he olivat esiintyneet, oli poissa, ja räyhäävät miehet ja naiset
levittelivät suuria palttinakappaleita, laittoivat myttyjä ja kytkivät
kiroten yhteen hevosia. Tulisoihtujen synkässä valossa, joka sekaantui
kuun valoon, näki hän suureen nelipyöräiseen vaunuun vievillä kapeilla
portailla pienen yksinkertaisesti puetun tytön itkevän katkerasti.
Voiko tämä olla tuo ruusunhohteinen enkeli, joka liidellessään
lumivalkoisella pikku ratsullaan oli Adrianista ollut kuin autuaallinen
olento toisesta, ihanammasta maailmasta? Nyt nosti toraileva vanha
vaimo lapsen vaunuun, mutta Adrian seurasi eteenpäin tunkevaa
ihmisjoukkoa ja näki tohtori Morpurgon ratsastavan kärryjensä vieressä
kurjalla hevoskonilla, ei enää puettuna purppuraviittaan, vaan tummaan
pukuun. Neekeri kiiruhti kiukuissaan ajopelien eteen valjastettua
muulia, jota vastoin herra ei näyttänyt menettäneen tavallista
mielentyyneyttään. Hänen kauppatavaransa eivät olleet kallisarvoisia,
eikä espanjalaisilla ollut syytä viedä häneltä päätä eikä kieltä,
joiden avulla hän ansaitsi enemmän kuin tarvitsi.
Seuraten häntä tuli Adrian leveälle kadulle, jossa oli pitkä rivi
kauppakojuja, ja siellä hän näki monenmoista, mikä teki lopun hänen
uhkamielisyydestään ja saattoi hänet vähitellen käsittämään, että
nyt oli kysymyksessä vakavia, arveluttavia seikkoja. Häntä oli
naurattanut nähdessään, kuinka piparkakkukauppias ja lankakauppias
kävivät käsikähmään, kun olivat pelästyksissään heittäneet
tavarakäärynsä sekaisin toistensa avoimiin laatikkoihin eivätkä enää
saaneet niitä erotetuiksi. Mutta hän sääli sydämestänsä delftiläistä
kaupustelijatarta, joka kadun kulmassa oli myyskennellyt saviastioita;
Goudasta tulevat, suurilla tavarapakoilla kuormitetut rattaat olivat
näet sysänneet kumoon hänen kevykäisen kojunsa, ja nyt seisoi vaimo
parka vaikeroiden särkyneitten tavaroittensa ääressä, joita myymällä
oli elättänyt itsensä ja lapsensa, mutta kuormankuljettaja, hänestä
välittämättä, kiirehti vain hevosiansa ruoskanläimäyksillä. Surkeasti
parkui vanhemmistaan eksynyt pieni tyttö, jota armelias porvarivaimo
veti mukaansa. Eräs nuorallatanssija juoksi sinne tänne käsiään
väännellen ja hakien suojelusvahtia; häneltä oli tungoksessa varas
vienyt läkkirasian, joka sisälsi hänen kokoamansa lantit. Muudan
suutari heitteli sikin sokin ratsassaappaita ja naisten tohveleita
puiseen, hamppunuorakantimilla varusteltuun arkkuun, sillä välin kuin
hänen vaimonsa, auttamatta häntä ollenkaan, vain reviskeli hiuksiansa
ja huusi: — Johan sen sanoin, sinä pöllöpää, sä narri, sä tyhmyri,! Nyt
ne tulevat ja vievät meiltä kaikki!
Kadun päässä, joka vei Assendelftin talon ohitse Neitsyensillalle,
olivat useat korkeiksi kuormitetut vankkurit ajautuneet vastakkain, ja
hädissään alkoivat ajurit, sen sijaan että olisivat laskeutuneet maahan
toimittaaksensa apua, läimäytellä toisiansa. Iskut kohtasivat myöskin
kuormilla istuvia vaimoja ja lapsia. Kauas kajahtelivat valitushuudot,
mutta pian ne eivät enää päässeet kuulumaan, sillä toisessa päässä
katua oli kesytetty karhu riistäytynyt irti ja ajanut pakosalle kaikki
läheisyydessä olijat. Kirkuen ja ulisten syöksyivät pelästyneet ihmiset
katua pitkin; heihin yhtyi toisia, jotka eivät edes tienneet, mikä oli
hätänä, vaan otaksuivat, kuten luonnollista oli, vihollisen olevan
kintereillä ja parkuivat: — Espanjalaiset! Espanjalaiset! — Mikä
vain sattui tuon epätoivoisen joukkion tielle, se tallattiin maahan.
Erään seulakauppiaan lapsukainen oli jäänyt ihmisten jalkoihin isänsä
kumoonkaadettujen ratasten viereen, aivan lähellä Adriania, joka oli
asettunut muutaman talon ovikäytävään. Mutta poika ei voinut auttaa
pienokaista, sillä hänet tungettiin piilopaikkaansa, ja pian hänen
tarkkaavaisuutensa kääntyi toisaanne, kun Janus Dousa ilmestyi ratsain.
Tämä kiiruhti tuota hätääntynyttä ihmisjoukkoa vastaan. Kuullessaan
huudon: — Espanjalaiset! — Espanjalaiset! — huusi hän kauas kuuluvalla
äänellä: — Tyyntykää, tyyntykää, hyvät ihmiset! Vihollinen ei ole vielä
tullut! Reinille! Reinille! Siellä on laivoja kaikille ulkolaisille!
Reinille! Espanjalaiset _eivät_ ole täällä, kuuletteko, _eivät_ ole!
Junkkari pysähtyi juuri Adrianin eteen, sillä hänen ratsunsa ei päässyt
eteenpäin, vaan seisoi paikallaan korskuen ja vavisten. Aatelismiehen
varoitus ei ollut juuri suureksi hyödyksi, ja vasta kun monet sadat
olivat kiiruhtaneet hänen ohitsensa, alkoi joukko vähetä. Karhun,
joka oli ajanut heidät pakoon, olivat erään juomanpanijan rengit jo
aikoja sitten ottaneet kiinni ja vieneet omistajalle. — Nyt näki Adrian
kaupunginvahtien saapuvan hänen isänsä johtamina, ja hän seurasi heitä
kenenkään huomaamatta Reinin etelärannalla olevalle halkotorille.
Siellä hän näki toisenlaista sekasortoa, sillä sinne oli kiiruhtanut
joukko kaupustelijoita, pelastaaksensa tavaransa laivoihin. Miehiä ja
naisia tunki kääryjen ja kauppatavaroiden ohitse, joita työnnettiin
kapeita rautaportaita myöten laivoihin. Muudan nainen ja lapsi sekä
erään nuoranpunojan rattaat olivat ahdingossa suistuneet veteen, ja
siitä syntyi kamala hälinä. Mutta pormestari saapui heti paikalle,
johti hukkuvien pelastamista ja koetti sitten kaikin voimin saada
järjestystä aikaan. Kaupunginvahdit saivat tehtäväkseen pitää huolta,
että kukin joutui siihen laivaan, mikä meni hänen kotipaikkaansa;
kuhunkin laivaan pantiin kaksi rantaporrasta, toinen ihmisiä, toinen
tavaroita varten. Oikeudenpalvelijat ilmoittivat, että — kuten
muutoinkin hälytyskellojen soidessa — kaupunkilaisten oli mentävä
kotiin ja suuren sakon uhalla pysyttävä poissa kadulta. Kaikki
kaupunginportit avattiin poisrientäviä rattaita varten, ainoastaan
Hoogewoortin portista, joka vei Leiderdorpiin, oli pääsö kielletty.
Niinpä siis kadut vähitellen tyhjenivät, ihmisjoukot liikkuivat
järjestyksessä, ja kun Adrian aamuhämärissä läksi kotiinsa päin, ei
liike kaduilla ollut enää paljoakaan vilkkaampi kuin muina öinä.
Äiti ja Barbara olivat olleet huolissaan hänen tähtensä, mutta hän
kertoeli heille isästä, kuinka omin silmin oli nähnyt tämän tekevän
lopun tuosta sekamelskeestä.
Hänen puhuessaan kuului kaukaa musketinlaukauksia, ja nämä saattoivat
poikasen sellaiseen kiihkoon, että hän tahtoi jälleen lähteä ulos;
mutta äiti ei laskenut häntä, ja hänen täytyi tyytyä nousemaan ylös
kammioonsa. Mutta hän ei mennyt levolle, vaan kiiruhti ylimmällä
vinnillä rakennuksen päädyssä olevalle luukulle, josta nahkakääryt
tavallisesti toimitettiin vinnille, ja katseli sieltä itäänpäin, josta
yhä vain kuului laukauksia. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin aamuruskoa
ja keveitä savupilviä, jotka ruusunhohteisina kiemurrellen kohosivat
korkeuteen. Kun ei alkanut näkyä mitään erityistä, menivät hänen
silmänsä umpeen, ja hän nukahti pian avonaisen luukun viereen ja uneksi
verisestä tappelusta ja englantilaisista ratsastajista.
Hän nukkui niin sikeästi ettei herännyt kärryjen ratinasta, joka kuului
alhaalta hiljaisesta pihasta. Sinne ajoi näet läheisistä kaupungeista
olevia kaupustelijoita, jotka mieluummin jättivät kauppatavaransa
vihollisen uhkaamaan kaupunkiin kuin läksivät niitä kuljettamaan
lähenevää espanjalaisjoukkoa vastaan. Pietari herra oli luvannut
muutamille heistä, että he saisivat jättää kuormansa hänen huostaansa.
Rattaat ajettiin kartanolle takapihan kautta, jossa työhuoneet olivat,
ja ne tavarat, joita kosteus voisi haitata, piti päivän kuluessa
kuljetettaman hänen talonsa tilavalle vinnille.
Maria oli mennyt keskiyöllä Henriikan tykö rauhoittaaksensa häntä,
mutta potilas näytti olevan aivan levollinen, ja kun hän kuuli
espanjalaisten lähenevän, säihkyivät hänen silmänsä ilosta. Maria
huomasi sen ja kääntyi pois vieraastaan; vaivoin sai hän pidätetyksi
kiivaat sanat, jotka tahtoivat tunkea hänen huulillensa, ja
toivotettuansa hyvää yötä läksi hän huoneesta.
Henriika katsoi miettiväisenä hänen jälkeensä ja nousi sitten
istualleen, sillä nukkumista ei varmaankaan tänä yönä käynyt
ajatteleminenkaan. Hälytyksestä, joka kuului Pankrationtornista, ei
tahtonut tulla loppua, ja lakkaamatta auottiin ovia, puhelua kuului, ja
etäältä kajahteli laukauksia. Henriikan korviin tunki monenmoisia ääniä
ja kaikenlaista melua, jonka syytä hän ei tiennyt, ja aamun valjetessa
kuului vilkasta liikettä akkunain alla olevasta pihasta, jossa
muutoin oli niin hiljaista. Ratisten kulki siellä rattaita, puheltiin
kiivaasti ja äänekkäästi, ja syvä miesääni tuntui siellä antavan
määräyksiä. Henriikan uteliaisuus ja levottomuus kasvoi kasvamistaan.
Hän jännitti kuuloaan niin, että päätä alkoi uudelleen särkeä, mutta
kumminkaan hän ei voinut kuulla kuin muutaman sanan vain, senkin
epäselvästi. Olikohan kaupunki antaunut espanjalaisille, olikohan
pormestarin taloon majoitettu Filip kuninkaan sotilaita? Hänen verensä
kuohahti suuttumuksesta, kun hän ajatteli kastilialaisten voittoa
ja isänmaansa nöyryytystä, mutta pian hänet taas valtasi äskeinen
ilontunne, sillä hän kuvaili mielessään, kuinka taide saisi uudistaa
nuo kolkot Leidenin kirkot, joista oli riistetty kaikki koristeet,
kuinka laulavat juhlakulkueet vaeltaisivat pitkin katuja, kuinka papit
komeissa virkapuvuissa toimittaisivat messuja muhkeissa temppeleissä
— suitsutuksen tuoksutessa, ihanan laulun kajahdellessa ja kellojen
soidessa! Henriika toivoi espanjalaisten avulla jälleen saavansa pyhän
sijan, jossa voisi rukoilla omaan tapaansa ja puhdistaa sielunsa
synnintunnustuksella. Hänen entisessä ympäristössänsä oli uskonto yksin
suonut hänelle jonkunmoisen varman perustuksen. Arvokas pappi oli ollut
hänen opettajanansa, ja tämä oli innokkaasti koettanut saada hänet
käsittämään, että tuo uusi oppi pyrki hävittämään kaiken sen, mikä soi
elämälle ylevämmän lennon, kauneuden kaihoamisen, kaikki ihmissielun
ihanteelliset pyrinnöt ja siis myöskin taiteen, ja siksi olisi Henriika
mieluummin nähnyt isänmaansa espanjalaisena ja katoolisena, kuin
vapautettuna noiden hänen vihaamiensa muukalaisten vallasta, mutta
kalvinilaisena.
Vähitellen hiljeni pihalla melu, mutta auringon ensi säteiden saapuessa
Henriikan akkunoihin alkoi sieltä jälleen kuulua vilkkaampaa liikettä
ja äänekästä puhetta. Raskaita askeleita kajahteli kivitykseltä, ja
äänten joukosta luuli Henriika erottavansa Marian ja Barbaran äänet.
Varmaankaan hän ei erehtynyt. Tuo kauhua ilmaiseva huudahdus voi tulla
ainoastaan hänen ystävättärensä huulilta, — sitä seurasi tuskallisia
miesäänisiä valitushuutoja ja äänekästä nyyhkytystä. Epäilemättä oli
jokin huono sanoma saapunut hänen isäntäväellensä, ja tuo hillittömästi
itkevä nainen tuolla alhaalla oli varmaankin kunnon "Babetta".
Henriika ei voinut enää pysyä vuoteellaan. Pienellä pöydällä vuoteen
vieressä oli pullojen ja lasien keskellä kynttilän ja taularasian
välissä pieni soittokello. Kun hän ennen oli sitä kilisyttänyt vaikka
kuinkakin hiljaa, niin kiiruhti aina jompikumpi hänen hoitajistaan
sisään. Nyt hän heilutti sitä kolme, neljä kertaa, soitti vieläkin
uudelleen, mutta ei ketään näkynyt. Silloin kuohahti hänen kuuma
verensä; puolittain kärsimättömyyden, puolittain uteliaisuuden ja
osanoton valtaamana hän otti kengät jalkaansa ja heitti aamupuvun
yllensä. Sitten hän meni akkunankomeron korokkeella seisovan
tuolin luo, avasi akkunan ja katseli pihalle kokoontunutta tiheätä
ihmisjoukkoa.
Ei kukaan huomannut häntä, sillä nuo alakuloiset miehet ja itkun
valtaamat naiset, joiden joukossa Maria ja Barbarakin olivat,
seurasivat osanotolla erään nuoren miehen vilkasta kertomusta ja eivät
nähneet eivätkä kuulleet, mitä heidän ympärillään tapahtui. Henriika
tunsi puhujan taiteilija Vilhelmiksi, mutta ainoastaan äänestä, sillä
kypäri, joka peitti hänen kiharoitansa, ja vereen tahrattu pantsari
tekivät tuon vaatimattoman taiteilijan sotaisan, jopa sankarimaisenkin
näköiseksi.
Hän oli ehtinyt jo pitkälle kertomuksessansa, kun Henriika kenenkään
huomaamatta tuli lisäksi hänen kuulijakuntaansa.
— Kyllä, herra, vastasi hän pormestarille, — me ajoimme heitä
takaa, mutta sitten he taas katosivat kylään, ja kaikki oli
hiljaista. Olisi ollut järjetöntä koettaa tehdä rynnäkkö taloihin.
Niin pysyimme siis levossa, mutta kello kahden tienoilla kuulimme
laukauksia Leiderdorpista päin. "Warmondin junkkari on varmaankin
lähtenyt liikkeelle", sanoi kapteeni ja läksi viemään meitä siihen
suuntaan, mistä ampumista kuului. Tämä oli ollutkin espanjalaisten
tarkoitus, sillä paljoa ennen kuin saavuimme perille, nousi hämärässä
lipullisjoukko kastilialaisia esiin eräästä saartokaivannosta. Heillä
oli asepukujensa päällä valkoiset kuolinpaidat, he heittäytyivät
polvillensa, mumisivat _pater nosterinsa_, huusivat avuksensa San Jagoa
ja hyökkäsivät meitä vastaan. Me olimme ajoissa huomanneet heidät, ja
keihäsmiehemme ehtivät siis ojentaa keihäät eteensä ja pyssymiehet
laskeutua maahan ja asettaa sytyttimet ruudille. Espanjalaisia kohtasi
siten kova vastarinta ja neljä heistä kaatui. Meitä oli enemmän kuin
heitä, ja he peräytyivät kapteeninsa johdolla hyvässä järjestyksessä
kaivantoon takaisin. Sinne he jäivätkin, sillä heidän tehtävänään
lienee ollutkin vain viivyttää meitä, kunnes suurempi joukko saapuisi
sulkemaan meiltä tien kaupunkiin. Joukkomme oli liian vähäväkinen
voidaksensa karkottaa heidät heidän turvapaikastaan, mutta kun
päivä sarasti idässä, eivätkä he vieläkään tulleet esille, lähestyi
kapteenimme heitä näyttäen valkoista liinaa, rummuttajan seuraamana,
ja huusi heille italiankielellä, jota oli hieman oppinut Italiassa
käydessään, että hän toivotti kastilialaisille herroille hyvää
huomenta ja kehotti heitä, jos heidän joukossaan oli upseeria, jolla
olisi kunniantuntoa, tulemaan miekkojen mittelyyn erään kapteenin
kanssa. Hän vakuutti kunniasanallaan, että hänen sotilaansa pysyisivät
puolueettomina katsojina, kävisipä taistelussa niin taikka näin.
Silloin lensi ojasta kaksi luotia, jotka suhahtivat kovin likeltä
kapteeni paran ohitse. Me huusimme hänelle, että hän säästäisi
henkeänsä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan huusi heille, että
olivat pelkureita ja salamurhaajia — aivan kuin heidän kuninkaansakin.
Alkoi jo olla jokseenkin valoisa. Me kuulimme kaivannossa
keskusteltavan, ja juuri kun Allerts aikoi kääntyä takaisin, hyppäsi
eräs upseeri esiin kentälle huutaen: "Odota, kerskuri, niin saat
lämpimiksesi!"
Silloin tarttui kapteeni brescialaiseen miekkaansa, kumarsi
vastustajallensa kuten miekkailusalissa, taivutti säilää ja he
mittasivat miekkojansa. Tuo vastustaja oli solakka, kookas mies,
ylhäinen ryhdiltään ja — kuten kävi selville — ylen taitava
miekkailija. Kuin tuuliaispää pyöri hän kapteenin ympärillä tehden
hyppyjä, hyökkäyksiä ja jos mitä temppuja, mutta Allerts pysyi
levollisena ja tyytyi aluksi oivallisiin puolustusasentoihin.
Sitten iski hän aimo kvartin, ja kun toinen väisti sitä, seurasi
terssi, — jota kastilialaisen myös onnistui välttää, — ja sitten
salaman nopeudella sekunti, jollaisen _hän_ yksin voi saada aikaan.
Kastilialainen vaipui polvilleen, sillä tuo brescialainen säilä oli
lävistänyt hänen keuhkonsa. Hän kuoli aivan paikalla.
Heti kun hän oli kaatunut, hyökkäsivät espanjalaiset uudelleen meidän
kimppuumme, mutta me karkotimme heidät ja otimme upseerin ruumiin
mukaamme. Niin ylpeänä ja iloisena kuin silloin, en ollut koskaan
nähnyt kapteenia. Te, junkkari van Duivenvoorde, voitte helposti
arvata syyn. Nythän hän oli saanut miekkailla vertaisensa vastustajan
kanssa ja oikeassa ja vakavassa kaksintaistelussa näyttänyt mihin
hänen temppunsa kelpasivat, ja hän sanoikin minulle, että tuo oli
ollut hänen elämänsä onnellisin aamu, ja komensi meidät kiertämään
kaivannon, hätyyttääksemme vihollista sivultapäin. Mutta tuskin olimme
lähteneet liikkeelle, kun joukko, jota he olivat odottaneet, lähestyi
Leiderdorpista päin. Jo loitolta kajahteli sen sotahuuto "San Jago",
ja samalla nousivat entiset vihollisemme kaivannosta käydäksensä
kimppuumme. Allerts hyökkäsi heitä vastaan, mutta hän ei saavuttanut
heitä. Oi, hyvät herrat! — tuota hetkeä en koskaan unohda; luoti kaatoi
hänet maahan sivultani. Se sattui kai keskelle sydäntä, sillä hän huusi
vain: "Muistakaa poikaani!" Sitten oikaisi hän kookasta vartaloansa
ja heitti henkensä. Olisimme ottaneet hänet mukaamme, mutta ylivoima
ahdisteli meitä, ja meillä oli täysi työ peräytyessämme joltisessakin
järjestyksessä Warmondin junkkarin vapaaehtoisten tykö. Sinne saakka
eivät espanjalaiset uskaltaneet meitä seurata. Tässä nyt olemme.
Kastilialaisen ruumis on tornissa tuolla Hoogewoortin portilla. Tässä
ovat paperit, jotka löysimme vainajan takista, ja tässä on hänen
sinettisormuksensa; hänellä näkyy olleen uljas vaakuna.
Pietari van der Werff otti vainajan kirjesalkun, selaili paperipakkaa
ja sanoi:
— Luis d'Avila oli hän nimeltänsä.
Hän vaikeni, sillä hänen puolisonsa oli nähnyt Henriikan kurottavan
päänsä akkunasta ja huudahti pelästyksissään lujalla äänellä:
— Neiti. Jumalan tähden, neiti — mitä te mietittekään!
Kahdeskymmenes luku.
Maria oli huolissaan Henriikan tähden, mutta tämä tervehti häntä
tavallista iloisemmin ja vastasi saamiinsa lempeisiin nuhteisiin, että
tämä aamu oli virkistänyt häntä. Kohtalo, sanoi hän, noudatti oikeutta,
ja jos oli totta, että sairaan paranemisentoivo oli lääkärille avuksi,
niin kävisi tohtori de Bont'ille helpoksi hoitaa häntä. Kaatunut
kastilialainen ei voinut olla kukaan muu kuin tuo halpa olento, joka
oli syössyt hänen sisarensa Annan kurjuuteen. — Ihmeissään, mutta
rauhoittuneena, läksi Maria hänen luotansa, mennäksensä kertomaan
puolisollensa, missä mielentilassa Henriika oli ja missä suhteessa
Allertsin surmaama espanjalainen upseeri näytti olleen Henriikaan
ja hänen sisareensa. Hajamielisesti kuunteli Pietari häntä, ja kun
Barbara ojensi veljelleen äskenpoimutetun kaularöyhelön, keskeytti tämä
vaimonsa kertomuksen, antaen hänelle tuon kaatuneen kastilialaisen
kirjesalkun ja sanoen:
— Ota tämä, — hän voi itse ottaa selkoa asiasta: anna minulle sitten
illalla salkku takaisin. Minä tuskin tulen päivälliselle kotiin.
Myöhemmin kai menet tervehtimään kapteeni paran leskeä.
— Varsin kernaasti, vastasi Maria vakuuttavasti. — Kuka tulee kapteenin
seuraajaksi?
— Se on prinssin määrättävä.
— Oletteko keksineet keinoja estääksenne vihollisen sulkemasta tien
Delftiin?
— Sinunko äitisi tähden?
— En kysy yksin siksi. Onhan Rotterdamkin etelässä. Pohjosesta,
Haarlemista ja Amsterdamista, ei ole mitään apua odotettavissa, sillä
nuo tienoothan ovat kaikki vihollisen käsissä.
— Minä toimitan sinut sotaneuvostoon. Mistä oletkaan saanut kaiken tuon
viisautesi?
— Tuleehan ajatelleeksi kaikenmoista, ja eikös ole luonnollista, että
mieluummin kuljen kanssanne tulevaisuutta kohden näkevänä kuin sokeana?
— Onko englantilaisia apujoukkoja puolustamassa vanhan kanavan varrella
olevia varustuslaitoksia? Onhan Kaag myöskin tärkeä linnoitus.
Pietari katsahti hämmästyneenä nuoreen vaimoonsa, ja hänet valtasi
epämiellyttävä tunne, kuten huonon kirjoittajan, kun syrjäinen
katsoo hänen työtänsä hänen olkansa takaa. Maria oli huomauttanut
häntä pahasta, vaarallisesta laiminlyönnistä, — johon ei tosin hän
yksin ollut syypää, — ja kun häntä ei haluttanut vaimollensa tehdä
tiliä teoistansa, mikä ei olisi ollutkaan aivan helppoa, niin hän ei
vastannut hänen kysymykseensä, vaan sanoi vain: — Jätä nuo huolet
miehille! Näkemiin! — Ja hän meni Barbaran ohi ovea kohden.
Oudoksi kävi tästä Marian mieli, mutta ennenkuin Pietari oli laskenut
kätensä ovenrivalle, oli hän siksi tointunut että voi hänelle huudahtaa:
— Tätenkö aiot lähteä luotani, Pietari? Onko tuo oikein? Muistatko,
mitä lupasit minulle palattuasi prinssin luota?
— Kyllä, kyllä, vastasi Pietari kärsimättömästi. — Ei kenkään voi
palvella kahta herraa, ja pyytäisin ettet näinä aikoina ahdistelisi
minua kysymyksillä ja seikoilla, jotka eivät koske sinua. Minun
tehtävänäni on pitää huolta kaupungin asioista; sinulla on hoidokkaasi,
lapset, köyhät, — sillä hyvä.
Vastausta odottamatta läksi hän huoneesta, mutta paikaltaan
hievahtamatta katsoi Maria hänen jälkeensä.
Huolestuneena Barbara katseli Mariaa hetken. Sitten hän alkoi
järjestellä veljensä pöydällä olevia papereita ja sanoi ikäänkuin
itseksensä, mutta kumminkin kääntyen puoleksi kälyynsä päin:
— Huonot ovat ajat! Kiittäköön Jumalaa se, jota eivät ahdista
sellaiset huolet kuin Pietaria. Hänen on vastattava kaikesta, eikä
tuo taakka tee mieltä iloiseksi. Ei hevillä löydä toista, jolla olisi
alttiiksiantavaisempi mieli ja parempi sydän. Kuinka markkinaväkikin
oli kehuskellut hänen huolenpitoaan! Myrskyssä luotsi tutaan, ja
vaarassa on Pietari aina ollut ylevimmillään. Hän tietää, mikä hänen
velvollisuutensa on, mutta viime viikot näyttävät tehneen hänet monta
vuotta vanhemmaksi. Minun mielestäni täytyy meidän hänen suhteensa olla
taipuvaisia anteeksiantoon.
Maria nyökäytti päätänsä. Barbara läksi huoneesta, ja palatessaan
hetken kuluttua hän sanoi rukoilevasti:
— Sinä näytät kovin kurjalta, lapsukaiseni; tulepa nyt nukkumaan.
Tunnin uni virkistää sinua enemmän kuin kolme ateriaa. Olethan valvonut
koko yön, ja sinun iälläsi se kyllä tuntuu jälkeenpäin. Aurinko paistaa
kirkkaasti, mutta olen pannut verhot akkunain eteen ja valmistanut
vuoteesi. Ole nyt järkevä ja tule nukkumaan.
Näin sanoen hän tarttui Marian käteen ja veti hänet mukaansa. Maria ei
pannut vastaan, ja vaikka hänen silmänsä kyyneltyivätkin hänen jäätyään
yksin, valtasi uni hänet kumminkin pian.
Pukeuduttuaan uudelleen hän läksi puolipäivän aikaan kapteenin
asuntoon. Hänen sydämensä oli raskas, ja hän sääli itseänsä ja
kohtaloansa. Eeva Pietarintytär, kapteenin leski, hiljainen, vaatimaton
vaimo, jota Maria tuskin tunsi ulkonäöltä, ei tullut näkyville.
Hän itki yksin huoneessansa. Mutta Maria tapasi talossa taiteilija
Vilhelmin lohduttamassa ystävä vainajan poikaa, jonka lupasi ottaa
luoksensa, tehdäksensä hänestä aimo soittoniekan.
Maria käski pyytää leskeä seuraavana päivänä päästämään hänet·
luoksensa ja läksi sitten pois taiteilijan seurassa. Kaduilla
seisoi kaikkialla ryhmissä porvareita, kisällejä ja naisia,
jotka keskustelivat siitä mitä oli tapahtunut sekä odotettavissa
olevista kovista ajoista. Maria kertoi nyt Vilhelmille, kuka tuo
kaatunut kastilialainen oli ollut ja että Henriika halusi puhella
taiteilijan kanssa niin pian kuin mahdollista; mutta hänen täytyi
usein keskeyttää kertomuksensa, sillä väliin kulki heidän ohitsensa
joukko vapaaehtoisia tai porvarivartioston jäseniä, jotka olivat
matkalla torneihin ja muureille vahteja vaihettamaan, väliin sulkivat
tykkivaunut heiltä tien. Tulevat jännittävät tapahtumatko lienevät
kiihottaneet taiteilijaa vaiko rummunpärrytys ja torventoitotukset,
— sillä tuon tuostakin hän tarttui otsaansa ja Marian täytyi pyytää
häntä hiljentämään kulkuansa. Hänen äänessäänkin oli jotakin outoa,
hillittyä, kun hän Marian kysymysten johdosta kertoi espanjalaisten
tulleen vesitse Amstelia, Drechtiä ja Brasemjärveä pitkin Reinille ja
nousseen maalle Leiderdorpin luona.