mieleni tuolla paossa ollessani, jos minäkin sinua rakastan. Olen
vaimosi, olemme vihkialttarilla vannoneet ettei meitä erottaisi muu
kuin kuolema. Oletko sen unohtanut. Enkö ole kohdellut lapsiasi
ominani? Enkö ole opettanut heitä ilomielin nimittämään minua äidiksi?
Enkö?
— Olet, Maria, olet, olet.
— Ja kumminkin sinä raskisit lähettää minut luotasi haikeasti
ikävöimään? Tahdot estää minua pitämästä valoista pyhimmän? Voisit
erottaa minut lapsista? Pidätkö minua liian halpana ja heikkona
kärsimään vaivoja ja kuolemaa tuon pyhän asian tähden, joka koskee yhtä
läheltä minuun kuin sinuunkin? Sinä nimität minua usein lapseksesi,
mutta niinä voin myös olla luja, ja mitä nyt seuraakin, niin en valita.
Sinä olet mieheni ja saat käskeä; minä olen vaimosi ja tottelen. Onko
minun lähdettävä? Vai jäänkö luoksesi? Odotan vastausta.
Maria oli puhunut vapisevalla äänellä, mutta Pietari huudahti kovasti
liikutettuna:
— Jää, jää, Maria! Tule, tule luokseni ja anna anteeksi!
Pietari tarttui hänen käteensä ja huudahti vielä kerran:
— Tule, tule!
Mutta Maria irroittihe hänen kädestänsä, peräytyi ja sanoi rukoilevasti:
— Päästä minut, Pietari. En voi... Sydäntäni kirveltää vielä liiaksi.
Pietarin kädet vaipuivat alas ja hän katsoi huolestuneena häneen, mutta
Maria käännähti ja läksi vaieten huoneesta.
Pietari ei seurannut häntä, vaan meni työhuoneeseensa ja koetti
kohdistaa huomionsa virka-asioihin, mutta hänen ajatuksensa pyrkivät
aina vain kiintymään Mariaan. Tuo rakkaus rasitti häntä rikoksen
tavoin, ja hän oli mielestään kuin airut, joka noukkii kukkia tien
varrelta ja tässä turhassa toimessa kuluttaa aikaansa ja unhottaa
tehtävänsä. Hänen mielensä oli niin sanomattoman raskas ja alakuloinen,
että hänestä melkein tuntui keveämmältä, kun Pankrationtornista vähän
ennen keskiyötä alkoi kuulua hälytyssoittoa. Hädässä, sen hän tiesi,
tuntisi ja ajattelisi hän vain sitä, mitä velvollisuus vaati, — ja
rohkaistuna otti hän nyt hattunsa naulasta ja läksi vakavin askelin
talostansa.
Kadulla kohtasi hän junkkari van Duivenvoorden, joka pyysi häntä
tulemaan Hoogewoortin portille, sillä sinne oli jälleen saapunut
englantilaisia, pieni joukko kelpo miehiä, jotka olivat kiivaassa,
verisessä taistelussa puolustaneet Alfenia ja Goudan sulkua
espanjalaisia vastaan, siksi kunnes heiltä loppui ruuti ja heidän
täytyi joko antautua tai pelastua pakenemalla. Pormestari seurasi
junkkaria ja antoi avata portin noille uljaille sotureille. Niitä
oli parikymmentä, ja niiden joukossa oli alankomaalainen kapteeni
van der Laen ja eräs nuori saksalaista syntyperää oleva upseeri.
Pietari määräsi että heidät majoitettaisiin yöksi raatihuoneelle ja
vahtitupaan. Seuraavana päivänä piti heille toimitettaman sopivia
asuntoja kaupunkilaisten tykönä. Janus Dousa pyysi kapteenin luoksensa
ja saksalainen meni Vaihettajan majataloon. Kaikkia kehotettiin
saapumaan seuraavana päivänä puolipäivän aikaan pormestarin tykö,
jolloin heille määrättäisiin asunnot ja heidät sijoitettaisiin
vapaaehtoisiin joukkoihin.
Pankrationtornista kuuluva hälytys häiritsi van der Werffin talossa
naistenkin yörauhaa. Barbara meni Marian tykö, ja he palasivat
makuuhuoneisiinsa vasta kun olivat saaneet tietää syyn kellonsoittoon
ja rauhoittaneet Henriikaa.
Maria ei saanut unta. Hänen puolisonsa aikomus lähettää hänet luotansa
nyt vaaran uhatessa oli saattanut hänen sydämensä kapinoimaan ja
loukannut häntä mitä kovimmin. Maria tunsi että hän, jonka tähden hän
iloitsi huomatessaan yleviä pyrintöjä ja jaloja tunteita mielessänsä,
ei arvostellut häntä oikein, ei tuntenut häntä. Mitä iloa on sokean
vaimolla viehättävästä ulkomuodostaan, mitä auttoi häntä kallis aarre,
jota hän säilytti povessaan, kun hänen puolisonsa ei siitä tiennyt,
ei välittänyt! "Osota hänelle, sano hänelle, millaisia pyrkimyksesi
ovat!" kehotti rakkaus, mutta naisellinen ylpeys huudahti: "Elä tyrkytä
hänelle sitä, mitä hän ei huoli hakea!"
Niin kuluivat hetket, tuottamatta hänelle lepoa tai rauhaa,
herättämättä hänessä halua unohtaa tuota kärsimäänsä nöyryytystä.
Vihdoin tuli Pietari makuuhuoneeseen, varovasti ja hiljaa, ettei
herättäisi häntä. Maria oli nukkuvinaan, mutta raottaen silmiänsä voi
hän nähdä Pietarin. Kynttilä valaisi hänen kasvojansa, ja nuo rypyt,
jotka Maria oli huomannut jo ennen, loivat ikäänkuin synkät varjot
silmien ja suun välille. Ne painoivat hänen kasvoillensa tuon raskaan.
katkeran huolen leiman ja johtivat Marian mieleen sanat, jotka olivat
herättäneet hänet edellisenä yönä, Pietarin puheen tuosta "liian
raskaasta", jota hän ei ehkä jaksaisi kestää. Nyt lähestyi Pietari
hänen vuodettansa ja pysähtyi pitkäksi aikaa sen ääreen. Mutta Maria
ei enää nähnyt häntä, sillä hän painoi silmänsä lujasti umpeen, — vaan
hän oli kumminkin nähnyt välähdyksen tuosta lempeästä katseesta, jonka
Pietari loi häneen. Se ei häipynyt hänen silmistänsä, ja hänestä tuntui
siltä kuin Pietari olisi yhä edelleen katsellut häntä hellästi ja
rukoillut hänen puolestansa kuin lapsen puolesta.
Pietari oli nukkunut jo aikoja sitten, mutta vielä aamuhämärissä
oli Maria vallan valveillansa, kuin keskellä päivää. Paljon täytyi
hänen antaa Pietarille anteeksi hänen rakkautensa takia, mutta ei
hän kumminkaan voinut unohtaa tuota loukkausta. Leikkikalu, mietti
hän, taideteos, jonka näkeminen tuottaa iloa, viedään turvapaikkaan
vaaran uhatessa, mutta kirveestä ja leivästä, miekasta ja suojelevasta
talismanista, lyhyesti sanoen, siitä, mikä on välttämättömän
tarpeellista, luovumme vasta kun loppumme on tullut. Pietari katsoi
siis tulevansa toimeen ilman häntä. Jos Maria olisi täyttänyt hänen
tahtonsa ja lähtenyt hänen luotansa, ehkäpä hän sitten...
Tässä hän pysähtyi, sillä ensi kerran heräsi hänessä ajatus: "Olisiko
hän todella kaivannut apuani ja lohdutustani?"
Rauhatonna Maria kääntyi toiselle kyljelleen, ja hänen sydämensä sykki
levottomasti, kun hänen nyt täytyi myöntää, ettei ollut tehnyt paljoa
keventääksensä puolisonsa raskasta taakkaa. Häntä kiusasi epäselvä
tunne, että Pietari ehkä ei yksin ollut syypää siihen, ettei hän hänen
rinnallaan ollut täysin onnellinen. Eikös hänen edellinen käytöksensä
antanut Pietarille kyllin aihetta otaksua, että hänen vaimonsa kovimman
vaaran uhatessa olisi hänelle pikemmin esteeksi kuin lohdutukseksi ja
avuksi?
Marian valtasi harras halu päästä selville omasta itsestänsä, ja hän
nousi vuoteessaan istualleen ja rupesi miettimään kulunutta elämäänsä.
Hänen äitinsä oli ennen nuorena ollut katoolilainen, ja hän oli usein
kertonut Marialle, kuinka hänen mielensä oli tuntunut keveältä, kun
hän oli tunnustanut kaikki, mikä voi rasittaa naissydäntä, henkilölle,
johon luotti, ja Sanan palvelijan kautta saanut vakuutuksen, että
luottaen anteeksiantoon voisi alkaa uuden elämän. "Nyt on vaikeampi",
sanoi äiti, kun Maria ensi kerran meni ehtoolliselle, "sillä meidän
reformeerattujen on käännyttävä suorastaan Jumalan puoleen ja päästävä
selville itsestämme ja suhteestamme Häneen, ennenkuin menemme
Herran ehtoolliselle. Se tosin riittääkin, sillä jos sydämessämme
vilpistelemättä tunnustamme Jumalalle kaikki ajatukset ja teot, jotka
rasittavat omaatuntoamme, ja jos todella niitä kadumme, niin voimme
Vapahtajan haavoihin turvaten olla varmat anteeksiannosta."
Tuollaiseen sisälliseen rippiin valmistautui nyt Maria, ja hän tutki
ankarasti ja säälimättömästi omaa käytöstänsä. Totta oli että hän
oli liiaksi ajatellut itseään, vaatinut paljon ja suonut vähän. Hän
tunnusti syyllisyytensä, nyt alkaisi hän sitä sovittaa.
Tästä itsensätutkimisesta kävi hänen mielensä jälleen keveäksi, ja
kun hän vihdoin päivän sarastaessa koetti nukkua, iloitsi hän jo
ajatellessaan kuinka herttaisen aamutervehdyksen lausuisi Pietarille;
mutta kohta hän vaipui uneen, ja kun hän heräsi, oli hänen puolisonsa
jo aikoja sitten lähtenyt kotoa.
Kuten aina, järjesti hän tänäänkin, ennenkuin ryhtyi muihin toimiin,
Pietarin työhuoneen, ja sitä tehdessään hän loi ystävällisen katseen
Eeva vainajaan. Kirjoituspöydällä oli raamattu, — virkaa koskevia
kirjoja lukuunottamatta ainoa, jota Pietari luki. Barbarakin haki
siitä väliin lohtua ja mielenylennystä, mutta hän käytti sitä myöskin
oraakelina, siten että teki sille kysymyksiä ja aukaisi sen sitten.
asettaen samalla sormensa johonkin paikkaan. Vastaukset oli useimmiten
helppo ymmärtää, ja niiden mukaan hän toimi tavallisimmin, joskaan ei
aina. Tänään hän taaskaan ei ollut noudattanut sen vihjausta, sillä
kun hän oli tiedustellut, uskaltaisiko vielä lähettää pojallensa,
merigeusille, kaupunkia piirittävistä espanjalaisista huolimatta,
säkillisen kaikenlaista tavaraa, oli hän saanut vastaukseksi Jeremian
sanat: "Heidän majansa ja laumansa pitää heiltä otettaman pois, heidän
telttansa ja kaikki heidän kappaleensa, ja heidän kamelinsa pitää
heidän ottaman myötänsä." Kumminkin oli hän varhain aamulla uskonut
säkin eräälle leskelle, joka neuvoston kehotusta noudattaen nuorine
tyttärinensä aikoi lähteä Delftiin. Voisihan tuo oiva lahja ehkä
kumminkin saapua onnellisesti Rotterdamiin: ainahan äidit toivoivat
ihmeitä tapahtuvan heidän lastensa hyväksi.
Kun Maria otti raamatun pannaksensa sen jälleen sen tavalliselle
paikalle, avasi hän sen edellisen korinttilais-epistolan
kolmannentoista luvun kohdalta, sillä tuo rakkautta käsittelevä luku
oli hänelle erittäin rakas. "Rakkaus on kärsiväinen ja laupias", luki
hän, "ei rakkaus ole tyly" — ja sitten: "Kaikki hän peittää, kaikki hän
uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii."
Niin, hänen tuli olla kärsiväinen, peittää kaikki ja toivoa, siihen
velvoitti häntä rakkaus.
Kun hän oli sulkenut raamatun ja aikoi lähteä Henriikan luo, toi
Barbara sisään Janus Dousan. Tuo nuori aatelismies oli nyt haarniskoitu
ja näytti paljoa pikemmin soturilta kuin oppineelta tai runoilijalta.
Kun pormestari ei ollut raatihuoneella, oli hän luullut saavansa tavata
häntä kotona. Lähetti oli palannut prinssin luota Dordrechtistä tuoden
muassaan kirjeen, jossa Dousa määrättiin Allertsin kuoleman kautta
avoimeksi jääneeseen päälliköntoimeen. Paitsi kaupunginsotilaita
tulisivat kaikki muutkin aseelliset joukot hänen komennettaviksensa.
Ilomielin oli hän suostunut ottamaan vastaan tuon toimen, ja hän pyysi
Mariaa ilmoittamaan siitä pormestarille.
— Toivotan onnea, sanoi Maria. — Mutta kuinkas nyt käy lempilauseenne:
"_Ante omnia Musae_"?
— Minä muutan sitä vähän ja sanon: "_Omnia ante Musas_".
— Ymmärrätkö sinä, hyvä lapsi, mitä tuo sekasotku merkitsee? kysyi
Barbara.
— Muusoille annetaan nyt lähtöpassit, sanoi Maria hilpeästi.
Janus naurahti kuullessaan tuon ravakan vastauksen ja huudahti:
— Kuinka huolettomalta ja reippaalta te näytätte! Näinä vakavina
aikoina on harvinaista nähdä iloiset kasvot.
Maria ei tiennyt, kuinka hänen olisi käsitettävä junkkarin sanat, jotka
kyllä voivat sisältää salaivaakin, ja hän vastasi avomielisesti:
— Elkää pitäkö minua kevytmielisenä, junkkari. Tiedän kuinka vakavat
ajat ovat, mutta olen juuri ripittänyt itseäni ja huomannut itsessäni
paljon pahaa, mutta myöskin halua parantua.
— Kas vain, kas vain, vastasi Janus. — Olenhan tiennyt että te jo
Delftissä solmisitte ystävyydenliiton klassikoitteni kanssa. "Tunne
itsesi", oli kreikkalaisten ensi ohjesääntö, ja te noudatatte sitä
järkevällä tavalla. Itsensätutkimisen ja jalostumispyrkimyksen alkuna
on aina halu oppia tuntemaan itsensä; ja jos rakkaassa omassa itsessään
huomaa rumentavia tahrapilkkuja ja rohkenee pitää niitä itsessään yhtä
rumina kuin muissa...
— Silloin alkaa aivan itsestään niitä inhota, ja silloin on alkanut
vaeltaa parannuksen tietä.
— Ei, arvoisa rouva, silloin on sitä jo ehtinyt hyvän matkaa.
Pitkällinen vakaa mietiskely saattoi Sokrateen huomaamaan — tiedättekö
mitä?
— Ettei hän tiennyt mitään. Minä sain nopeammin sen vakaumuksen.
— Ja kristitty oppii jo koulussa tietämään sen, sanoi Barbara,
sanoakseen jotakin hänkin. — Kaikki tieto on vajavaa.
— Ja me olemme syntisiä kaikki tyyni, lisäsi Janus. — Sitä on helppo
sanoa, muori kulta, ja helppo sitä on ymmärtääkin, kun tarkastelee
toisia. "_Hän_ on syntinen" on helppo sanoa, mutta "_minä_ olen
syntinen" on vaikeampi saada suustansa. Ja ken hiljaisessa kammiossaan
huutaa sitä tuskissaan, sen mustiin siipiin ilmestyy jo joku valkoinen
enkelinsulka. Suokaa anteeksi! Onpa omituista, kuinka synkän vakavaksi
nykyisin käy kaikki mitä ajattelee ja sanoo. Missä Mars jumala riehuu,
siellä iloiset muusat vaikenevat. Tervehtäkää puolisoanne ja sanokaa
hänelle, että kapteeni Allertsin ruumis on tuotu kaupunkiin ja että
maahanpanijaiset on aiottu pitää huomenna.
Junkkari lausui jäähyväiset, ja käytyään katsomassa hoidokkiansa, joka
voi hyvin ja oli iloisella mielellä, lähetti Maria Adrianin ja Liisan
poimimaan kaupunginmuurin vieressä olevasta puutarhasta kukkia ja
lehviä, joista hän aikoi yhdessä lasten kanssa sitoa seppeleitä tuolle
kelpo vainajalle. Maria itse läksi kapteenin lesken tykö.
Kahdeskolmatta luku.
Vähän ennen päivällistä tuli Maria kotiin. Heidän talonsa edustalle
oli kokoontunut kirjava joukko parrakkaita sotamiehiä. Nämä koettivat
englanninkielellä selittää jotakin kaupunginvahdeille ja kun näkivät
näiden kunnioittavasti tervehtivän Maria rouvaa lähensivät hekin
kättänsä kypäreihinsä.
Maria vastasi ystävällisesti ja meni sisälle avoinna olevasta ovesta,
josta päivänvalo virtaili ulkoeteiseen.
Pietari oli määrännyt ulkona seisoville englantilaisille sotamiehille
asunnot ja neuvoteltuaan uuden päällikön Jan van der Does'in kanssa
ilmoittanut heille, mihin osastoon kukin tulisi kuulumaan. He kai
vielä odottelivat toisia tovereitaan, sillä kun Maria rouva rupesi
nousemaan portaita ylös ja katsahti niitä pitkin, huomasi hän että tuon
kapean käytävän sulki pitkäkasvuinen soturi. Tämä seisoi selin häneen
ja näytteli Liisalle neliskulmaisilla metallilevyillä reunustettua
tummaa samettibarettiansa, johon oli kiinnitetty kaunis vaaleansininen
kamelikurjensulka. Tyttönen näytti olevan hyvissä väleissä soturin
kanssa, sillä hän naureskeli vain iloisesti, vaikka vieras ei suostunut
täyttämään hänen tahtoansa.
Maria pysähtyi, miettien mitä tekisi, mutta kun lapsukainen tempaisi
itsellensä tuon komean lakin ja pani sen kiharoillensa, katsoi hän
velvollisuudeksensa varoittaa häntä ja huudahti nuhtelevasti:
— Mutta, Liisa, eihän tuo ole mikään lasten lelu.
Sotilas käännähti, — hän säpsähti, laski kätensä otsallensa ja jäi
hetkeksi seisomaan paikalleen: sitten kiiruhti hän pitkin harppauksin
portaita alas Marian tykö. Tämä peräytyi hämmästyksissään, mutta vieras
ei suonut hänelle ajatusaikaa, vaan ojensi hänelle molemmat kätensä,
huudahtaen silmät säteilevinä reippaasti ja riemuisasti:
— Maria! Maria neiti! Tekö täällä! Tämäpä vasta on onnenpäivä!
Maria tunsi heti soturin ja ojensi hänelle kätensä epäröimättä,
mutta vähän hämillään. Nuorukaisen siniset silmät tavottelivat hänen
katseitansa, mutta hän loi ne maahan sanoen:
— En minä ole enää neiti, neidistä on tullut rouva.
— Vai rouva! huudahti toinen. — Kuinka arvokkaalta tuo kuuluu! Mutta
olettehan minusta sittenkin sama Maria neitonen. Ette ole hitustakaan
muuttunut. Tuolla tavoin te kumarsitte häissä Delftissä, tuolla
tavoin te kohotitte kättänne, noin te loitte katseenne maahan, — noin
suloisesti te silloinkin punehduitte.
Hän lausui nämät sanat iloisesti ja melkein lapsellisen avomielisesti,
harvinaisen soinnukkaalla äänellä, joka ei voinut olla Mariaa
miellyttämättä, vaikka häntä harmitti upseerin ylen tuttavallinen
käytöstapa. Nopealla liikkeellä kohotti hän päätänsä, katsoi rohkeasti
tuota nuorta, kaunista herraa silmiin ja sanoi arvokkaasti:
— Te näette vain ulkomuodon, junkkari von Dornburg, täällä sisällä on
paljonkin ehtinyt muuttua kolmessa vuodessa.
— Vai junkkari von Dornburg, toisti nuorukainen pudistellen
kiharapäätänsä. — Delftissä nimititte minua vain Yrjö junkkariksi.
Meidän on käynyt varsin eri lailla, arvoisa rouva, varsin eri lailla!
Sillä katsokaas, viikseni ovat kasvaneet joltisiksikin, joskaan eivät
upeiksi, olen käynyt hartevammaksi, aurinko on polttanut ruskeaksi
muinoisen punavalkoisen naamani, — lyhyesti sanoen, ulkomuotoni on
muuttunut suuresti, mutta täällä povessani on kaikki entisellään,
samassa tilassa kuin kolme vuotta sitten.
Maria tunsi veren jälleen kohoavan poskillensa, mutta hän tahtoi estää
sitä ja vastasi nopeasti:
— Ellei kehity, niin taantuu, ja siten olette hukkaan elänyt nuo kolme
vuotta, hyvä herra von Dornburg.
Upseeri katsahti hämmästyneenä Mariaan ja sanoi sitten vakavammin:
— Tuo pilapuheenne on sattuvampaa kuin ehkä luulettekaan. Olin toivonut
tapaavani teitä Delftissä, mutta ruutimme loppui kesken Alfenissa,
ja espanjalaiset ehtinevät siis syntymäkaupunkiinne ennen meitä. Nyt
suosiollinen sattuma suo minun kohdata teitä jo täällä, mutta...
Sallikaa minun puhua avomielisesti!... Mitä toivon ja halajan, sen
näen aina ihka selvästi edessäni, se kajahtelee korvissani, — ja kun
ajattelin sitä hetkeä, jolloin jälleen näkisin teidät, niin uneksuin
että te panisitte molemmat kätenne minun käsiini ettekä tervehtisi
minua pisteliäin sanoin, vaan kysyisitte muinoiselta toveriltanne,
jonka kanssa vietitte monet iloiset hetket entisinä onnellisina
aikoina, — kysyisitte Leonardin parhaalta ystävältä: "Muistatteko vielä
rakasta vainajatamme?" Ja kun olisin sanonut teille: "Muistan, muistan,
en ole koskaan häntä unohtanut", — silloin, niin ajattelin, silloin
teidän lempeä katseenne... Oi, kiitos, kiitos! Nythän nuo rakkaat
silmyet jo kimaltelevat kosteina! Ette ole sittenkään muuttunut niin
täydellisesti kuin luulette, Maria rouva, — ja voitteko nuhdella minua
siitä, että menneet ajat ovat pysyneet muuttumattomina mielessäni?
— En suinkaan, vastasi Maria sydämellisesti. — Ja kun puhutte minulle
tuohon tapaan, niin ilomielin nimitän teitä jälleen Yrjö junkkariksi ja
pyydän teitä luoksemme Leonardin ja minun ystävänäni.
— No niin, sepä hauskaa, huudahti junkkari ihastuneena. — Minulla on
niin paljon kyseltävää, ja mitä itseeni tulee... hyvä Jumala, soisin,
että minulla olisi vähemmän kerrottavaa.
— Oletteko nähnyt puolisoani? kysyi Maria.
— En tunne Leidenissä ketään muita, vastasi junkkari, — kuin oppineen
ja vieraanvaraisen isäntäni ja tämän vedestä ja silloista rikkaan
pienen Venetian dogen.
Yrjö viittasi portaita ylös; Maria punehtui jälleen ja sanoi:
— Pormestari van der Werff on puolisoni.
Junkkari vaikeni hetkeksi. Sitten sanoi hän nopeasti:
— Hän otti minut ystävällisesti vastaan. Entä tuo suloinen keijukainen
tuolla ylhäällä?
— Hänen lapsensa edellisestä avioliitosta, — nyt siis minunkin. Kuinka
tulitte nimittäneeksi häntä keijukaiseksi?
— Koska hän näyttää siltä kuin olisi syntynyt valkoisten kukkasten
keskellä kuutamolla, ja koska aamuruskon vieno hohde, jota keijukaiset
pakenevat, punasi hänen poskensa, kun sain hänet kiinni.
— Häntä on jo ennenkin nimitetty sillä nimellä, sanoi Maria. — Saanko
nyt viedä teidät puolisoni tykö?
— Ei nyt, arvoisa rouva, sillä minun tulee tänään pitää huolta noista
ulkona olevista miehistä, mutta huomenna, jos suvaitsette.
— Kerron teistä miehelleni. Näkemiin, junkkari Yrjö!
Marian tullessa sisään höyrysivät jo vadit ruokapöydässä. Häntä oli
jo odotettu, ja palavissaan nopeasta käynnistä lämpöisessä ilmassa ja
kiihottuneena tapaamastaan noin odottamatta tuon nuoren saksalaisen
aukaisi hän nyt Pietarin työhuoneen oven ja huudahti puolisolleen:
— Suo anteeksi, Tulin viipyneeksi. On jo varsin myöhäistä.
— Olemme kernaasti odottaneet, vastasi Pietari ystävällisesti, tullen
hänen luoksensa. Silloin muisti Maria päätöksensä, ja ensi kerran
avioliittonsa aikana hän painoi miehensä käden huulillensa. Hymyillen
veti Pietari sen pois, suuteli hänen otsaansa ja sanoi sitten:
— On sentään suloista että olet täällä.
— Eikö totta? kysyi Maria, leikillisesti uhaten häntä sormellaan.
— Mutta nyt olemme kaikki saapuvilla ja ruoka odottaa.
— No tulkaa siis, vastasi Maria iloisesti. — Tiedätkös, ketä tapasin
tuolla portaissa?
— Englantilaisia sotilaita.
— Niin kyllä, mutta paitsi niitä junkkari von Dornburgin.
— Hän kävi luonani ilmoittautumassa. Hän on komea, reipas nuorukainen,
kotoisin jostakin Saksan protestanttisista maista.
— Ja Leonardin paras ystävä. Olitko sen unohtanut? Olen varmaankin
kertonut sinulle hänestä. Hän oli vieraanamme Jakoban häissä.
— Aivan niin. Yrjö junkkari. Hän kesytti silloin prinssin
tallimestarille tuon vauhkon raudikon.
— Se oli uhkarohkea koe, sanoi Maria hengähtäen syvään.
— Raudikko on vielä nytkin hyvä juoksija, virkkoi Pietari. — Muistan,
että Leonard luuli junkkarin tempuillansa ja kyvyillänsä vielä
panevan maailman mullin mallin, ja nyt täytyy poika paran pysyä
täällä toimetonna meidän ruokittavanamme. Kuinka hän on joutunut
englantilaisten joukkoon ja tänne sotaan?
— En tiedä; hän sanoi vain kokeneensa paljon.
— Sen kyllä uskon. Hän asuu Vaihettajan majatalossa, mutta ehkä tuolla
sivurakennuksessa olisi pihan puolella sopiva huone hänelle.
— Ei, Pietari, vakuutti Maria innokkaasti. — Siellä ei ole yhtään
huonetta kunnossa.
— No saamme nähdä. Mutta kutsukaamme hänet joka tapauksessa huomenna
päivälliselle, niin hän saa kertoa meille elämänsä vaiheista. Hän
tuntuu olevan kelpo nuorukainen. Hän pyysi, etten jättäisi häntä
joutilaaksi, vaan toimittaisin hänelle tehtävää. Jan van der Does
asettaa hänet kyllä oikealle paikalle, sillä tuo uusi päällikkö osaa
tutkia ihmisten sydämiä.
Barbara sekaantui myöskin puheeseen, Pietari käski, vaikka oli
arkipäivä, oluen asemasta tuoda viiniä, ja mitä ei viikkomääriin ollut
tapahtunut tapahtui nyt: talonisäntä istui aterian jälkeen umpeensa
neljännestunnin pöydässä. Hän kertoi espanjalaisten nopeista marsseista
ja englantilaisten luopioiden surullisesta kohtalosta, — heiltä kun oli
riisuttu aseet, jonka jälkeen heidät osastoittain kuljetettiin pois.
Toiset englantilaiset, joiden joukossa Yrjö junkkari oli ollut, olivat
tehneet uljasta vastarintaa Alfenissa. Eräässä toisessa kiihkeässä
kahakassa väitettiin don Gaytanin, sotapäällikkö Valdezin avustajan ja
parhaan upseerin, kaatuneen. Nyt voivat airuet vielä päästä Delftiin,
mutta seuraavana päivänä, arveli pormestari, sulkisi vihollinen
varmaankin senkin tien. — Kaikesta tästä jutellessaan kääntyi Pietari
Marian puoleen, ellei Barbara nimenomaan kysynyt jotakin, ja kun hän
vihdoin nousi pöydästä, tilasi hän seuraavaksi päiväksi hyvää paistia
vieraan varalta, jonka itse aikoi kutsua päivälliselle. Tuskin oli
hän sulkenut huoneensa oven jälkeensä, kun Liisa kiiruhti Marian luo,
kietoi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi:
— Äiti, eikös Yrjö junkkari ole tuo iso kapteeni, jolla on sininen
sulka ja joka juoksi niin nopeasti portaita alas sinua vastaan?
— Niin on, lapseni.
— Ja hän tulee huomenna päivälliselle! Hän tulee, Adrian!
Pienokainen taputti käsiään ihastuksissaan ja juoksi sitten Barbaran
tykö, huutaen vielä kerran:
— Kuulitko, Barbara täti, hän tulee!
— Sinisine sulkinensa, lisäsi täti.
— Ja hänen kiharansa, hänen kiharansa ovat yhtä pitkät kuin
Assendelftin Klaaran. Saanko tulla mukaan Henriika tädin tykö?
— Ehkä myöhemmin, vastasi Maria. — Menkää nyt, lapset, noutamaan
kukat, ja erottakaa ne lehvistä. Kerttu tuo nuoraa ja lankaa ja sitten
sidotaan seppeleet.