsemme, olen minä valinnut. Te se olette, Yrjö
junkkari.
Henriika ei ollut kertaakaan keskeyttänyt Mariaa, mutta nyt hän sanoi
sydämellisesti:
— Olemme vasta tänään tutustuneet toisiimme, mutta luotan teihin
täydellisesti. Muutama tunti sitten olisi musta ollut värini, mutta jos
te rupeatte ritarikseni, niin valitsen iloisen vihreän, sillä nythän
alan jälleen toivoa. Tahdotteko tehdä minulle tuon palveluksen?
Yrjö oli tähän saakka vaieten katsonut alas. Nyt hän kohotti päätänsä
ja sanoi:
— Jos saan lomaa, niin olen käskettävänänne. Mutta en voi kantaa kuin
yhden naisen värejä, ja hänen värinsä on sininen.
Henriikan huulet vavahtivat hieman, mutta junkkari jatkoi:
— Kapteeni van der Laen on esimieheni. Menen heti hänen puheillensa.
— Entä jos hän ei anna suostumustansa? kysyi Maria.
Henriika keskeytti häntä vastaten kopeasti:
— Sitten pyydän teitä lähettämään luokseni taiteilija Vilhelmin.
Yrjö kumarsi ja läksi majataloon.
Kun naiset jäivät kahden, kysyi Henriika:
— Tiedättekö, ketä naista herra von Dornburg tarkoitti?
— Kuinka sen voisin tietää? vastasi Maria. — Levähtäkää vähän, neiti.
Heti kun junkkari palaa luon hänet luoksenne.
Maria meni pois ja istuutui rukkinsa ääreen kehräämään, Barbaralle
seuraksi. Yrjö viipyi poissa kauan aikaa. Keskiyöllä hän vihdoin
palasi, mutta hän ei tullut yksin, vaan kahden seuralaisen kanssa.
Kapteeni van der Laen ei ollut katsonut voivansa suoda hänelle lomaa
moneksi viikoksi — sillä niin kauan olisi hän viipynyt matkalla
Luganoon —, mutta junkkari oli neuvotellut taiteilijan kanssa ja tämä
oli heti tiennyt ehdottaa sopivan sanansaattajan. Nopeasti sovittuansa
hänen kanssansa Vilhelmi toi hänet heti muassaan: lähetti oli vanha
hovimestari Belotti.
Kuudeskolmatta luku.
Laajalla ampumakentällä, joka oli valkoisen portin lähellä Rapenburgin
ja kaupunginmuurin välillä, oli seuraavana aamupäivänä vilkasta elämää,
sillä siellä piti neuvoston päätöksen mukaan kaupungin kaikkein
asukasten, köyhäin ja rikasten, ylhäisten ja alhaisten, juhlallisella
valalla vannoa pysyvänsä uskollisina prinssille ja vapaudenasialle.
Tuuheiden lehmusten alla seisoivat juhlapuvussa komisario van
Bronkhorst, pormestari van der Werff ja kaksi raatimiestä; heidän piti
vannottaa noita vanhuksia, miehiä ja nuorukaisia, joita virtaili joka
taholta. Tuo juhlallinen toimitus ei ollut vielä alkanut. Janus Dousa
lähestyi nyt täydessä soturinpuvussa, pantsari nahkakölterin päällä
ja kypäri päässä, käsi kädessä van Houtin kanssa herra Pietaria ja
komisariota ja sanoi:
— No, nyt se taas nähdään! Työkansa on saapunut miehissä, mutta
herroista, jotka upeilevat sametissa ja turkiksissa, ovat useimmat
poissa.
— Heidän täytyy tulla! huudahti kaupunginsihteeri uhkaavasti.
— Mitä hyötyä meillä on väkisin vannotetuista valoista? vastasi
pormestari. — Ken vaatii vapautta itselleen, sen täytyy suoda sitä
muillekin. Ja nythän meillä on tilaisuus nähdä, keneen voi luottaa.
— Porvarivartiostosta ei puutu ainoatakaan, sanoi komisario. — Se on
ilahduttavaa. Mitäs kummaa tuolla lehmuksessa on?
Miehet katsahtivat ylös ja huomasivat Adrianin, joka oli piiloutunut
puun latvaan.
— Tuo veitikka se tungeikse joka paikkaan, huudahti Pietari. — Alas,
nulikka! Tarvitsinkin juuri sinua.
Poika ripustihe oksaan, heittäytyi siitä maahan ja lähestyi isäänsä
koettaen näyttää katuvaiselta, kuten hänellä oli tapana tällaisissa
tilaisuuksissa. Isä ei torunut häntä sen enempää, vaan käski hänen
mennä kotiin sanomaan äidille, ettei isä vielä ollut keksinyt mitään
keinoa toimittaa Belottia matkaan espanjalaisten joukkojen keskitse, ja
toiseksi, että pater Damianus oli luvannut päivän kuluessa käydä neidin
tykönä.
— Kiiruhda, Adrian, lisäsi pormestari, — ja te, vahdit, pitäkää huolta
siitä, ettei kukaan asiaankuulumaton henkilö pääse näiden puiden
luo, sillä jokainen paikka, missä valaa tehdään, on pyhä. — Tuolla
maalitaulujen luona ovat hengelliset herrat. Heille on suotava etusija.
Tehkää hyvin ja kutsukaa heitä, herra kaupunginsihteeri. Domine
Verstroot aikoo pitää puheen, ja sitten tahtoisin minä lausua muutaman
varoittavan sanan.
Van Hout poistui, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kentän poikki, tuli
Warmondin junkkari ilmoittamaan, että eräs vihollisen lähetti, kaunis
nuorukainen, pyysi pääsöä kaupunkiin. Hän odotti valkoisella portilla
ja hänellä oli kirje jätettävänä.
— Sotapäällikkö Valdeziltako?
— En tiedä; mutta poikanen on hollantilainen ja näyttää minusta
tuttavalta.
— Tuokaa hänet tänne, mutta hän saa esittää asiansa vasta kun valanteko
on päättynyt. Kertokoon hän Valdezille, mitä näkee ja kuulee. Tuon
kastilialaisen on saatava tietää, millainen mieliala täällä vallitsee.
Junkkari meni pois, ja kun hän jälleen palasi ampumakentälle Nikolas
van Wibisman kanssa — sillä lähetti oli hän — oli Verstroot lopettanut
liikuttavan puheensa. Nyt puhui van der Werff. Hänen silmänsä
säihkyivät ylevästä innostuksesta, ja vaikka nuo muutamat sanat, jotka
hän lausui kokoontuneille kansalaisillensa, taistelutovereillensa,
syvällä, voimakkaalla äänellänsä, olivat yksinkertaisia ja koruttomia,
tunkivat ne kumminkin kuulijain mieleen.
Nikolaskin kuunteli sykkivin sydämin hänen puhettansa, ja hänestä
tuntui siltä kuin tuo kookas, vakava mies tuolla lehmuksen alla olisi
puhunut hänelle, hänelle yksin, kun hän lopuksi vielä korotti ääntänsä
ja huudahti innostuneena:
— Ja käyköön nyt kuinka tahansa! Eräs kelpo mies teidän joukostanne
sanoi juuri äsken: "Me teemme vastarintaa niin kauan kuin meillä on
jäljellä käsi, jolla voimme panna leipää suuhumme ja jolla voimme
heiluttaa miekkaa." Jos kaikki olemme samaa mieltä, niin saa vaikka
kymmenen espanjalaista sotajoukkoa surmansa näiden muurien edustalla.
Leidenistä riippuu Hollannin vapaus. Jos me emme pysy lujina, vaan
antaumme, peläten kärsimyksiä, jotka nyt meitä vain uhkaavat, mutta
jotka sitten säälimättömästi ahdistaisivat ja kiduttaisivat meitä, niin
sanovat meistä tulevat sukupolvet: "Leideniläiset olivat järjettömiä
pelkureita; he ovat syypäät siihen, ettei hollantilaisen nimeä pidetä
suuremmassa arvossa kuin orjan nimeä." Mutta jos pysymme uskollisina
loppuun saakka, jos vastustamme tuota tuimaa muukalaista viime mieheen
saakka, vastustamme siksi kuin viime leipäpala on syöty, silloin he
kyynelsilmin meitä muistelevat ja huudahtavat ilolla: "Heitä meidän on
kiittäminen siitä, että meidän jalo, ahkera, hilpeä kansamme voi pitää
itseään muiden kansojen arvoisena ja ettei sen tarvitse sietää sortajaa
maassansa." Ken pitää kunniaa arvossa, ken ei ole turmeltunut poika
lurjus, joka pettää oman kotinsa, ken mieluummin tahtoo olla vapaa
mies kuin orja, se huutakoon kanssani, ennenkuin kohottaa sormensa
vannoakseen valan Jumalan edessä: "Turvamme Oranialainen ja vapaa
Hollanti — eläköön!"