onnenpäiväksi, sillä Henriikakin oli nyt reippaalla mielellä ja
ilman tuskia. Hän oli lääkärin luvalla kulkenut huoneessaan edes
takaisin, istunut kauan aikaa avonaisen akkunan ääressä ja syönyt
sitten kanapaistia, — ja nyt Marian tullessa hänen luoksensa hän istui
pehmeässä nojatuolissaan nauttien parantumisen tunteesta.
Maria iloitsi nähdessään hänet terveemmän näköisenä ja sanoi hänelle,
että oli tyytyväinen hänen ulkomuotoonsa.
— Samaa voin minä sanoa teistä, vastasi Henriika. — Näytätte niin
onnelliselta. Mitä hauskaa on tapahtunut?
— Mitäkö hauskaa? Mieheni oli iloisempi kuin tavallisesti, ja me
juttelimme pöydässä kaikenmoisesta. Tulin vain kysymään, kuinka te
voitte. Myöhempään tulen taas luoksenne. Nyt aion lasten kanssa ryhtyä
surulliseen työhön.
— Lastenko kanssa? Missä tekemisissä ovat keijukainen ja signor
salvatore surujen kanssa?
— Kapteeni Allertsin maahanpanijaiset ovat huomenna ja me sidomme
yhdessä seppeleitä ruumisarkkua varten.
— Vai seppeleitä! huudahti Henriika. — Tulkaapa minun luokseni oppiin.
Ottakaa, Kerttu, lautaset pois ja kutsukaa pienokaiset tänne.
Palvelija läksi pois, mutta Maria sanoi huolestuneena:
— Te rasittaudutte taas liiaksi, Henriika.
— Minäkö? Huomenna aion laulaakin! Tuo pelastajani juoma, se tekee
ihmeitä. Onko teillä kylliksi kukkia ja tammenlehviä?
— Luulisin olevan.
Hänen lausuessaan nämät sanat ovi aukeni ja Liisa tuli varovasti
huoneeseen. Hän lähestyi Henriikaa käyden varpaisillansa, kuten häntä
oli käsketty, ja antoi tämän suudella itseään sekä sanoi sitten
innokkaasti:
— Henriika täti, joko sinäkin siitä tiedät? Yrjö junkkari, hän, jolla
on sininen sulka, tulee huomenna jälleen, ja hän syö meillä päivällistä.
— Yrjö junkkari? kysyi Henriika.
Maria keskeytti lapsen vastauksen sanoen hämillään:
— Herra von Dornburg, eräs upseeri, joka tuli kaupunkiin noiden
englantilaisten kanssa, — kerroinhan heistä teille, — hän on
saksalainen... vanha tuttu. Mene, Liisa, järjestämään kukkia Adrianin
kanssa; minä tulen heti teitä auttamaan.
— Sitokaamme täällä Henriika tädin tykönä, pyyteli Liisa.
— Niin täällä, keijukainen, täällä; me sidomme yhdessä kauneimman
seppeleen minkä koskaan olet nähnyt.
Lapsukainen juoksi ulos ja unohti tällä kertaa ihastuksissaan sulkea
oven varovasti.
Maria katsoi ulos akkunasta. Neiti tarkasteli häntä hetken vaieten ja
huudahti sitten:
— Sananen vielä, Maria rouva. Mitäs katseltavaa siellä pihalla on? Ei
niin mitään. Ja minne on ilo kadonnut silmistänne? Ei teidän talossanne
juuri vilise vieraita; miksikä sitten odotitte Liisaa kertoaksenne Yrjö
junkkarista, tuosta saksalaisesta... vanhasta tuttavastanne?
— Jättäkää tuo asia, Henriika.
— Ei, ei! Tiedättekö, mitä luulen? Sodan myrskyt ovat varmaankin
lennättäneet taloonne tuon nuoren huimapään, jonka seurassa te vietitte
niin ylen autuaita hetkiä sisarenne häissä. Olenko oikeassa vai en? Ei
teidän tarvitse punehtua noin kovin!
— Hän se on, vastasi Maria vakavasti. — Mutta jos pidätte minusta,
niin unohtakaa mitä hänestä kerroin, tai elkää ainakaan huvitelko
viittailemalla siihen, sillä se loukkaisi minua kovin.
— Kuinka voisin sitä tehdä! Tehän olette toisen vaimo.
— Niin, toisen, jota kunnioitan ja rakastan, joka luottaa minuun ja
itse kutsui junkkarin taloonsa. Minä pidin tuosta nuorukaisesta,
iloitsin hänen luonnonlahjoistaan ja olin huolissani, kun hän
piloillaan saattoi henkensä vaaraan, ikäänkuin se olisi ollut joutava
lehdykkä, jonka heittää virran vietäväksi.
— Entä nyt, kun olette jälleen nähnyt hänet, Maria?
— Nyt tiedän mikä on velvollisuuteni. Pitäkää _te_ vain huolta siitä,
etteivät turhat puheet häiritse mieleni rauhaa.
— Kyllä, kyllä, Maria. Mutta utelias olen sittenkin näkemään tuon Yrjö
ritarin ja kuulemaan hänen lauluansa. Valitettavasti ei yhdessäolomme
kestä kauan. Minä tahdon kotiin.
— Tohtori ei salli teidän vielä lähteä.
— Tohtorista vähät. Minä lähden, niin pian kuin tunnen olevani kyllin
terve. Isältäni kielletään pääsö tänne, mutta teidän puolisollanne on
suuri vaikutusvalta ja tahtoisin keskustella hänen kanssansa.
— Tahdotteko tehdä sen jo huomenna?
— Mitä pikemmin, sen parempi, — onhan hän teidän miehenne, ja kuten
sanoin, olen täällä kuin kuumilla kivillä.
— Voi toki! äännähti Maria.
— Tuohan kuuluu vallan alakuloiselta, huudahti neiti. — Ehkä teistä
on hauskaa kuulla, että minustakin on vaikeata erota teistä. En
lähtisikään vielä muutoin, mutta sisareni Anna... hän on nyt leski,
— Jumalan kiitos, haluttaisi sanoa, mutta hän on puutteessa ja
turvatonna. Minun täytyy saada puhua hänestä isäni kanssa ja lähteä
täältä tyynestä lahdelmasta jälleen myrskyiselle ulapalle.
— Mieheni tulee luoksenne, sanoi Maria.
— No hyvä! Tulkaa sisään, lapset! Asettakaa kukat tuonne pöydälle.
Sinä, keijo, istuudut tuolle jakkaralle ja salvatore antaa minulle
kukkia. No mutta mitäs nyt? Luulen toden totta, että tuo veitikka on
voidellut kiharansa hyvänhajuisella öljyllä. _Minunko_ kunniakseni,
pelastajani? Kiitos! — Nuorat käytämme sittemmin. Ensiksi laitamme
kukkavihkoja ja sitten sidomme ne lehviin. — Laulakaapa pikku laulu,
Maria, työskennellessämme! Ensi kerran! Tänään sen kyllä kestän.
Kolmaskolmatta luku.
Puoli kaupunkia oli mukana kelpo kapteenin ruumissaatossa, ja soturien
joukossa, jotka osottivat tuolle urhoolliselle vainajalle viimeistä
kunniaa, oli myöskin Yrjö von Dornburg. Hautajaismenojen päätyttyä vei
taiteilija Vilhelmi tuon kaivatun toverin pojan mukaansa kotiinsa.
Van der Werffillä olisi ollut maahanpanijaisten jälkeen vielä paljon
toimitettavaa, mutta hän meni kumminkin kotiin, sillä hänhän odotti
saksalaista päivälliselle.
Pormestari istui kuten aina pöydän päässä; hänen ja Marian välillä
istui junkkari ja heitä vastapäätä Barbara ja lapset.
Leski ei voinut olla katselematta yhtä päätä nuorukaisen reippaita,
iloisia kasvoja, sillä vaikkei hänen Vilhelminsä kauneuden puolesta
ollut likimainkaan junkkarin vertainen, oli tämän luottamusta
herättävässä katseessa kumminkin jotakin, joka Barbarasta muistutti
hänen poikaansa.
Oli kyselty ja puheltu niitä näitä, muisteltu hauskoja entisiä aikoja,
— ja kun ruuat oli viety pois ja pöytään tuotu astia hienompaa viiniä,
täytti Pietari junkkarin lasin uudelleen ja kohotti omaansa.
— Tyhjentäkäämme tämä lasi, huudahti hän, katsoen herttaisen
ystävällisesti Yrjöä silmiin, — tyhjentäkäämme tämä lasi kalliin
asiamme menestykseksi, tuon asian, jonka puolesta tekin vapaaehtoisesti
olette tarttuneet miekkaan. Kiitos oiva ryyppäyksestänne! Juomistaito
on taitoa sekin, ja saksalaiset ovat siinä mestareita.
— Sitä oppii meillä kaikkialla eikä suinkaan huonoimmin Jenan
yliopistossa.
— Kunnia olkoon niille tohtoreille ja professoreille, jotka saattavat
oppilaansa siinä niin taitaviksi kuin lanko vainajani ja, tästä
juomisnäytteestä päättäen, myöskin teidät.
— Leonard oli opettajani _ars bibendissä_. Kuinka kauan siitä jo onkaan!
— Nuoret eivät muutoin tyydy vähään, vastasi Pietari, — mutta kun on
puhe ajasta, katsovat he usein paljoksi sitä mikä vanhemmista on vähän.
Mutta varmaankin olettekin kokenut paljon viime vuosien kuluessa. Minä
voin viipyä vielä hetkisen, ja kun kerran olemme tässä koolla, niin
kertokaapa meille, jos ette nimittäin mieluummin tahdo olla kertomatta,
kuinka jouduitte kaukaisilta kotitienoiltanne tänne Hollantiin ja
saksalaisten ja latinalaisten kirjojenne äärestä englantilaiseen
sotajoukkoon.
— Niin, lisäsi Maria luontevasti, — tehän lupasitte minulle kertoa
siitä. Lukekaa pöytärukouksenne, lapset, ja menkää sitten.
Adrian katsahti rukoilevasti ensin äitiin ja sitten isään, ja kun
ei kumpikaan kieltänyt häntä jäämästä, veti hän tuolinsa lähemmäksi
sisartansa, ja nojaten pään päätä vasten he silmät avo auki
kuuntelivat, kun junkkari kertoi, aluksi tyynesti, mutta sitten yhä
vilkkaammin:
— Te tiedätte, että olen kotoisin Tyyringistä, Keski-Saksassa
sijaitsevasta vuorisesta maasta. Meidän linnamme on kauniissa
laaksossa, jonka läpi kiemurtelee kirkas joki. Metsäiset vuoret, jotka
eivät ole niin korkeita kuin Sveitsin jättiläisharjanteet, mutta eivät
mataloitakaan, rajoittavat tuota kapeata laaksonpohjuketta. Vuorten
rinteitä peittävät pellot ja niityt, ja ylempänä on havumetsiä, jotka
metsämiesten tavoin kaikkina vuodenaikoina ovat vihreään puetut.
Talvella lumi tosin luo niiden ylitse hohtavan valkoisen vaipan. Kevään
tullen puhkeavat kuuset kasvamaan tuoreita havuja, yhtä uhkuvia ja
meheviä kuin teidän tammienne ja pyökkienne nuoret lehvät, ja joen
rannalla olevilla niityillä näyttää lämpöisestä ilmasta huolimatta
satavan lunta, sillä siellä kukkivat hedelmäpuut, toinen toisensa
vieressä, ja kun tuuli puhaltelee, liitelevät niiden hennot valkoiset
kukkalehdet kuin lumihiuteet ilmassa ja putoavat kirjavien kukkain
sekaan ja järven tyynelle pinnalle. Paljaita kallioita on myöskin
runsaasti ylempänä vuorilla, ja sellaisiin paikkoihin, missä ne ovat
varsin äkkijyrkkiä ja vaarallisia kiivetä, ovat esi-isämme rakennelleet
linnojansa, ollaksensa turvassa vihollisten hyökkäyksiltä. Meidän
linnamme on vuorenharjulla, joka kohoaa keskellä Saalenlaaksoa. Siellä
olen syntynyt, siellä poikasena leikkiellyt, lueksinut ja opetellut
kirjoittamaan. Metsäotuksia oli noissa tienoissa runsaasti, meillä
oli virkkuja ratsuja, ja harvoin minä raju nulikka vapaaehtoisesti
saavuin kouluhuoneeseen; harmaahapsisen maisteri Lorenzin täytyi
ottaa minut kiinni, jos mieli saada oppiinsa. Sisareni ja Hannu,
nuorin veljeni, — poikanen oli vain kolme vuotta minua nuorempi —
olivat kilttiä oppilaita. Vanhempi veli oli minulla myöskin, mutta
hänestä ei minulle ollut mitään iloa. Hänet oli näet, kun hänen
viiksensä vielä tuskin olivat alkaneet versoa, armollinen herttuamme
määrännyt ritari von Brandin aseenkantajaksi, kun tämä lähetettiin
Espanjaan hankkimaan Andalusian hevosia. Juhana Fredrikin isä vainaja
oli Mühlbergin tappelun jälkeen Madridissa oppinut tuntemaan niiden
arvon. Matkalle lähtiessään oli Ludvig ollut iloinen veitikka,
joka osasi kesyttää hurjimmatkin oriit. Vanhemmistani oli ylen
katkeraa ajatella häntä kuolleeksi, mutta kun vuosia kului eikä
häntä alkanut näkyä enemmän kuin ritari Brandiakaan, täytyi meidän
ruveta uskomaan että olimme kadottaneet hänet. Äiti yksin ei sitä
tehnyt, vaan odotti hänen vielä palaavan. Isä nimitti minua tulevaksi
linnanherraksi ja perilliseksensä. Kun ääneni alkoi käydä karkeammaksi
ja aloin joltisestikin ymmärtää Ciceroa, lähetettiin minut Jenan
yliopistoon lukemaan lakitiedettä, että voisin tulevaisuudessa päästä
valtioneuvostoon, kuten setäni, kansleri, toivoi.
Oi Jena, kallis Jena! On touko- ja kesäkuussa ihania päiviä, jolloin
taivaalla näkyy vain kevyitä pilvenhattaroita ja jolloin kaikki
lehdet ja kukat viheriöitsevät ja upeilevat niin raittiina ja
mehevinä että luulisi — ja niin ne kai itse luulevat — etteivät ne
koskaan voi kuihtua ja lakastua, — ja sellaisena päivänä kuvastuu
saksalaisen mielessä hänen iloinen ylioppilasaikansa. Sen varmaankin
uskottekin! Leonard on kertonut teille monenmoista Jenasta. Hän osasi
yhdistää huvittelun ja työnteon; minä sitä vastoin en oppinut paljoa
noilla puisilla penkeillä, sillä harvoin niillä istuskelin, eikä
kirjojen tomu suinkaan ole turmellut keuhkojani, mutta Ariostoa luin
väsymättömällä innolla, olin harras laulaja, ja kun povessani myrskyeli
ja kuohueli, sepitin omaksi huvikseni runoja. Miekkaa oppii Jenassa
myöskin käyttämään, ja kernaasti olisin kerran miekkaillut tuon kelpo
kapteeni Allertsin kanssa, josta minulle olette kertoneet. Leonard
oli minua vanhempi, ja kun hän jo kunnialla oli hankkinut itselleen
maisterinarvon, lueksin minä vielä pandekteja. Mutta yksi sydän ja
yksi sielu meissä aina oli, ja niin seurasin häntä hänen häihinsä
Hollantiin. Nepä vasta olivat päiviä! Jenan arvokkaat teoloogit
kiistelivät tuimasti siitä, millä paikalla maanpintaa paratiisin
yrttitarha sijaitsi. Minusta he olivat narreja kaikki tyyni, sillä
ajattelin: "On olemassa vain yksi Eedeni ja se on Hollannissa, ja
ihanimmat ruusut, mitkä ensi aamukaste herätti, ne kukoistavat
Delftissä!"
Kiharoitaan pudistaen ääntyi Yrjö hämillään, mutta kun ei kukaan
häntä keskeyttänyt ja hän huomasi Barbaran kasvoilla kuvastuvan
mielenjännityksen ja näki pienokaisten hehkuvat posket, jatkoi hän
levollisemmin:
— Niin tulin sitten kotiin ja sain ensi kerran kokea, että elämässäkin
usein ihanat kesäpäivät päättyvät rajuilmalla. Isäni oli sairaana,
ja muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin tullut kotiin hän ummisti
silmänsä ikuiseen uneen. En ollut vielä nähnyt kenenkään ihmisen
kuolevan, ja ensimäinen, aivan ensimäinen oli hän, oli isäni.
Yrjö pysähtyi ja pyyhkäisi kovan liikutuksen valtaamana kädellä
silmiänsä.
— Teidän isänne oli varmaan, lausui Barbara hartaalla osanotolla, —
kelpo mies, jos saa hedelmän mukaan arvostella puuta.
Silloin kohotti junkkari jälleen päätänsä ja huudahti silmät
säteilevinä:
— Kuvailkaa mielessänne kaikkea mikä on hyvää ja jaloa, ja muodostakaa
siitä ylevä, ihana miesolento, — silloin näette edessänne isäni. Ja jos
saan kertoa teille äidistäni...
— Hän elää vielä? kysyi Pietari.
— Jumala suokoon! huudahti junkkari. — Kahteen kuukauteen en ole
kuullut mitään omaisistani. Se on kovaa. Hymyileehän iloja monenlaisia
kaikkialla maailmassa, ja sotilaan ammatti miellyttää minua, mutta
usein on katkeraa, kun niin harvoin saa tietoja kotoa. Oi, jos olisi
lintu, auringonsäde tai vaelteleva tähtönen, silloin voisi edes
silmänräpäyksen ajaksi katsahtaa kotiin ja nähdä, kuinka siellä ovat
asiat, mieli kävisi jälleen kiitolliseksi, tai jos niin täytyisi
olla... mutta sitä en tahdo ajatella. Myöskin Saalenlaaksossa kukkivat
nyt puut ja tuhannet kukat nurmikolla, aivan kuten täällä ja kuten
kaksi vuotta sitten, kun läksin toisen kerran kotoa.
Isäni kuoltua olin minä perillinen, mutta minulle ei tuottanut iloa
metsästys, ei ratsastukset, ei laulu eikä lasien kilinä. Kuljin
kuin unessa, ja minusta tuntui, että minulla ei ollut oikeutta olla
onnellinen, kun isäni oli poissa. Silloin toi lähetti — siitä on nyt
juuri kaksi vuotta — Weimarista kirjelmän, joka oli tullut Italiasta
armollisen herramme kirjeiden mukana ja sisälsi tiedonannon, että
kuolleeksi luultu veljemme vielä eli ja oli sairaana ja kurjassa
tilassa Bergamon sairaalassa. Eräs nunna oli kirjoittanut hänen
puolestansa, ja nyt saimme tietää, että Ludvig matkalla Valenciasta
Livornoon oli joutunut merirosvojen käsiin ja kuljetettu Tunisiin.
Mitä kärsimyksiä hänellä siellä oli kestettävänä, kuinka monen
vaaran uhalla hänen vihdoin onnistui päästä vapaaksi, siitä kerron
joskus toiste. Genualaisella kaleirilla hän oli paennut Italiaan.
Bergamoon saakka oli hän jaksanut kulkea, mutta sieltä hän ei päässyt
kauemmaksi, ja nyt hän oli sairaana, ehkä kuolemaisillansa, armeliasten
muukalaisten hoidettavana. Minä läksin matkaan enkä säästänyt ratsuani
kiiruhtaessani Bergamoon, ja vaikka matkalla oli nähtävänä monenmoista,
mikä oli omituista ja kaunista, ei se tuottanut minulle mitään
iloa, sillä ajatus, että Ludvig oli kovasti sairaana, rasitti koko
ajan mieltäni. Puron juoksu saattoi minut kiiruhtamaan kulkuani, ja
korkeat vuoret olivat minusta vain kiusoittavia viivykkeitä. Päästyäni
korkean Gotthardin toiselle puolen kävi mieleni keveämmäksi, ja kun
Bellinzonasta päin lähestyin Luganoa ja kaupungin edustalla kimalteleva
vedenpinta hymyili minulle kuin sininen silmä, silloin unohdin hetkeksi
huoleni, liehutin lakkiani ja lauloin laulun. Bergamossa tapasin
veljeni, hengissä tosin, mutta murtuneena ruumiiltaan ja hengeltään,
sairaana ja halutonna kauemmin kantamaan olemassaolon taakkaa. Hän
oli saanut hyvän hoidon, ja jo muutaman viikon jälkeen voimme lähteä
kotiin — matkaten nyt ihanan Tyrolin kautta. Ludvigin ruumiinvoimat
lisääntyivät päivä päivältä, mutta henkisesti hän tuntui olevan
siipirikko. Olihan hänen täytynyt vuosimääriä tehdä kovaa maatyötä,
kahleet jaloissa, polttavassa auringonpaisteessa. Ritari Brand oli
pian sortunut kovaan kohtaloonsa, — Ludvig taas kadotti Tunisissa sekä
nauru- että itkutaidon — ja kummankohan taidon puutteesta enemmän
kärsii? Ei hän edes kohdatessaan äitiämme voinut vuodattaa ainoatakaan
kyyneltä, vaikka hänen ruumiinsa — varmaankin sydämensäkin — vapisi
liikutuksesta. Nyt toimiskelee hän hiljaisesti kotona. Parhaassa
ijässään on hänestä tullut vanhus, mutta hän voi nyt jo tyytyä elämään
— vieraita kasvoja hän vain ei siedä nähdä. Olimme kovassa kiistassa
hänen kanssansa, sillä hänen, vanhimman veljen, on lain mukaan linna ja
perintötila, mutta hän tahtoi luopua oikeuksistansa minun hyväkseni.
Hän oli saanut äidinkin puolellensa, ja setä ja sisarukseni alkoivat
kehotella minua täyttämään hänen tahtonsa, mutta minä pysyin lujana.
Mikä ei ole minulle tulevaa, sitä en ota, ja meidän nuorin veljemme,
Wolfgang, on jo täysikasvuinen ja voi täyttää sijani, jos tarvitaan.
Kun nuo pyynnöt ja ahdistelut alkoivat rasittaa minua liiaksi,
satuloitsin jälleen ratsuni ja läksin maailmaa kiertelemään. Äidistäni
oli katkeraa laskea minut luotansa, mutta minussa oli herännyt
vaeltamishalu ja läksin sieltä riemuiten kuin häämatkalle. Suoraan
sanoen luovuin linnasta ja perintötilasta kuin rasittavasta taakasta.
Vapaana kuin tuuli ja pilvet kuljin samaa tietä, jota olin kulkenut
yhdessä Leonardin kanssa, sillä teidän maassanne oli aivan mieleni
mukainen sota, ja miekasta oli kohtaloni vastaisuudessa riippuva.
Kölnissä liittouduin Ludvig Nassaulaisen joukkoihin ja taistelin
niiden mukana Mookerin nummella, — taistelin, kunnes kukaan meistä
ei enää kyennyt tekemään vastarintaa. Ratsuni oli saanut surmansa,
költerini mennyt palasiksi, reppuni olin kadottanut, — minulla ei
ollut jäljellä paljon muuta kuin iloinen mieleni ja toivo, että vielä
tulisi parempia· aikoja. Kauan ei minun niitä tarvinnutkaan odottaa,
sillä kapteeni Gensfort pestasi minut englantilaiseen joukkoon. Tulin
hänen vänrikiksensä, ja Alfenissa taistelin hänen rinnallansa, kunnes
ruutimme loppui. Kuinka siellä kävi, sen tiedätte.
— Ja kapteeni van der Laen, lausui Pietari, — kertoi meille, että hänen
on teitä kiittäminen hengestänsä. Olitte taistellut kuin jalopeura.
— Oli aika temmellystä linnoituksen luona, mutta kumminkaan en saanut
pienintäkään naarmua — en minä eikä ratsuni, — ja sillä kertaa pelastin
myöskin reppuni ja täyden kukkaroni. Kohtalo suosii, kuten äiti, enin
niitä lapsistansa, joista on enin huolta, ja siksi se kuljetti minut
teidän ja teidän omaistenne tykö, herra pormestari.
— Ja pyydän teitä, vastasi Pietari, — olemaan kuin kotonanne. Meillä on
sivurakennuksessa pihan puolella kaksi hauskaa huonetta; ne laitetaan
kuntoon teidän varaltanne, jos tyydytte niihin.
— Ilolla, vastasi junkkari, ja Pietari sanoi ojentaen hänelle kätensä:
— Minun täytyy lähteä virkatoimiini, mutta ilmoittakaa naisväelle, mitä
tarvitsette ja milloin aiotte muuttaa tänne. Mitä pikemmin sen parempi.
Eikö niin, Maria?
— Lausun teidät tervetulleeksi, junkkari Yrjö. Nyt menen katsomaan
potilasta, jota täällä hoidamme. Ilmoittakaa Barbaralle mitä haluatte.
Maria tarttui puolisonsa käteen ja läksi hänen seurassansa huoneesta.
Leski jäi kahden kesken junkkarin kanssa, ja hän koetti nyt ottaa
selkoa vieraan toivomuksista. Sitten hän meni hakemaan kälyänsä, ja kun
hän löysi hänet Henriikan luota, löi hän kätensä yhteen, huudahtaen:
— Siinä se vasta on ihminen! Neiti, sen sanon, että minä, vanha
ihminen, en ikipäivinäni ole nähnyt toista sellaista. Sitä sydäntä, —
ja kauneutta sen ohella! Kenelle onnen antimia suodaan, sille niitä
suodaan täysin mitoin, jolla on, sille annetaan! Ne sanat ovat todet!
Neljäskolmatta luku.
Pietari oli luvannut Henriikalle että pyytäisi neuvoston toimittamaan
hänelle saattoväkeä.
Henriikasta oli vaikeata lähteä pormestarin talosta. Marian olennon
puhtaus virkistytti häntä; hänestä oli kuin hänen kunnioituksensa omaa
sukupuoltaan kohtaan olisi lisääntynyt seurustellessa hänen kanssansa.
Eilen oli hän kuullut hänen laulavankin. Kuten Maria itse, niin oli
hänen äänensäkin. Joka sävel oli raikas ja puhdas, ja Henriikaa
pahoitti, ettei hänen ollut suotu laulaa yhdessä hänen kanssansa.
Lapsistakin oli hänen vaikea erota. Mutta hänen täytyi lähteä, jo
Annankin takia, sillä kirjeiden kirjoittamisesta ei olisi mitään
hyötyä: Jos Henriika olisi kirjoittanut isälle, rukoillakseen häntä
antamaan anteeksi tuolle hylkäämällensä tyttärelle, olisi isä tuskin
lukenut kirjettä loppuun. Suusanalla oli hän pikemmin taivutettavissa
jonakin suotuisana hetkenä. Henriikan täytyi saada keskustella isän
kanssa, mutta häntä kammotti elämä tuolla kotilinnassa, varsinkin kun
hän tiesi ettei isä suinkaan häntä kaivannut. Voidakseen säilyttää
perintönsä oli hän lähettänyt tyttärensä tädin luo kidutettavaksi,
hänen sairastaessaan hengenvaarallista tautia oli hän mennyt
turnajaisiin, ja kirje, jonka Henriika oli saanut eilen, sisälsi vain
tiedon, että isältä oli kielletty pääsö kaupunkiin ja että Henriikan
pitäisi lähteä Haagiin junkkari de Heuterin taloon. Kirjeeseen oli
suljettu sotapäällikkö Valdezin allekirjoittama suojeluskirja, jossa
Filip kuninkaan upseereja ja sotamiehiä kehotettiin pitämään huolta
hänen turvallisuudestansa matkalla.
Pormestari oli arvellut että hänet, sopimuksenhierojan saattamana,
voitaisiin kantotuolissa kuljettaa espanjalaisten joukkojen tykö, eikä
lääkäri enää vastustanut hänen lähtöänsä. Toivottavasti hän voisi
lähteä jo tänään.
Haaveksien seisoi Henriika akkunankomerossa katsellen pihalle.
Itäisessä sivurakennuksessa oli muutamia akkunoita auki. Kerttu näytti
nousseen varhain, sillä hän tuli, muassaan nuori apulainen, joka kantoi
pesuneuvoja, siitä osasta rakennusta, mikä oli aiottu Yrjölle. Sitten
tuli Jan esiin kantaen suurta nojatuolia päänsä päällä. Liisa juoksi
friisin jälkeen huutaen:
— Sehän on Barbara tädin lepotuoli. Missähän hän nyt aikoo nukkua
päivällisuntansa?
Henriika kuuli nuo sanat ja ajatteli ensiksi vanhaa kelpo "Babettaa",
joka vielä voi olla noin hellämielinen, ja sitten Mariaa ja tuota
miestä, joka aiottiin sijoittaa noihin huoneisiin. Eivätkö muinoiset
siteet kumminkiin vielä höllästi kiinnittäneet toisiinsa Mariaa
ja tuota kaunista junkkaria? Häntä värisytti sitä ajatellessa.
Pietari parka! Maria parka! Oliko oikein nyt juuri jättää tuo nuori
vaimo, joka hädässä oli ojentanut hänelle auttavan kätensä? Mutta
lähempiä velvollisuuksiahan hänellä toki oli omaa sisartansa kuin
tätä vierasta naista kohtaan. Joka päivä, jonka hän vietti tässä
turvapaikassa, tuntui hänestä kuin Annalta ryöstetyltä, nyt kun eräs
tämän puolisollensa kirjoittama kirje, — upseeri vainajan salkussa
löytyneistä ainoa, joka oli hänen vaimoltansa, — oli saattanut hänen
tiedoksensa, että Anna oli sairas ja lapsinensa menehtymäisillänsä
kurjuuteen.
Apua siis tarvittiin, ja paitsi häntä ei kukaan voinut sitä toimittaa.