jonka jälkeen juoksi lapsia sekä myös riensi aikuisiakin, ehtiäkseen
raatihuoneelle yhtaikaa hänen kanssansa; mutta kun joukko oli ehtinyt
ohitse, alkoi Maria tehdä seuralaisellensa kysymyksiä, toisen toisensa
jälkeen. Sotamelu, kaukaa kuuluvat laukaukset, kirjavat sotilaspuvut,
joita näkyi kaikkialla tavallisten tummempien porvaripukujen sijasta,
kiihottivat kovin Mariankin mieltä, eikä se, mitä Vilhelmi kertoi,
ollut juuri omansa häntä rauhoittamaan. Espanjalaisten pääjoukko oli
matkalla Haagiin. Leidenin piirittäminen oli alkanut, mutta se tuskin
onnistuisi, sillä englantilaiset apujoukot, joiden piti puolustaa
Valkenburgin lujaa linnoitusta, Alfenin kylää ja Goudan sulkua olivat
varsin luotettavia. Vilhelmi oli omin silmin nähnyt englantilaiset
soturit sekä heidän överstinsä Chesterin ja kapteeninsa Gensfortin, ja
hän kehuskeli heidän muhkeita asepukujansa ja komeata ryhtiänsä.
Asuntonsa edustalla aikoi Maria lausua jäähyväiset taiteilijalle, mutta
tämä pyysi hartaasti päästä heti neidin puheille ja tahtoi tuskin ottaa
uskoaksensa, että hänen täytyisi malttaa mielensä siksi kunnes lääkäri
olisi antanut suostumuksensa.
Aterioidessa kertoi Adrian, joka puheli varsin vapaasti, kun isä ei
ollut pöydässä, kaikenmoisesta mitä oli nähnyt tai kuullut koulussa ja
kadulla, ja äidin vilkkaat kysymykset lisäsivät myöskin suuresti hänen
puheenhaluansa.
Marian mieli oli ylen kiihtynyt. Vapaudenasia, jonka uhriksi rakkaimmat
hänen omaisistansa olivat joutuneet, täytti hänen mielensä hehkuvalla
innostuksella, ja viha maansortajia kohtaan raivosi kiihkeästi hänen
povessansa. Tuo hento, neitseellinen nainen, joka tavallisissa oloissa
ei edes olisi voinut ilmaista tunteitansa äänekkäin tai tarmokkain
sanoin, olisi nyt vaikkapa kiiruhtanut valleille vastustamaan
vihollista miesten kanssa yhdessä — kuten haarlemilainen Kenau
Hasselaer.
Tuon hänen omaistensa puolustaman asian herättämä into saattoi hänet
unohtamaan loukatun ylpeytensä ja kaiken muun, mikä vielä hetki sitten
oli ahdistanut hänen mieltänsä. Uutta elämänhalua hän tunsi mennessään
nyt Henriikan tykö, ja illan tultua istuutui hän lampun ääreen
kirjoittamaan äidillensä, sillä se oli jäänyt häneltä tekemättä sairaan
tultua taloon, ja varsin pian voi yhteys Delftin kanssa olla lopussa.
Kun hän saatuaan kirjeen valmiiksi luki sen, oli hän tyytyväinen siihen
ja itseensä, sillä siinä ilmeni luja luottamus oikean asian voittoon,
ja selvästi ja luontevasti se todisti, että hän oli valmis ilomielin
kestämään pahintakin.
Barbara oli jo lähtenyt levolle, kun Pietari vihdoinkin tuli kotiin.
Hän oli niin väsynyt että tuskin maistoikaan ruokaa, joka oli häntä
odottamassa. Pöydässä istuessaan hän kertoi Marialle samaa mitä tämä
oli kuullut taiteilijalta, ja hän oli lempeä ja ystävällinen, mutta
Marian sydäntä kirveli häntä katsoessa, sillä hänen ulkomuotonsa johti
hänen mieleensä Barbaran huomautuksen tuosta raskaasta taakasta,
jonka Pietari oli ottanut kantaaksensa. Tänään Maria ensi kerran
huomasi syvät rypyt, jotka huolet olivat uurtaneet hänen silmiensä ja
suunsa välille, ja hellän säälin valtaamana hän lähestyi takaapäin
puolisoansa, laski molemmat kätensä hänen poskillensa ja suuteli hänen
otsaansa. Silloin vavahti Pietari hieman, tarttui Marian hentoon
kätöseen niin kiivaasti että hän pelästyi, suuteli sitä ensin ja laski
sen sitten pitkäksi aikaa silmillensä.
Vihdoin hän nousi, läksi edeltäpäin makuuhuoneeseen, toivotti
vaimollensa sydämellisesti hyvää yötä ja meni nukkumaan. Kun Mariakin
paneutui levolle, hengitti hän jo raskaasti. Kova väsymys oli äkkiä
vallannut hänet. Levottomasti nukkuivat he kumpikin, ja Maria kuuli
aina herätessänsä puolisonsa huokailevan ja valittavan. Hän ei
liikahtanutkaan, ettei häiritsisi unta, joka oli Pietarille niin
tarpeellinen, ja kahdesti pidätti hän henkeänsäkin, sillä Pietari
puheli itseksensä. Ensin valitti hän hiljaa: — Raskasta, liian
raskasta, — sitten: — Jospa tämän vain kestäisin!
Kun Maria heräsi seuraavana aamuna, oli Pietari jo lähtenyt
raatihuoneelle. Päivällisen aikaan hän palasi kotiin ja kertoi, että
espanjalaiset olivat valloittaneet Haagin ja että siellä katalat
kuninkaanpuoluelaiset olivat ottaneet heidät riemulla vastaan. Mutta
kunnon ihmiset olivat onneksi ehtineet geusien mukana paeta Delftiin,
sillä kelpo Nikolas Ruichhaver oli jonkun aikaa viivyttänyt vihollista
Geestburgissa. Länteen päin oli vielä tie avoinna, ja uusilla
valleilla varustettu, englantilaisille uskottu Valkenburg ei ollut
helposti valloitettavissa. Idässä oli Alfenissa toisia englantilaisia
apujoukkoja ahdistamassa espanjalaisia takaapäin.
Pormestari kertoi kaiken tämän itsestään, mutta ei hänen puheensa nyt
sujunut niin luontevasti kuin miesten kanssa keskustellessa. Tuon
tuostakin hän katsoi lautaseensa ja pysähtyi hakien sanoja. Hänestä
näytti tuntuvan väkinäiseltä puhua naisten, palvelusväen ja lasten
kuullen noista asioista, joista oli tottunut keskustelemaan vain
vertaistensa kanssa. Maria kuunteli tarkkaavasti, mutta vaatimattomasti
hilliten itseänsä hän vain ystävällisillä katseilla ja osanottoa
ilmaisevilla huudahduksilla kehotti puolisoansa jatkamaan, jota vastoin
Barbara rohkeasti teki kysymyksen toisensa jälkeen.
Aterian lähestyessä loppuansa tuli Warmondin junkkari äkkiä huoneeseen
ja pyysi että pormestari heti seuraisi häntä, sillä översti Chester
oli, muassaan osa englantilaisia apujoukkoja, valkoisella portilla ja
halusi päästä kaupunkiin.
Tämän kuullessaan iski Pietari suuttuneena oluttuopin pöytään, hypähti
seisoalleen ja läksi huoneesta junkkarin edellä.
Myöhemmin iltapäivällä saapui van der Werffin taloon joukko
naisvieraita. He tulivat keskustelemaan Barbara rouvan kanssa siitä,
mitä valkoisella portilla tapahtui. Pormestari van Swietenin vaimo oli
kuullut puolisoltansa, että englantilaiset vastarintaa tekemättä olivat
heti espanjalaisten saapuessa luovuttaneet heille lujasti linnoitetun
Valkenburgin ja lähteneet pakoon. Vihollinen oli tullut Haarlemista
hietasärkkien poikki Nordwykin kautta, ja englantilaisten olisi ollut
helppo pitää puoliansa.
— Jopa niistä olikin apua, noista apujoukoista! huudahti Barbara
suuttuneena. — Elisabet kuningatar pitää miehet saarellaan ja lähettää
meille akat.
— Ja kumminkin ne ovat oikeita jättiläisiä ja niillä on varsin komea
ryhti, sanoi raatimies Heemskerkin vaimo. — Niillä on korkeat saappaat,
hienot nahkakölterit, kirjavat töyhdöt kypäreissä ja lakeissa, suuret,
väljät pantsarit ja keihäät, joilla helposti voisi pistää yhdellä
kertaa puoli tusinaa kuoliaaksi, — ja tuo kaikki kuin uutta vain.
— He eivät varmaankaan tahtoneet niitä tahrata, siksi he niin
pian toimittivat ne turvapaikkaan — nuo kunnottomat pelkurit,
huudahti kirkonhoitaja de Haes'in vaimo, joka oli tunnettu ylen
teräväkieliseksi. — Te näytätte tarkastaneen niitä läheltä, Margareeta
rouva.
— Tuulimyllystä tuolta portilta, vastasi toinen. — Airut pysähtyi
sillalle, joka oli aivan meidän allamme. Pulska mies hän oli, komealla
ratsulla. Torventoitottaja oli myöskin ratsain, ja hänellä oli torven
ympärillä suuri samettiverho, joka oli kirjailtu täyteen kultalankoja
ja helmiä. He anoivat että portti avattaisiin, mutta kiinni se vain
pysyi.
— Oikein, oikein! huudahti rouva Heemskerk. — Mutta prinssin lähetti,
tuo Bronkhorst, minusta käy kummaksi. Ei hän meistä liioin välitä, kun
vain kuningatar ei suutu ja lakkaa antamasta apua. Hän tahtoisi olla
Chesterille mieliksi ja päästää hänet kaupunkiin, niin olen kuullut.
— Niin hän tahtoisi, virkkoi kaupunginsihteeri van Houtin vaimo. —
Mutta teidän puolisonne, Maria rouva, ja minun mieheni — tapasin
häntä juuri tänne tullessani — tekevät voitavansa sen estämiseksi.
Molemmat Nordwykin herrat ovat samaa mieltä kuin he, joten komisario
mielipiteinensä ehkä jää vähemmistöön.
— Suokoon Jumala että niin kävisi, huudahti taiteilija Vilhelmin äiti
tarmokkaaseen tapaansa. — Huomenna tai ylihuomenna olemme saarroksissa,
niin ettei kissakaan enää pääse luikahtamaan kaupungista; ja mieheni
sanoo että meidän tulisi alusta pitäen säästää ruokavarojamme.
— Puolituhatta syömäriä lisäksi kaupunkiin nielemään lapsiltamme
ruokapalat, — sitä vailla! huudahti rouva de Haes heittäytyen tuoliin
että se rasahti ja lyöden polveensa.
— Ja ne ovat englantilaisia, arvoisa serkku, englantilaisia, keskeytti
veronkantajan vaimo Margareeta rouvaa. — Ne eivät syö, vaan ne ahmivat!
Eihän meikäläisiltäkään puutu ruokahalua, mutta Nordwykin herra —
tarkoitan nuorempaa, joka kävi prinssin lähettinä kuningattaren tykönä,
— kertoi Vilhelmilleni mistä kaikesta tuollainen englantilainen ahma
kykenee tekemään lopun. Ne pureksivat naudanlihaa kuin juustoa vain, ja
meidän oluemme on kuin astiavettä heidän tumman mallasjuomansa rinnalla.
— Tuo kaikki vielä olisi siedettävissä, sanoi Barbara, — kun ne
vain olisivat rohkeita sotureita. Meneekö satakunta nautaa enemmän
vai vähemmän, siitä ei toki niin paljoa riippune, ja kyllä puute
paastoamaan opettaa. Mutta noiden käpälämäkeläisten takia en uhraisi
edes ainoatakaan Adrianimme harmaista kaniineista.
— Ei kannattaisikaan, sanoi rouva de Haes. — Nyt menen kotiin, ja
jos saan mieheni käsiini, niin hän saa kuulla, mitä kunnon ihmiset
ajattelevat englantilaisista.
— Tyyntykää, serkku, tyyntykää, sanoi nyt pormestari van Swietenin
rouva, joka tähän saakka mitään puhumatta oli leikitellyt kissan
kanssa. — Uskokaa pois, on oikeastaan aivan yhdentekevää laskemmeko
nuo apujoukot kaupunkiin vai emme, sillä ennenkuin karviaismarjat
ovat kypsyneet meidän puutarhassamme on vastarinta lopussa — joka
tapauksessa.
Maria, joka tarjoeli leivoksia ja maustettua viiniä, laski tämän
kuullessaan tarjottimen pöydälle kysyen:
— Niinkö soisitte käyvän, rouva Matilda?
— Niin, vastasi tämä tarmokkaasti, — enkä minä yksin, vaan monet muut
järkevät ihmiset. Ylivoimaa ei ole mahdollista vastustaa, ja kuta
pikemmin anomme kuninkaalta armoa, sitä varmemmin sitä suodaan meille.
Toiset naiset kuuntelivat sanatonna tuon rohkean Matildan puhetta,
mutta Maria meni häntä lähemmäksi ja vastasi kiivaasti:
— Ken niin puhuu, se menköön heti espanjalaisten puolelle, sillä hän
toivoo häväistystä kaupungillemme ja maallemme, hän...
Matilda keskeytti Mariaa väkinäisellä naurulla ja huudahti:
— Rikkiviisas rouvaseni, aiotteko antaa neuvoja kokeneille naisille?
Onko mointa ennen kuultu, että vieraita tuolla tavoin hätyytellään?
— Olkoonpa kuultu tai ei, vastasi toinen. — Minä en suvaitse talossani
tuollaisia puheita, ja vaikka ne kuulisin oman sisareni suusta, niin
sanoisin hänelle: "Mene tyköäni, et kuulu enää ystäviini!"
Marian ääni vavahteli ja ojennetuin käsivarsin hän viittasi oveen.
Matilda rouva koetti tointua, mutta ei saanut huoneesta poistuessaan
sanotuksi muuta kuin: — Ei hätää — ei hätää — teidän ei tarvitse enää
nähdä minua.
Barbara meni saattamaan tuota loukkaantunutta rouvaa. Huoneeseen
jääneet vieraat loivat hämillään katseensa maahan, mutta Vilhelmin äiti
huudahti:
— Oikein, rouvaseni, oikein!
Kaupunginsihteerin ystävällinen vaimo kietoi käsivartensa Marian
ympärille, suuteli hänen otsaansa ja kuiskasi hänelle:
— Kääntykää toisaanne ja pyyhkikää pois kyynelenne!
Yhdeskolmatta luku.
Oli kerran vanki, jonka julmat kiduttajat heittivät taidokkaasti
rakennettuun tyrmään. Sen seinät siirtyivät päivä päivältä likemmäksi
toisiansa, uhaten ihmisparkaa yhä lähemmältä, niin että hän epätoivosta
heitti henkensä ja vankilasta tuli hänen ruumisarkkunsa. Samalla
tavoin siirtyi espanjalaisten sotajoukkojen muodostama rauta-aita
yhä lähemmäksi Leidenin ympärille, ja jos onnistui tehdä loppu uhrin
vastarinnasta, niin tätä uhkasi vielä julmempi ja säälimättömämpi
kohtalo kuin tuon vanki raukan. Kehä, jonka Filip kuninkaan
sotapäällikkö Valdez ja tämän taitava alapäällikkö don Ayala olivat
muodostaneet kaupungin ympärille vähemmässä kuin kahdessa päivässä,
oli jo melkein umpinainen, huolellisesti varustettu Valkenburgin
linnoitus oli vihollisen hallussa, ja lisäksi oli piiritys alkanut
paljoa aikaisemmin ja paljoa suuremmalla voimalla kuin pelokkaimmatkaan
kaupungin asukkaista olivat otaksuneet tapahtuvaksi. Leidenillä
oli odotettavissa, jos se joutui vihollisen käsiin, että sen talot
ryöstettäisiin tyhjiksi ja poltettaisiin, miehet menettäisivät henkensä
ja naiset kunniansa, — siitä oli takeena muiden valloitettujen
kaupunkien kohtalo ja espanjalaisten luonne.
Ken olisi näinä päivinä voinut kuvailla mielessänsä tuon toimeliaan
kaupungin suojelushengetärtä muunlaiseksi kuin synkkäotsaiseksi ja
haikeakatseiseksi, — ja kumminkin oli tänään valkoisella portilla elämä
niin vilkasta kuin olisi vietetty kevätjuhlaa esittämällä komeata
näytelmää. Kaikkialla pitkin valleja aina Katariinantornille saakka
seisoi ahtaalle tungettuina miehiä, naisia ja lapsia. Nuo vanhat
muurit muistuttivat katselijainpenkkejä ylen täydessä sirkuksessa,
ja aina kaupunkiin saakka kuului monilukuisen, uteliaan ihmisjoukon
aikaansaamaa surinaa.
Kohtalo on niin armelias, että se suo ihmiselle kyvyn iloita
auringonsäteistä, jotka välähtävät esiin kesken hirmuista rajuilmaa,
ja siten unhottivat kisällit ja oppipojat, naiset ja lapset tuolla
ylhäällä seistessänsä uhkaavan vaaran ja iloitsivat katsellessaan
komeapukuisia englantilaisia sotamiehiä, jotka silmäilivät ylös heihin
ja viittailivat ja hymyilivät veitikkamaisesti nuorille naisille —
näyttäen kumminkin hieman levottomilta odottaessaan portin takana
jatkuvan neuvottelun lopputulosta.
Nyt aukeni portti: siitä tuli ulos komisario van Bronkhorst, van
der Werff, kaupunginsihteeri van Hout ja muutamia muita kaupungin
johtavista miehistä, jotka kaikki saattoivat englantilaista överstiä
ja tämän torvenpuhaltajaa sillalle saakka. Översti näytti olevan kovin
kiihkoissaan ja iski kättänsä moneen kertaan miekkansa kultakahvaan,
leideniläiset herrat keskustelivat hänen kanssansa ja lausuivat
sitten syvään kumartaen hänelle jäähyväiset, — hän puolestaan vastasi
vain kopealla kädenliikkeellä. Kaupunkilaiset palasivat takaisin,
portti vetäistiin kiinni, vanha lukko kitisi, raudoitetut telkimet
laskeutuivat alustoilleen, nostosillalta kuului kauas ketjujen kalinaa,
— ja kokoontunut ihmisjoukko tiesi nyt että englantilaisilta oli
kielletty pääsö kaupunkiin.
Kuului äänekkäitä hurraahuutoja, joihin myöskin sekaantui kiivaita
paheksumisen ilmaisuja. — Oranialainen eläköön! huusivat pojat,
joiden joukossa myöskin oli Adrian ja Allerts vainajan poikanen,
naiset liehuttivat liinojaan ja kaikkein katseet olivat kiintyneet
englantilaisiin. Nyt kajahti äänekäs torventoitotus, upseerit
karauttivat ratsuillaan överstin luo, — seurasi lyhyt neuvottelu,
jota muutamat näyttivät häiritsevän kiihkeillä puheilla, — sitten
puhallettiin lähtömerkki. Sotamiehet kiiruhtivat nyt kilvan mikä
puolelle, mikä toiselle, ja moni heistä ilmaisi nyrkinpuinnilla vihansa
kaupunkia kohtaan. Sitten he tarttuivat keihäisiinsä ja musketteihinsa,
ja rumpujen ja torvien päristessä alkoi sekasorto selvitä. Kukin
asettui riviinsä, rivit muodostuivat osastoiksi, kirjavat liput
käärittiin tangoilta ja alkoivat liehua iltatuulessa, ja äänekästen
hurraahuutojen kaikuessa kulki joukko Reiniä pitkin lounaaseen päin,
missä espanjalaisten etuvartiot olivat.
Leidenin poikaset yhtyivät tarmolla englantilaisten hurraahuutoihin.
Allertsin poika oli myöskin alkanut hurrata muiden mukana, mutta kun
hän näki kookkaan kapteenin ylpeästi vaeltavan joukkonsa etunenässä,
tukahtui hänen äänensä, ja kätkien kasvot käsiinsä hän juoksi kotiin
äitinsä luokse.
Toiset pojat eivät huomanneet häntä, sillä auringonsäteet heijastuivat
niin häikäisevästi sotilasten pantsareista ja kypäreistä, keihäistä
ja miekoista, torventoitotus kuului niin reippaalta, upseerien
ratsut keikistelivät niin hilpeästi, ja kirjavat töyhdöt ja liput ja
hehkuvista luntuista kohoavat savupilvet hohtivat laskevan auringon
punassa niin komeavärisinä, että silmät ja korvat kuin tenhottuina
tarkkasivat tuota kaikkea. — Mutta pian kiintyi katselijain huomio
erääseen uuteen seikkaan.
Kuusineljättä englantilaista, niiden joukossa muutamia upseereja,
jäi toisista jäljelle ja lähestyi porttia. Jälleen kitisi lukko ja
ketjut kalisivat. Tuo pieni joukko päästettiin sisään, ja kaupungin
pohjoispäässä, siinä, missä talot alkoivat, lausuivat herra van
Bronkhorst ja pormestari heille tervetulijaiset.
Valleilla seisojat olivat kaikki luulleet saavansa nähdä poistuvien
englantilaisten joutuvan kahakkaan espanjalaisten kanssa. Mutta
he erehtyivät. Ennenkuin englantilaiset olivat tulleet vihollisen
läheisyyteen nähtiin lunttuja heitettävän ilmaan, liput laskeutuivat
— ja kun uteliaat yön tullessa hajaantuivat, tiesivät he, että
englantilaiset olivat pettäneet vapaudenasian ja menneet espanjalaisten
puolelle. Nuo kaupunkiin päästetyt kuusineljättä miestä olivat ainoat,
jotka kieltäytyivät ottamasta osaa tuohon petokseen. Kaupunginsihteeri
sai toimeksensa hankkia asunnon kapteeni Cromwellille ja noille
toisille englantilaisille. Van der Werff palasi kotiin herra van
Bronkhorstin seurassa. He puhelivat hiljaa, mutta kiivaasti. Komisario
vakuutti prinssin vihastuvan siitä, että englantilaisilta oli kielletty
pääsö kaupunkiin, sillä hän piti, syystä kyllä, ylen tärkeänä sitä
seikkaa että Elisabet kuningatar suosi vapaudenasiaa, — jota asiaa
pormestari ystävineen tänään oli vahingoittanut aika lailla. Van der
Werff ei myöntänyt tätä, sillä pääasia oli, että Leiden ei antautuisi.
Jos tämä kaupunki joutuisi vihollisen käsiin, olisivat myöskin Delft,
Gouda ja Rotterdam hukassa, ja turhaa olisi sitten enää koettaa
taistella Hollannin vapauden puolesta. Viisisataa aimo syömäriä olisi
ennen aikojaan tehnyt lopun kaupungin niukoista ruokavaroista. Olihan
koetettu esittää asia englantilaisille mitä kohteliaimmalla tavalla,
olihan heitä myöskin kehotettu asettumaan leiriin vallien viereen,
kaupungin tykkien suojaan.
Kun nuo kaksi miestä erosivat, ei kumpikaan ollut luopunut
mielipiteestään, mutta horjumaton oli kummankin vakuutus vastustajan
aikeiden vilpittömyydestä.
Erotessa sanoi Pietari:
— Kaupunginsihteerin pitää kirjoittaa prinssille ja esittää selvällä
ja vakuuttavalla tavallansa menettelymme syyt, ja hänen ylhäisyytensä
varmaankin lopuksi sen hyväksyy. Siihen voitte luottaa.
— Toivokaamme että niin käy, vastasi komisario, — mutta on muistettava,
että piakkoin olemme kuin vangit suljetut näiden muurien sisälle ja
että ehkä jo ylihuomenna on mahdotonta lähettää sanansaattajaa prinssin
tykö.
— Kaupunginsihteeri on nopsa kynämies.
— Ja antakaa aamulla varhain kuuluttaa, että kehotamme naisia,
vanhuksia ja lapsia, lyhyesti sanoen kaikkia, jotka vain kuluttavat
ruokavaroja eivätkä voi ottaa osaa kaupungin puolustamiseen, lähtemään
täältä. He voivat vaaratta lähteä Delftiin, sillä sinne on vielä tie
avoinna.
— Hyvä, sanoi Pietari. — Muutoin kuuluu joukko naisia lähteneen jo
tänään.
— Se on oikein, huudahti komisario. — Mehän olemme heikolla aluksella
myrskyssä tuuliajolla. Jos minulla olisi täällä tytär, niin kyllä
tietäisin mitä tekisin. Näkemiin, herra! Millähän kannalla lienevät
asiat Alfenissa! Sieltä ei kuulu enää laukauksia.
— Pimeys lienee keskeyttänyt taistelun.
— Toivokaamme siis että huomenna kaikki käy hyvin ja joskin nuo joukot
tuolla sortuisivat, niin me täällä pysymme horjumattomina ja lujina.
— Pysymme lujina loppuun saakka, vastasi Pietari tarmokkaasti.
— Loppuun saakka, — ja Jumala suokoon että se olisi onnellinen.
— Amen, huudahti Pietari, puristi komisarion kättä ja läksi jatkamaan
matkaansa kotiin päin. Portailla tuli häntä vastaan Barbara. Tämä aikoi
kutsua Mariaa, joka oli neidin tykönä, mutta Pietari ei sallinut hänen
sitä tehdä.
Pitkän aikaa hän kulki edes takaisin mietteisiin vaipuneena, ja hänen
huulensa vavahtelivat niin tuskallisesti kuin hän olisi kärsinyt kovaa
kipua. Kun hän hetken kuluttua kuuli vaimonsa äänen ruokasalista,
hillitsi hän tarmokkaasti mieltänsä, lähestyi ovea ja avasi sen
hitaasti.
— Sinä olet jo kotona! Ja minä istun täällä rauhassa kehräämässä!
huudahti Maria hämmästyneenä.
— Olen, lapseni. Tee hyvin ja tule luokseni, minulla olisi sinulle
sanottavaa.
— Jumalan tähden, Pietari, mitä on tapahtunut? Kuinka oudolta äänesi
kuuluu ja kuinka kalpealta näytät!
— En ole sairas, mutta asemamme käy arveluttavaksi — ylen
arveluttavaksi, Maria.
— On siis totta että viholliset...
— Ne ovat saavuttaneet eilen ja tänään paljon etuja, mutta tee hyvin ja
elä keskeytä minua nyt, jos rakastat minua, sillä se, mitä minun nyt
täytyy sanoa sinulle, ei ole helppo sanoa, — vaikea, ylen vaikea on
saada se lausutuksi. Mistä oikein alkaisin? Kuinka esittäisin sen, että
ymmärtäisit minua! Katsos, lapseni, otin sinut luokseni lämpöisestä
pesästä; vähän oli meillä sinulle tarjottavaa ja sinä odotitkin varmaan
enempää. Tiedän ettet ole ollut tyytyväinen.
— Mutta sinun olisi niin helppo tyydyttää minua.
— Sinä erehdyt, Maria. Näinä kovina aikoina on minun kokonaan
antauduttava tuolle yhdelle asialle; mikä sen lisäksi ja sen ohella
kiinnittää ajatuksiani, se on pahasta. Mutta nyt juuri eräs seikka
lamauttaa rohkeuttani ja tarmoani, nimittäin huoli sinun kohtalostasi.
Ken tietää mitä on odotettavissa, ja siksi täytyy minun sanoa se,
täytyy laskea sydämeni kidutuslavalle ja lausua sinulle toivomus...
Toivomus? Oi, laupias taivas, eikö ole muuta nimitystä sille mitä
tarkoitan!
— Puhu, Pietari, puhu, eläkä kiduta minua! huudahti Maria luoden
tuskaisen katseen puolisoonsa. Mikään vähäpätöinen seikka ei voinut
olla tuo, joka sai tämän selväjärkisen ja tarmokkaan miehen puhumaan
noin kierrätellen.
Pormestari hillitsi mieltänsä ja alkoi jälleen puhua:
— Olet oikeassa, ei vitkastelu auta, sanottava se kumminkin on. Me
olemme päättäneet tänään raatihuoneella kehottaa naisia lähtemään
kaupungista. Delftiin vievät tiet ovat nyt vielä käytettävinämme, mutta
eivät ehkä enää ylihuomenna, ja sitten... mitä sitten tapahtuu, — kuka
sen tietää? Ellei tule apua ja ruokavarat ovat lopussa, ei meillä ole
muuta neuvoa kuin avata portit viholliselle, ja sitten, Maria, kuvaile
mielessäsi, mitä sitten tapahtuu! Rein ja kanavat punertuvat niihin
virtaavasta verestä, ja niissä kuvastuu tulipalo, jonka vertaista ei
ole ennen nähty. Voi miehiä — ja voi naisia, joihin vihollisten raivo
kohdistuu! Ja voi sinua, sinua, sen miehen vaimoa, joka on taivuttanut
tuhansia luopumaan Filip kuninkaasta, sen maanpakoon tuomitun puolisoa,
joka on täällä johtanut vastarintaa.
Viime sanat kuullessaan loi Maria suuret silmänsä avo auki ja keskeytti
puolisoansa kysyen:
— Onko tarkoituksesi koetella rohkeuttani?
— Ei, Maria, minä tiedän, että sinä pysyisit uskollisena loppuun saakka
ja kärsisit kuoleman yhtä uljaasti kuin sisaresikin, mutta minä,
minä en voi kestää ajatusta, että sinä joutuisit noiden murhamiesten
kirottuihin käsiin. Kohtalosi täyttää mieleni levottomuudella,
kalvavalla levottomuudella, joka ratkaisevana hetkenä on lamauttava
tarmoni, ja siksi minun täytyy sanoa...
Maria oli tähän saakka vaieten kuunnellut puolisoansa; nyt hän tiesi,
mitä tämä tarkoitti. Hän meni lähemmäksi häntä ja keskeytti häntä
huudahtaen lujasti ja tarmokkaasti:
— Jo riittää, jo riittää, kuuletko! En kärsi kuulla enää sanaakaan!
— Maria!
— Vaiti. Nyt on minun vuoroni puhua. Vapautuaksesi _levottomuudesta_
tahdot lähettää puolisosi pois talostasi; pelkäät levottomuuden
lamauttavan tarmosi. Mutta luuletko sitten _kaipauksen_ sitä
vahvistavan? Jos minua rakastat, et voi olla sitä tuntematta...
— Josko sinua rakastan, Maria?